Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä,
hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa,
eikä enään keksiä eikä muodostella -- sillä taideteos kaikkine
yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään --, niin sujui
työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä,
jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin
Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot;
hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen
vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas
tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine
liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen
viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira,
laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla
ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.
Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen
kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin
vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän
muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan
mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.
Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä
mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.
Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan,
ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen,
piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten
vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä
että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä
ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta
puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen
kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen
ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä
viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse
olisi hän -- niin hän arveli -- muistista saattanut kuvata Akontioksen
jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa.
Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios
milloinkaan ollut siitä puhunut.
Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta.
Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen,
minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos
antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin
kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen
mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan
kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään
taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle."
Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi
ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin,
tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan
antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat
toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri,
se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina
heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona,
oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin
ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin
anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen
katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa
käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista
ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta
polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin
kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!"
Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin
rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen
teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen
vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän
tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta;
seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut
tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian
paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen
kanssansa.
Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen
aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille
erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.
Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa.
Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän
käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan
ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla
esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä
monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut
häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea
hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin
suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen
askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt,
hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän
aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.
Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin
sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin
taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien
lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku
häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan
saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin
lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa
palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän
täydelleen oli onnistunut yrityksessään.
"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan",
sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen
kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen,
puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet
epäsuosiolliset... Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa
minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa
Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa -- no niin,
Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti
taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä
tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä
innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."
Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä
toivehikkaimmalle mielelle.
"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja
otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä
tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin.
"Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin
toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."
Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten
hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien
vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.
"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä
hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"
"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen
vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä
niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun
rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei
halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton
vastustajien ilkeydestä."
Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön
jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän
oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä
ymmärtämätöntä.
Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen
Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä
kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian
liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka
aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen
sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden
heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä
kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle
päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien
istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.
Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli
kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen
tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla
peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana,
hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla.
Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien
talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs
rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan
hiljaisuus.
Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä
sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta
taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.
Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.
"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar,
minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran
uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä
tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut
suosiosi! Paimentyttö -- sinun hengessäsi loin minä hänet -- vaikka
onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin
vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään!
Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea
sielulleni!"
Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt
tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut
askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti.
Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään
sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt
muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.
Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen
seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti
tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen
tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään,
mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.
"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä?
Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa,
jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"
Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin.
Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.
Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle
sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä
intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan.
Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli
sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva
halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli
näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa
omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.
Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin
viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi,
etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti
häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut
milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden
rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa
onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus.
Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.
"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.
"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee
vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin
kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla
naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut
sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan
koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan;
minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta
nyt -- koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän
pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja
sinä tietysti -- no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja
makeat hänen muiskunsa ovat!"
"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.
"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs.
"Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä
hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt
minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä... Näetkös
Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä
maahan!"
Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon
hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.
"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän
hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa:
toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan
tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."
Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen
Baioksen vihan korkeimmilleen.
"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin
heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet
toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla
Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta,
kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan
sanaakaan puhumatta."
"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios
ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit
minulta semmoisia hullutuksia."
"Minä pysyn sanassani: vanno -- tahi..."
"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.
"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle,
"tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä... Jos kiellät,
kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten
kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta
kompastunut veteen..."
Akontios vaaleni hiukan.
"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.
"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa.
"Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"
Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.
"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.
"Vanno!" toisti seppä.
Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä
kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut
vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten
vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!
"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä
kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi
halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."
Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi
sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys
tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.
"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi
astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni
puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan,
Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."
Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon
päin.
Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että
muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan
ovenpäällystää.
"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios
oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa
valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän
ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi
puettu olento ylimalkaan osaisikaan..."
Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.
Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa.
Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine
kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros
nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa,
että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan;
joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa
kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi
eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei
antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön"
kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten
tehdä työtä.
Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään
Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja
asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta
virkkuna pihaan.
"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma.
Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."
"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.
"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies,
Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa
pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on
mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi,
paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi
Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa
maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu
hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on
sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin,
että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys
kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle,
kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään
tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun
minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin
kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit
jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele
vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on
ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen
verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu
ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo
ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio
kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään
niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"
"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei
todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille
omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta
uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö
teokseni Kydippeäkin?"
Neaira katsoi häneen kummastellen. "Tunnetko häntä siis?" kysyi hän
hitaasti.
