Oli vuosi 551 ennen Kristuksen syntymää. Latmon lahden ranta loisti
illan hohteessa. Ylhäällä, kaidalla maantiellä, joka Mylasasta johti
Mileton rantakaupunkiin, seisoi kaunis, kukkea nuorukainen sauvaansa
nojaten. Poimukas kitona oli vyöllä vyötettynä ja tomussa. Vasemmalta
olalta riippui pitkissä hihnoissa nahkainen laukku, jossa oli
muutamia vaatekappaleita sekä kuvanveistäjän työaseita. Mylasalainen
Akontios oli näet kolme vuotta oppipoikana työskennellyt kuuluisan
athenalaisen taiteilijan Farax'in taidepajassa. Nyt luuli hän olevansa
kyllin mahtava omin voimin pysymään pystyssä. Kun siis eräs mestarin
ylhäinen ystävä matkusti Athenasta Halikarnassokseen, käytti hän
hyväkseen tarjottua tilaisuutta seuratakseen tätä, pani kokoon vähäisen
omaisuutensa ja saapui nopean ja onnellisen matkan jälkeen Vähän Aasian
rannalle. Halikarnassoksesta kulki hän jalkasin Mylasaan, viipyi siellä
muutamia viikkoja yksinkertaisessa kodissaan, -- isä oli vaunuseppä ja
hänellä oli maankaistale muutaman stadiumin matkan päässä kaupungista
-- ja lähti Boedromionkuun alussa -- siis loppupuolella kesää --
sieltä, menemään Mileton kuuluun merikaupunkiin, jonka temppelit ja
teaatterit nyt olivat hänen edessään, laskevan auringon valaisemina.
Hän oli huomannut hetkisen ja laskeunut tienreunalle syömään palan
ohraleipää ja kranaattiomenan. Sitten kavahti hän pystyyn ja silmäili
vapaasti ja vilkkaasti ympärilleen. Näköala oli todellakin viehättävä.
Vasemmalla näkyi kaupunki ja Tragasai-saaret; kauempana Mykalen
vuorenselänne jyrkkine niemekkeineen, joka pistäysi tummansiniseen
mereen ikäänkuin jättiläismiekan kärki, ja vastapäätä, lahden toisella
puolella, ranta kylineen ja huviloineen -- kaikki taivaallisessa
loistossa.
"Minua ei kummastuta", sanoi Akontios itsekseen, "että Mileto niin
suuresti rakastaa kaunotaiteita. En koskaan -- en edes Athenassakaan
ole nähnyt niin ihmeellisiä valonväreitä, sellaista muotojen ja värien
uhkeutta!"
Hän pudisti pölyn vaatteistaan, heitti viimeisen silmäyksen vastaiseen
rantaan, jossa sinerti kaksi suurta männikköä, osottaen missä maailman
mainio Maiandros purkaa vetensä mereen, ja meni eteenpäin, kysyen
itseltään, olivatko hänenkin tulevaiset kohtalonsa luikertavat yhtä
monessa kiemurassa, kuin hopeanhohtava joki.
Vähän ajan kuluttua tuli hän komean huvilan luo. Uteliaasti hän katseli
yli aidan puutarhaan, joka kolmelta taholta ympäröi rakennusta.
Lehteviltä käytäviltä kuului näet vallatonta melua, äänekkäitä huutoja
sekä kaikuvia naurunhohotuksia. Viisi tahi kuusi hienosti puettua
nuorta miestä, jotka nähtävästi äskettäin olivat nousseet juomapöydän
äärestä, kulkivat, juomingista iloisina, viiniköynnösaitojen ja
laakeripensastoin välitse.
"Katsoppas, Konon, enkö ollut oikeassa!" sanoi nyt mustasilmäinen
nuorukainen, jonka kalpeihin kasvoihin ei ylenmäärin nautittu viinikään
tuottanut vähintäkään punaa. "Sinä luulet tarvitsevasi ainoastaan
rypistää kulmakarvoja, niinkuin Zeus, kun hän Olympon kukkuloita
järkyttää. Mutta Neaira on siveä tyttö, eikä rikas Kononkaan voi
viekoitella häntä pois hyveen tieltä."
