Kun nuorukainen täten oli toimittanut tärkeimmät asiansa, söi hän
hiukan ja lähti sitten lyhyintä tietä satamakadulle. Hän tunsi
epämääräistä halua jälleen nähdä sievän Neairan, sillä täällä,
etäisessä etukaupungissa, kaukana ystävällisestä papista, joka niin
isällisestä oli ottanut häntä vastaan, tunsi hän olevansa jotenkin
yksinäinen ja hyljätty. Paitsi sitä oli hän Koronikselta kuullut,
että suurelle pyörykälle, joka ulottui poikki koko satamakadun,
päivällis-aikaan kokoontui taiteilijain malleiksi haluavia tyttöjä,
jotka usein ahdistaen ja tunkeillen, mutta aina rahan edestä
tarjoutuivat rupeamaan maalarien ja kuvanveistäjäin palvelukseen. Teos,
johon Akontios ensin aikoi ryhtyä, oli aina hänen merimatkastaan asti
Halikarnassokseen ollut selvänä hänen mielessään.
Ainoastaan vähitellen tahtoi hän pyrkiä tuohon korkeimpaan, sillä hän
piti tarpeellisena ensin oppia hallitsemaan soreutta ja sievyyttä,
ennenkuin hän rohkeni koskettaa mieltä hurmaavaan ja jumaluuden
kirkastamaan yritykseen. Se kuva, jota hän ei ainoastaan ollut
ajatuksissaan nähnyt, vaan myöskin saattanut todellisuuteen monessa
luonnoksessa, esitti paimentyttöä, jota koiransa tervehtii hänen
kotiintultuaan, ja katselee uskollisesti silmiin tytön ystävällisesti
silittäessä sen päätä. Ei pitäisi olla vaikeata, arveli Akontios,
löytää tyttöä, joka johonkin määrin vastaisi hänen mielessään olevaan
kuvaan.
Hän käveli pitkin kapeita, koukistelevia katuja kunnes yht'äkkiä
esiintyi koko häikäisevässä komeudessaan muhkea satamakatu, joka idässä
pyörykän toisella puolella ulottui kauas maaseudun kentille asti, ollen
keskuspaikkana kaupalle ja meluavalle kaupungin-elämälle, kun sitä
vastoin hiljaisemmat porvarilliset toimet, etenkin kaupungin ja valtion
asiat, enimmäkseen käsiteltiin torilla.
Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja
kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti
rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja
taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä
kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät
aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa.
Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti
katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä
ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin
kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä,
kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa,
tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat
omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä,
oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia
savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain
vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.
Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä
Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset
esineet kiinnittivät katselijan huomiota.
Hän meni eteenpäin.
Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu,
jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan
satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat
ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja
ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset,
suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan
matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja
vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten
varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton
nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset
juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät
nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään
tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.
Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän
viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen
muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista
piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan
luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka
viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan
itäistä satamakatua.
Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi
Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa
oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon
ikävän kohtauksen.
Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen
joukossa -- kuten ei kuitenkaan ollut -- käänsi Oloros päätään.
Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli
eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren
taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.
Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän
pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka
oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios
oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten,
elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin
olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton
ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot
muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut;
se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi
kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin
harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen
tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset
hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria,
jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta
kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi,
ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli
valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan;
hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin
täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios
ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi
noussut yli hänen varojensa.
"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen
näköiseltä rhodolaistytöltä.
"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin
monta."
Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien
vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten
kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.
Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.
Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta
huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs
vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut
katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi
vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.
Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin
puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä
kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka
suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla
kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän
näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen
hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota
hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.
"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli
hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja
ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.
Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän
vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei
hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.
Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut
vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut
taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta,
keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin
kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen
puheillensa.
Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt
juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt
koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin
kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli
käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.
"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän
tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi.
Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön
katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle..."
"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä
huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta.
Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."
"Älä huoli", esteli Konon. "Sinun pitää antaa minun maksaa taiteestasi,
niinkuin itse tahdon. Mutta vastaa nyt minulle: suostutko..."
"Minä en ymmärrä sinua, herra", sanoi Neaira nostellen hartioitaan.
"Asia on kerrassaan päätetty, enkä minä tiedä, mitä sinulla enään olisi
minulle sanottavaa."
"Katsokaa meidän Kononia vaan!" kuului nyt nuori Oloros huutavan, joka
oli kuullut viimeiset sanat. "Ei hän koskaan heitä, tuo kyllästymätön!
Aina osottautuu hän rakastettavana kauneudelle, aina lempeänä ja
armollisena sulottarille."
Astuen Kononin luo sanoi hän matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin,
että Akontios saattoi sen kuulla: "ajattele Kydippeä!"
"Ole joutavia!" vastasi Konon.
"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi Oloros.
"Aivan varma."
"Minä olen kuullut päinvastoin."
"Sinulle on valehdeltu, ja oikein tahalla, sillä ainoastaan ilkeys
voi saattaa pahaan huutoon koko kaupungissa tunnettua asiaa. Arkontti
Karidemos on todistajien läsnäollessa antanut minulle lupauksensa
ja jos elät talveen asti, toivon saada nähdä ylen-ymmärtäväisen
Oloroksenkin häävieraitteni joukossa."
