Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha
ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä
koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli
alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut
saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli
tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan
malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään,
-- kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, -- ja siis
Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän
vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.
Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet
juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin
toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia
saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista,
jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan.
Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine
kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios
asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja
vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta -- sillä missä tahansa
Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo --
niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli,
että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen
lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja
kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi
hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi,
kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei
nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön
rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella,
kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse
Afroditeä.
Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun
käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin
ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s.
paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien
ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa
kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän
katsella jumaloitunsa muotoa.
Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta.
Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin
sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta
Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän
satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat
hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli
lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut
korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti
Karidemoksen tyttären kanssa!
Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen
kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse
ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia
askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa
eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja
vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen
hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian
astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään
itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros
oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän
niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut
mielistelemästä Mileton tyttäriä.
Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt
kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen,
viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei
hän sitä koskaan voisi unhottaa.
Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen
kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten
lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton
kaltaisena peitti mäet ja laaksot.
"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän,
ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi.
Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja
rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin
hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat
kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja
ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen
oli tavattoman vilkas.
"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä
ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä
ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä
hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into -- ja uskollisesti
rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan
pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy
ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan
Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä
muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää?
Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen
sydämmensä, niin voitat kaikki!"
Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta
nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan
toimettomuuteen.
... Oli päiväntasaus-aika, melkein keskipäivällä. Akontios oli, vähän
huoattuaan taas tarttunut talttaansa ja koska hänellä ei ollut läsnä
esikuvaansa, joka tänään oli hyljännyt hänet, ryhtyi hän vähäpätöiseen
työhön, jalasta veistämään, kun Koronis hengästyneenä syöksyi hänen
veistämöönsä ja katkonaisesti puhuen ilmoitti, että oli ylhäisiä
vieraita tulossa.
Kohta sen jälkeen tuli Karidemos tyttärensä Kydippen kanssa kävellen
pihan yli, mutta orjat, jotka olivat heidän seurassaan, jäivät portin
luo.
"Kun ei Akontioksesta mitään kuulu", alkoi Karidemos, "niin täytyy
tilaajan itsensä tulla tiedustelemaan asiaa. No, jumalat nähkööt, ei
sinun taidepajasi juuri herätä luottamusta. Kuka voisi uskoa, Kydippe,
että tässä pienessä monisoppisessa sokkelossa on voinut syntyä niin
luonteva, jalo taideteos kuin se verraton 'paimentyttö' on!" Hän
asettui likelle seinää ja mitteli sitten melkein valmiiksi veistettyä
"Karista" tutkivin katsein.
"Sinä edistyt, nuori, mestari!" sanoi hän viimein; "ja, Zeuksen
nimessä, se tietää jotain, sillä esikoistyösi oli verraton laatuaan.
Tämä Karis -- mikä tenhoava sulo, mikä puhtaus muodoissa! Ja kuinka
kauniisti voit hiuksia muodostaa! Täällä tosin ohimoilla -- ah,
siitä puuttuu vielä viimeinen voitelu. Hyvä tämä on, nuori ystävä,
erinomaisen hyvä! Mitä sinä arvelet, Kydippe?"
"Minä pidän itseäni onnellisena, kun saan sanoa tätä taideteosta
omakseni", vastasi tyttö vilkaisten Akontiokseen, joka seisoi
liikkumatonna. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan, ja vaikka tuo
ylhäinen nainen luuli voivansa ujostelematta katsella muukalaista
silmiin, joka syntyperältään oli häntä niin paljon ala-arvoisempi,
näkyi nyt luonto kuitenkin saavan voiton tuosta arvelusta. Kydippe
punastui, ja tuntiessaan sen punastui hän vieläkin enemmän. Itse
asiassa hän ei voinut kieltää, että tämä Akontios olisi ansainnut
polveutua jostakin niitä vanhoja sukuja, jotka olivat kaupungin
kohtalon määrääjinä. Kuitenkin harmitti häntä tuo haihtuva
punastuminen, etenkin kun hän huomasi minkä vaikutuksen se teki
Akontiokseen, sillä hän ei millään muotoa olisi suonut, että
nuorukainen silmänräpäystäkään uskoisi voivansa saattaa hänet hämille.
Hän oli tyytymätön itseensä; mutta juuri tämä tyytymättömyys teki sen,
että hän sen jälkeisinä hetkinä yhä muisteli Akontiosta ja kohtausta
hänen työhuoneessaan.
Kun Karidemos ja Kydippe olivat jättäneet nuoren taiteilijan majan, oli
Akontios kiihkotilassa, joka esti kaiken työntekemisen. Ainoa silmäys,
jonka hän Kydippen kanssa oli vaihtanut, oli kohottanut hänen himmeät,
häälyvät toiveensa niin, että hän tästä silmänräpäyksestä alkaen
lujasti oli päättänyt koettaa kaikkea päästäkseen pyrintönsä perille.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nyt Melanippos, Afroditen pappi.
Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen
luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän
muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten
viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli
liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta,
jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään
Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä,
sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa
rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman
jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville
onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.
Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui,
suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti
Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin
palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja
silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa,
vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo
vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli
kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä
valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi
puheenjohtajana.
Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten
Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen
otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi,
että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi
hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.
"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli
sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen
ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän
saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta
esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut.
Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! -- Ja
silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen
tytärtä?"
Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä.
Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.
"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut
salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut,
mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet
kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia
-- ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi.
Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et
tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin
kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen,
katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai
äärettömän onnettomaksi."
Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän
jatkoi:
"Että sinä rakastat Kydippeä -- oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua
ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios
-- nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus
jouduttaa nuorukaista mieheksi -- tiedä poikani, että Kydippe on
äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä
poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa
näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän
osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme
toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme
tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon,
nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään
Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään,
ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti
häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on
vaaleaverinen Kydippe."
"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios
pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on
äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut
kärsiä menettäessäsi hänet! -- Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa
mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus,
jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta
katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet
auttava minua voittamaan Kydippeä."
"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä
erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut
valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä
pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen
mukaan kuin minä tunnen Kydippeä -- tosin en tunne häntä paljoa
enempää kuin mitä olen hänestä kuullut -- luulen että riita hänen
omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan
Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja
kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain
isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta -- juuri tarpeeksi
tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen
naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa
Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut
rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella
mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle
ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä
hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa,
siitä on minulla varmat takeet."
"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi!
Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kun
Karidemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohan
toki!"
"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon
on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen
palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen
hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi
ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä
ikävöimisesi -- kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota,
sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin
naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei
ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun,
kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt
saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se
todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän --
niin sanoakseni -- käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän
tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta
kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä
auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa
on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä
tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen
sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä
ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen
aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean
rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi
tekeminen."
"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.
"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää
toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä
jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on
tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen
muodon mukaan, sanoisi -- jos hän saisi tietää, että minä olen tämän
tuumaan synnyttäjä -- sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista.
Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella
voittaa -- mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä
viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta
vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä,
hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten
turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren
edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo
vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen
oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat
toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää
tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten
kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."
"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"
"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole
kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään;
jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen
rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin
Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen
Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja
loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta
suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse
puhuu sinun puolestasi."
"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen
kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan,
joka selvittää arvoituksen."
Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios
ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja
nojasi päänsä kättä vastaan.
"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen,
että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin,
Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren
mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon
kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä
tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi
tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa
Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa
gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden
vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää
tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset
vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."
Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi
Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa
yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä.
Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos
häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi
tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.
Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet
huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja
kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn
"Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.
Hän kääntyi ympäri.
Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla,
Neaira.
"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.
Tyttö nosti vettyneet silmänsä.
"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan
minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua
siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt
hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia
aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."
"Sinä itket, Neaira?"
"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin
jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää
tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä
ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"
"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin,
sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan..."
"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua
itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha
ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin!
Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio
pitää petostasi hyvänäni!"
Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen
edessä.
"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.
"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto
kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että
alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle... Mutta, mitäpä
minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"
"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.
"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"
"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan..."
"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan... Siinäpä
se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut,
niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros,
joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että
minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te
miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua
kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin
olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan
loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa,
että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt,
kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios!
Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"
"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun
koskevat; jos voisit aavistaa... Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi
nähdä sinun itkevän -- se vihloo sydäntäni."
"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla.
Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua,
tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää
minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä
hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle
sanon..."
"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä
puhut."
"Minä tiedän kyllä, mitä tahdon. Valitse toinen kahdesta: joko
sammumaton rakkauteni tahi sammumaton vihani. Joko minusta tulee
Akontioksen morsian ja vaimo tahi hänen ikivihollisensa. Oi, ja minä
vakuutan sen: vieläkin uskollisempi, kuin vaimonasi, olen oleva
vihollisenasi, tyydyttääkseni vihaani ja kostoani! Kuuletko, Akontios?"
Hänen vihainen äänensä vaikutti Akontiokseen jäähdyttävästi.
"Sinä valitset huonon keinon herättämään rakkautta", sanoi Akontios:
"uhkausta."
"Niin, minä uhkaan, sillä näenhän, ett'ei hyvyydestä eikä hellyydestä
ole mihinkään. Sinä olet menetellyt kuin rosvo ja kunniaton varas: nyt
pilkkaatkin minua vielä!"
"Minä en pilkkaa sinua, mutta en salli sinunkaan herjata itseäni. En
tahdo kuitenkaan lukea sinun syyksesi, mitä raivoissasi olet puhunut --
muuten täytyisi minun..."
"Mitä?" huudahti Neaira vaaleten. "Puhu vaan suusi puhtaaksi!"
"Muuten täytyisi minun pyytää, ennen niin laupiaan Neairan lähtemään
tästä huoneesta ilopäiviksi."
"Oi, siitä voit olla huoleti, veliseni!" nauroi hän ilkkuen. "Niin
vähällä ei Neaira heitä. Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa:
vaikka sinulla olisi minkälaisia rakkauskujeita tahansa, ja vaikka
suurten ja mahtavain suosio sinua edistäisi, niin et kuitenkaan
koskaan, minun eläessäni saa henttuasi omaksesi, vaikka Karidemos
tekisikin semmoisen tuhmuuden, että hän suostuisi antamaan tyttärensä
kuljeksivalle vaunusepän pojalle."
Näin syöksyi hän huoneesta.
"Uskomatonta" sanoi Akontios, katsellen hänen jälkeensä. "Nyt
vasta käsitän, mikä minuun vaikutti niin omituisesti ensi kerran
kohdatessamme toisemme. Paha henki asuu tuossa Neairassa. Mielelläni
olisin ollut hänen kiitollinen ystävänsä, mutta nyt näen, että on
viisainta välttää häntä niin paljon kuin mahdollista."