Puhuteltu, kookas, neljättäkymmentä vuotta vanha mies, seuran vanhin,
katsahti nuoreen Olorokseen pilkallisesti.
"Luuletko ehkä, poika parka", sanoi hän äänekkäästi, "että minä huolin
kydonilaisista omenista, joita kasvaa pitkin maanteitä. Alkmenen poika
hankki itselleen! Hesperiidien hedelmiä, ja hänen hengenheimolaistansa
houkuttelevat aina vaikeudet. Juuri siitä syystä, että olin kuullut
Neairaa kehuttavan harvinaiseksi poikkeukseksi, kutsutin hänet tänne
tänään, ja olisin todellakin pannut pahaksi, jos hän heti ensi
ylläköllä olisi antautunut, kuten teidän Lysistratenne ja tuo iäti
hymyilevä Nike. Muuten, huomasitteko mikä todellinen taiteilijatar tuo
pienokainen, nuoruudestansa huolimatta, on? Ei milloinkaan ennen ole
tässä talossa soitettu huilua niin mestarillisesti, kuin Neaira sen
teki. Hänen toverinsa oli hänen rinnallaan kuin Midas Apollon rinnalla."
"Koettaapa tuo asiata hämmentää", nauroi Oloros. "Sinä ylistät
taiteilijatarta, kun et naista voittanut."
Nyt muutkin sekaantuivat vilkkaasen keskusteluun, sillä kaikki
tiesivät, että Kononista, vaikka olikin jo ijän puolesta vakaantunut,
oli hengen-asia, että häntä pidettäisiin voittamattomana. Ja jos muuten
hänen ylpeyttään säästettiinkin, niin ei nyt, kun oli nautittu niin
monta pikarillista viiniä, huolittu sanoja säästää.
Kuta enemmin Konon koetti näyttäytyä tyyneltä ja välinpitämättömältä,
sitä selvemmäksi kävi hänen suuttumuksensa, kun vielä heidän
kävellessään päihtymys hänessäkin tuli yhä näkyväisemmäksi.
Juuri nyt näkyi etusalin ionilaisten pylväitten välistä viehättävä
tytönmuoto, solakkavartaloinen, ripeä ja silmiinpistävä vilkas
katsanto hänen kauniissa kasvoissaan. Joka katsahti sorean huiluniekan
säihkyviin silmiin, hän todellakaan ei olisi voinut vannoa, että tämä,
siveelliseen nautinnonkieltoisuuteen katsoen, suuresti erisi muista
ammattisisaristaan. Nuo silmät loistivat ikäänkuin sisäisen tulen
heijastuksesta, kranatinkarvaiset huulet näkyivät kehottavan suuteluun
ja hehkuvan vielä tulisemmin ja vieläkin houkuttelevammin, kuin hänen
molempain seuralaistensa, jotka päät kukilla koristettuina tulivat
hänen jälestänsä.
Konon, voittoon tottunut huvilan isäntä, katsoi heihin omituisesti
hymyillen, ikäänkuin olisi hänellä mielessä rohkea tuuma.
Suloisesti tervehtien astuivat taiteilijattaret keskimmäisen kujan
kautta puutarhan portille ja sieltä ulos maantielle.
Kaksi heistä, raukea Nike ja pahamaineinen Lysistrate, poikkesivat
rantaan päin, jossa heidän piti, erään alhaissukuisen onnensuosikin
talossa, hämärän tullessa säistää muutamain Egyptin tytärten tanssia.
Neaira kiirehti suoraa päätä Miletoon. Hänen hameensa liepeet
koskettivat nuoreen kuvanveistäjään, joka oli viimeiset hetket seisonut
liikkumatonna, uhkean puutarhan ja komean huvilan lumoamana, katsellen
taideniekan lapsellisella ja innokkaalla mielihalulla tapahtumia muurin
toisella puolella. Tyttö katsoi häntä ikäänkuin hämmästyneenä ja meni
eteenpäin.