Oloros nykäytti olkapäitään.
"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe -- ovat, hyvä ystävä, kaksi
eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea
mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä
kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."
"Olenko minä sitä tehnyt?"
"Olet kyllä, jotenkin selvästi."
"No tosiaankin!"
Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle,
loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä
tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän
kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.
Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan
keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se
kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen
tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä
oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios
kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton
luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä.
Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin
mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus
luuli -- sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen
puheen johdosta. -- Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta
tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista
myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili
hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja
kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas
muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.
Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi
häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun
kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen
mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin
palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi
tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa
rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.
Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti
vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa
suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin
nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka
Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä
kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa
Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi
kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla
piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta
samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi
perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi
rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät
Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi.
Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut
poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen
ympärillä pensaikkoa -- ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten
päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen
naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut
selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka
iloista on levätä ja haaveksia.
Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa
naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan
tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle
olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen
vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan
ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.
"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä,
ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja
rauhallisesti -- ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.
Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen
näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin
voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön
hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti
satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.
Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta
tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.
"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi
silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä,
lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien
nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin
sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen
ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni!
Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin
tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."
Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.
"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"
"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"
Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja
antoi ukon katsahtaa siihen.
"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät
tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua
melkein huolestuttaa."
"Huolestuttaa! kuinka niin?"
"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa
-- mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen
kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin
selvästi ilmaisee ihastuksensa..."
"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä
tarkotat, mutta rukoilen sinua...! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin
tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista
ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle,
sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat
tarkottaneet."
"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä
välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua.
Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen
synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen
kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti
alhainen rahvas käytti.
"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.
"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina
olet tervetullut tänne."
Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.
Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.
"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä
uutterimman?"
"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" --
hän loi Neairaan kavalan katseen -- "noin puoli tuntia sitten ajoi
Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani
ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat
kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet -- niin
kerrotaan -- pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään
Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa
heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä
afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja
hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma -- minulle se oli onneksi,
sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat
hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla
oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja
tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia.
Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt
on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna
tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä
vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se
armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista
kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme
-- tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai
mitä sinä arvelelet, Neaira?"
"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi.
"Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"
"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"
Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:
"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun
täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä
niin odottamatta minulle tapahtui."
Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla
rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran
isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.
"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen
nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."
Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä
huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä
surkuttelua, ja hän viipyi.
"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli
katsellen menijään.
"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän",
vastasi Neaira pisteliäästi.
"Uuttera -- enkö minä ole uuttera?"
"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."
Baios painoi päänsä alas surullisena.
"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.
"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella
olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni
ole vaikuttanut niin haitallisesti."
"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun
isoisäsi."
"Mitä se sitten todistaa?"
"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä -- mutta et ole kuulevinasikaan
mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää
sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa
sinua työllä ja neuvolla huolissasi..."
"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.
"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden
jälkeen.
"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."
"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."
"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä
minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"
Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa
-- iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei
ajatellutkaan -- tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen
käteensä.
"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja
sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun
julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä
vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen
sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien
kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios,
seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."
Neaira naurahti.
"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän
veitikkamaisesti.
Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi
kolkosti:
"Sinutta, Neaira, en voi elää."
"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää?
Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen
huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset.
Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin
sinulle tunnustaa..."
"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen
värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että
Neaira säikähtäen hypähti.
"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä
hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti
puhuen: minä en rakasta sinua -- en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti
uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en
kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet?
Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"
Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta
karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin
jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti
sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa
kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli
venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja
mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.
"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.
"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat..."
"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano
vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"
"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"
"Voi hyvin!" huokasi seppä.
Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän
matkaansa.
"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon,
ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran
olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."
Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle,
joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa,
taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus,
että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen.
Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä -- se oli
hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin
jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen
ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa -- paitsi
Melanipposta -- oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa
hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli
huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän
joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.
"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.
"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.
"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua
niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä
tulet? Et rakennuksesta ainakaan -- sillä sinne vast'ikään katsahdin."
"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."
Tyttö punastui uudelleen.
"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään
Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin.
Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."
Neaira katsahti häneen.
"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin,
Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."
"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."
"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin -- mitä tärkeitä asioita oli sinulla
mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona
-- mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."
"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.
"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla?
Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"
"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."
Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui,
kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo
melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.
Neaira tuli miettiväksi.
"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat
käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin,
minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi
sinulle?"
"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat
purppuranpunaisina.
"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."
"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea
löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."
"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot
veistää kuvasi?"
"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä
asennossa, johon minä hänet asetan."
Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.
"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa,
niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun
sopivan."
"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"
"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."
"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."
"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."
Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo
edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka
näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin,
sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et
milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. -- Hän
epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin
täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.
"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella
otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"
"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se
juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin
olemme sopineet."
"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."
"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes
löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti
hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.