"Melanippos on usein, puhunut hänestä, ja toiseksi: voidakseen olla
mitään kuulematta Karidemoksen tyttärestä, pitää elää vieläkin
sulkeutuneempaa elämää kuin minä. Koko Miletohan ylistää hänen
kauneuttaan ja lempeyttään."
"Liioitellaan", sanoi Neaira. "Tosi on, että hän on kaunis; mutta
en tiedä, hänen silmäinsä luonti on niin kopea ja tyly... Sinua hän
varmaankaan ei miellyttäisi."
"Olisin kuitenkin utelias..."
Omituinen harmistumisen piirre väräytti nuoren tytön huulia. Hänen
silmänsä iskivät tulta, koko kasvojen-muoto, -- joka muutoin hänen
puhellessaan Akontioksen kanssa oli niin hymyilevä ja kirkas -- näkyi
muuttuneen.
"No", sanoi hän katkerasti, "ehkä tänään, kun menet noutamaan paljoa
rahaasi, sinun onnistuu tavoittaa säde tuosta auringosta. Rukoile
Afroditeä, että hän johtaa ihanan Kydippen askeleet naishuoneista
arkontin asioimishuoneesen!"
"Sepä olisi oivallista", sanoi Akontios, "sillä omastakin mielestäni
olen tyhmä, kun en vilahdukseltakaan ole nähnyt Mileton enimmin
kiitettyä kaunotarta. Sepä vasta on taideniekka! Mutta mikä sinun on,
hyvä Neaira? jumalien nimessä, luulenpa, että olet vihoissasi minulle
siitä, että puhun Kydippen kauneudesta, kun minulla on silmieni edessä
'paimentyttöni' perikuva? Oi, kuinka te naiset olette äärettömän
itserakkaat!"
Hän koki antaa asialle leikillisen muodon, sillä Neairan melkein
vihainen katse pelotti häntä paljon enemmän, kuin rakastuneen Baioksen
eilinen röyhkeys.
"Minäkö itserakas?" nauroi Neaira voimatta tukehuttaa harmiansa.
"Mistä minä sitten kerskailisin? Ehkä kasvojeni kauneudesta, jotka
Akontioksen mielestä olivat liian rumat lainattaviksi 'paimentytölle?'
Luuletko, ett'en minä tiedä yhtä hyvin kuin sinä itsekin, ett'ei ole
mitään yhdennäköisyyttä minun ja ylistetyn taideteoksesi välillä?
Ei, Akontios, silloin ymmärrät minua väärin! Jos sinulla vaan olisi
ollut parempi, niin ei sinun ensinkään olisi johtunut mieleen... Mutta
minua suututtaa, että te miehet heti joudutte aivan haltioihinne, jos
on asiaa käydä katsomassa kaunista nukkea, joka todellisuudessa ei
kuitenkaan ole meitä muita parempi. Jos nenä tahi silmäripset ovat
hiukan sinne tahi tänne päin kiertyvät, niin ei suinkaan se kuitenkaan
voi täyttää koko sieluanne; mutta te käyttäydytte ikäänkuin koko
maailman onni riippuisi siitä."
Nyt tuli Melanippoksen orja. Hän toisti sanasta sanaan, mitä Neaira
jo oli kertonut.
"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän,
kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa,
että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi,
kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."
"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin
ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle,
sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä
hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi
ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen
talossaan."
"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.
"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole
vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan
eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi
eteeni."
Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti
hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika
korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti,
vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin
asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.
"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän!
Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu
hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että
Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa
saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin
pitää tuntua, kun on rakastunut."
Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle.
Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta,
neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka
muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla.
Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo,
vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan
antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään
ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät,
hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja
maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin
avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos,
koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.
Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän
huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven
vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi
päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi
jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata
päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen
tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.
Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija,
jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain
nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin
tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa,
vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan
ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja
vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut
kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos
katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin
huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli
tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan
otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet,
joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden
varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla
mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.
Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä
oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän
juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt
hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli
tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi
euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus
silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi
kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen
sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui
kylmäkiskoiseen tervehdykseen.
Akontios ei huomannut tervehdystä eikä uhkausta. Jo aikoja ennen oli
toinen kuva vetänyt puoleensa hänen kauneutta janoavat katseensa, ja
tämä kuva oli niin hurmaava, niin tenhoava, ett'ei edes kunnioitus
kaupungin päämiestä kohtaan voinut pitää hänen ihastustaan aisoissa.