Akontios seurasi häntä katseillaan. Hänen krokuksenkarvaiset vaatteensa
kuvautuivat kullankiiltävinä tummansinistä taivasta vastaan;
kimeltelevät rannekoristeet, tuuheat, tummat kiharat, ruohikenkäin
purppuranpunaiset paulat, jotka olivat niin miellyttävänä vastakohtana
lumivalkeille pyöreille päkiöille, joiden ympäri ne kietoutuivat --
kaikki se oli hyvin ihanata ja viehättävää.
Mutta nuoren taideniekan viaton katseleminen keskeytettiin yht'äkkiä.
Neaira oli tuskin päässyt sata askelta huvilasta, kun Konon punoittavin
poskin astui esiin laakeripensaitten tuuhean lehdistön takaa ja
leikillisesti huutaen pakotti hänet pysähtymään.
Hän käänsi päätään ja katsoi häneen kysyvästi.
"Armas Neaira", sanoi hymyssä suin Konon, joka ei huomannut nuorta
kuvanveistäjää, vaan luuli olevansa yksin, "sinä olet laiminlyönyt
ottaa mukaasi tavallista vieraslahjaa."
Neaira laski kätensä vyöhyelleen, jossa hänellä oli ne hopearahat,
jotka Eurotas, Kononin orja, oli hänelle antanut.
"Sinä erehdyt herra", vastasi hän vakaasti. "Tässä on minulla
vieraslahjani, jos siksi suvaitset nimittää minun halpain palvelusteni
palkkaa."
"Olet sinä osottanut itsesi paljon suurempiakin ansaitsevaksi... Muuten
myönnän, ett'ei vieraslahja ollut sopivasti valittu sana. Ei minun,
vaan sinun, Neaira, pitää antaa! Ruususta, joka on hiuksissasi ja
jonka olet poiminut puutarhastani, anna minulle vastalahjaksi ruusu
kukoistavilta huuliltasi! Sellainen on tapa talossa. Kuten näet, on
tie ihmisistä tyhjä ja autio molemmille tahoille, ja jospa sen joku
näkisikin, niin ei kukaan sitä paheksu. -- Olettehan te, lumoavat
taiteilijattaret, rakkautta varten luodut! Suikkaa minulle suuta, armas
Neaira!"
Kauniin tytön silmäripsien alta kiiti arka katse Akontiokseen, jota
ei kiihkosa Miletolainen vieläkään ollut huomannut. Sitten sanoi hän
kohteliaasti:
"Taaskin erehdyt, Filippoksen poika. Me taiteilijattaret emme ole
luodut rakkautta varten, vaan kuolemattomain runottarien palvelukseen.
Jos tahdot ketään suudella, niin mene pitkin satamakatua Miletoon
-- siellä saat tyydyttää halusi -- tahi paremmin vielä: ota
itsellesi vaimo, jalo Konon, sillä nyt saattaa sinut hyvinkin sanoa
naima-ikäiseksi."
Äänekäs naurunhekotus seurasi tuota pientä pahanilkisyyttä; ystävät
olivat näet pujahtaneet rohkean valloittajan jälkeen ja seisoivat nyt
pensas-aidan takana ilon innossa.
Tämä nauru sai Kononin jo ennestään hauraan kärsivällisyyden särkymään.
"Sinä hupakko!" sanoi hän pilkallisesti. "Sinun pitäisi notkistetuin
polvin kiittää rakkaudenjumalatarta siitä, että Konon alentaa itseään
sanomaan sinulle niin kauniita sanoja! Luuletko, ett'en minä sinua
tunne? Vai tahdotko uskottaa minulle olevasi itse Artemis? Sinä, jonka
silmät sinkahuttavat koko viinilliset lemmennuolia! Viisas olet,
mutta et kylliksi Kononia peijataksesi. Sinä teeskentelet itsesi
niin arvokkaaksi pakottaaksesi itsellesi jotakin arvollisempaa,
kuin mitä hetken haihtuva pila sinulle saattaa hankkia. Katsos,
Neaira, jos olisit jättänyt tämän epäonnistuneen ilveilyn tekemättä,
niin olisi minulle ehkä todellakin juolahtanut mieleen ottaa sinut
lemmittyisekseni, mutta nyt saat tyytyä siihen, mitä minun oikkuni näin
sivumennen sinulle suvaitsee antaa. Kas tässä -- tee niin hyvin!"
Voimakkain käsin oli hän tarttunut hämmästyneesen tyttöön ja kumartui
ryöstääkseen häneltä suutelon. Mutta Neaira teki vastarintaa,
voimallisempaa kuin hän oli odottanutkaan. Hän työnsi molemmat
kätensä lujasti Kononin rintaa vastaan ja kumartui niin voimakkaasti
sivullepäin, ett'ei hän saavuttanut tarkoitustansa.
He painivat vielä kun Akontios astui esiin ja säveästi laski kätensä
rikkaan Miletolaisen käsivarrelle.
"Herra", sanoi hän kohteliaasti, "älä unhota, että väkevälle ei ole
kunniaksi pilankaan vuoksi käyttää väärin voimiaan."
Konon oli päästänyt tytön, huomatessaan muukalaisen. Tumma puna, joka
ei ennustanut hyvää, leimahti hänen otsalleen.
"Kuka sinä olet", kysyi hän silmiään pyöritellen, "joka rosvon tavoin
rohkenet ahdistaa minua täällä valtamaantiellä."
"Ainoastaan vaunusepän poika", vastasi Akontios jalolla
arvokkaisuudella, "mutta syntyisin vapaa ja siitä syystä oikeutettu
suojelemaan avutonta ylhäisimmänkin sorrolta; sillä toivon, että
tässä maassa hallitsee, samoin kuin Athenassa, laki, eikä rikkaitten
mielivalta."
"Häpeämätön!" huusi Miletolainen kiivastuen. "Meillä eivät maankulkurit
valvo lakien pyhänäpitämistä, vaan kaupungin vanhimmat, joiden
perheitten lukuun minunkin kuuluu. Tahdonpa nähdä, voiko sivistymätön
käsityöläinen estää minua laskemasta leikkiä iloisen immen kanssa."
Kononin näin riidellessä Akentioksen kanssa oli Neaira ehdottomasti
paennut kauniin nuorukaisen taa, joka heti alusta oli voittanut hänen
täydellisen mieltymyksenä. Kun Konon nyt yritti jatkaa tuota tytölle
niin epämieluista leikintekoaan, niin oli Akontios joutunut hänen
tielleen.
"Jatka sinä levollisesti matkaasi", sanoi Konon teeskennellyllä
kylmyydellä, "ja minä olen unhottava sopimattoman väliintulosi."
Akontios ei liikahtanut. Ehkäpä se oli ainoastaan hämmästys, joka sai
hänet seisomaan siinä niin jäykkänä ja liikkumattomana.
"Kuuletkos?" huusi Miletolainen tuskin enään jaksaen hillitä itseään.
Kun Akontios ei nytkään vastannut mitään, tarttui Konon raivon vimmassa
hänen rintaansa, aikoen väkisinkin työntää hänet syrjään. Mutta
samassa Akontios tarttui käteen, joka niin säälimättä tunkeutui hänen
vaatteensa poimuihin, ranteen kohdalta ja puristi sitä rautakourallaan
niin, että Konon parahtaen hellitti kätensä hänen kitonastaan.
Huomattuaan, että tapaus muuttui vastenmieliseksi, astuivat Kononin
ystävät esiin laakeripensastosta ja menivät väliin totisella
puoluettomuudella.
"Sinä olet väärässä, Konon", sanoi Oloros. "Viekkaudella ja
väkivallalla voi inhottavinkin satyri suudella ihaninta nymfiä. Mitä
sinä sillä sitten todistaisit, kun sinun onnistuisi väkivallalla
voittaa teeskentelevä Neaira. Muukalainen on puhunut ainoastaan
varoittajana, omantuntosi puolesta, joka ei suvaitse sellaista rikosta
seuraelämän sääntöjä vastaan."