Vasemmalla, muutama askel taampana, seisoi näet tyttö, joka, sen
mukaan kuin Akontios oli kuullut, varmaan oli Kydippe, ihanin tyttö
koko Miletossa. Hihallinen ionialainen vaate, joka vyöhyellä vetäytyi
poimuihin, verhosi hänen ihmeen ihanata vartaloaan. Rinnan ja selän
yli kietoutui sievästi diploidion, eräänlainen kaulakappa, joka näkyi
salaavan, mutta samalla ilmaisevan mitä kauniimman vartalon suloutta.
Tuuheat kultakutrit olivat solmitut niskassa yksinkertaisin solmuihin;
päälaella olivat ne punotut ristiin tummansinisillä nauhoilla. Ja
nuo taivaalliset kasvot sitten, joissa jok'ainoa pieni viivanen oli
täydellinen, eivätkä ne kuitenkaan olleet jäykät eivätkä elottomat,
vaan niissä oli verraton kauneus yhdistetty naiselliseen sulouteen,
jalo majesteetillisuus iloiseen vilkkauteen!
Akontios seisoi hetkisen ikäänkuin hengetönnä tämän ilmiön edessä, joka
oli hänen kauvan uneksittu jumalallinen ideaalinsa ihmismuodossa. Jos
Afrodite koskaan oli astunut alas Olympon harjanteilta vaeltaakseen
ihmisten keskellä ja levittääkseen onnea ja siunausta, niin jumalatar
varmaan asui tämän ihanan neitosen ambrosialaisessa ruumiissa.
Mutta ei ainoastaan taideniekkaa anastanut Kydippen sanomaton kauneus;
myöskin ihminen, tuo aistehikas nuorukainen tunsi ensimmäisen kerran
elämässään vastustamattoman Eroksen kaikkivaltaisuutta. Hänen
sydämmessään tuntui tuska, tavaton tuska ja kipu, ja kuitenkin tämä
vaiva viehätti häntä, hän ei olisi tahtonut vaihtaa sitä kaikkiin
maailman aarteihin. Niinä muutamina silmänräpäyksinä, jotka kuluivat
siitä, kuin Akontios ensin havaitsi Kydippen hurmaavan muodon,
siihen, kunnes hän taas tointui kuulemaan Karidemoksen sanoja, oli
hän mielestään kokenut enemmän, kuin kaikkina tähän asti kuluneina
elinvuosinaan.
Karidemos tarkoitti puheellaan hyvää, mutta se kuului kähisevältä ja
karkealta ensilemmen autuaalliselle mielialalle. Hänen alentuvainen
hyväntahtoisuutensa, kiitoslauseet, kehoittava kehuminen, kaikki
tämä antoi nuoren taideniekan vaan yhä katkerammin tuntea hänen ja
mahtavan arkontin huoneen välistä suurta eroitusta. Ja juuri tällä
hetkellä, jolloin esteet ylhäisten ja alhaisten välillä kokonaan
näkyivät poistuvan ja kaikki näkyi kehoittavan häntä antautumaan
ainoastaan yhdelle, vastustamattomalle tunteelle, joka täytti hänen
sydämmensä, juuri nyt vaikutti tämä peräyttävä isku nuorukaiseen kovin
masentavasti. Nöyränä melkein sortuneena otti hän vastaan arkontin
armon osotukset, ikäänkuin olisivat ne jonakin rangaistuksena.
"Kun olet luonut jotain uutta tahi alkanut sitä muodostaa", jatkoi
Karidemos, "niin ilmoita se meille. Minä tahdon asettaa ensi kuvasi
tyttäreni Kydippen huoneesen, jos se siihen soveltuu, ja ennenkuin
kaikki ihmiset ovat saaneet sitä ihailla ja ihmetellä niinkuin
'paimentyttöäsi'."
Akontios kumarsi.
Nyt rupesi Kydippekin ensimmäisen kerran puheesen, ja kuullessaan hänen
äänensä kävi ikäänkuin autuuden väreitä läpi Akontioksen ytimien.
"Veistä meille siis kuva", sanoi hän ystävällisesti, "joka voi
miellyttää nuorta tyttöä -- ei kovin totisen eikä synkän näköistä. Te
taiteilijat ryhdytte usein, kun teidän on onnistunut esittää suloutta,
kuvaamaan majesteetillisuutta ja uhmailua, ja käsi, joka eilen vielä
veisteli Hebeä, alkaa jo huomenna kuvata raivoisaa kentauria."
"Heiratar", sanoi Akontios, painaen kätensä sydämmelleen, "sinä tulet
tyytyväiseksi."
"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti
mutta selvästi viitaten, että hän menisi.
Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen.
Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän
ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.