Tähän mielipiteesen yhtyivät muutkin, etenkin kun Akontios,
puolustettuaan itseään äkillistä päällekarkausta vastaan, ei osottanut
vihamielisyyttä eikä kerskailevaa ilkkumista, vaan päinvastoin kainosti
hämillään puolustelihe rikkaasti puettujen nuorukaisten edessä. Nyt
Kononkin piti viisaimpana ainakin ulkonaisesti olla asiasta enempää
huolimatta. Hän loi ainoastaan salavihkaa vihaisen ja raivoisan katseen
muukalaiseen ja yhtyi sitten toverien pilkkapuheisin ja leikinlaskuun.
Kun nämät siten palasivat huvilaan, asteli Akontios Neairan rinnalla
kaupunkia kohti. Luonnollistahan oli, että Neaira tavoittelisi
sanoja kiitokseksi nuorukaiselle, joka oli häntä puolustanut rikkaan
Miletolaisen röyhkeydeltä, ja kun molemmilla oli sama tie, niin ei
tietysti ollut mitään syytä eritä. Akontios mieltyi nuoren tytön
vilkkaasen olentoon, vaikka kyllä hänen silmäinsä tulinen hehku
häntä hiukan huolestutti. Neairan kasvoissa ilmautui omituinen
sekoitus sopusoinnullista kauneutta ja puoleksi tukahutettua
tunteitten tulisuutta. Tosin eivät ne piirteet, jotka osottavat
tavatonta taipumusta intohimoisuuteen, esiintyneet jyrkästi eikä
silmiinpistävästi, mutta Akontios huomasi ensi silmäyksellä, minkä
tuhannet muut vasta monivuotisen kanssakäymisen kautta olisivat
huomanneet, ja se kuva, minkä hän täten sai hänen luonteestaan, herätti
hänessä, vaikka hän tunsi myötätuntoisuuttakin tyttöä kohtaan, hiukan
vastenmielisyyttä. Paljon kauemmas, kuin Neairan sanat osottivatkaan,
näkyi hänen kiitollisuutensa ulottuvan. Vaunusepän pojasta tuntui, kuin
kietoisi tämä uhkuva kiitollisuus hänet näkymättömiin pauloihin ja
ryöstäisi häneltä kyvyn kaikkeen vapaasen, henkiseen toimintaan.
"Oletko kotoisin Miletosta?" kysyi Akontios hetken kuluttua.
"Minä olen syntyisin Dromiskos-saaresta", vastasi tyttö. "Tuolta
kaukaa!"
Hän viittasi lahdelle päin.
"Elävätkö vanhempasi vielä?"
Hän pudisti päätään verkalleen.
"Ei, vieras! Neaira raukka on aivan yksin maailmassa. Mutta, mikä sinun
nimesi on, että täst'edes voin puhutella sinua nimeltä...?"
Viivähdettyään antoi Akontios halutun vastauksen. Taaskin tunsi hän
olevansa ikäänkuin pauloihin punottu, samoin kuin taannoinkin. Mutta
sitten päätti hän itsekseen, että tämä vaan oli turhaa kuvittelua;
hänen pitäisi pitää sitä jumalien armona, että tämä ystävällinen ja
rakastettava olento oli joutunut hänen tiellensä, sillä nyt ei hän
kuitenkaan tullut kaupunkiin umpivieraana, vaan osaaottavan ihmisen
seurassa. Niinmuodoin hän kävi puheliaammaksi, ilmoitti tytölle
aikeensa ja toiveensa ja kysyi häneltä viimein Melanippoksesta,
Afroditen papista, jonka luo Farax, athenalainen mestari, oli
neuvonut häntä menemään. Neaira selitti min taisi. Melanipposta
kehuttiin hyväksi ja suosiolliseksi mieheksi; vaan saattoiko hän antaa
nuorukaiselle arvollisempaakin apua, sitä ei hän tiennyt.
Tie laskeutui nyt. Seuraavasta mutkasta saattoi, viini-istutusten
välistä, nähdä kaakkoispuolisen kaupunginportin.
"Vielä vain pari stadiumia, niin olet perillä", sanoi Neaira.
"Melanippoksen asunto on torin oikealla puolella, arkontin palatsin
vastapäätä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinut sinne. Minä itse en
seuraa sinua, -- se olisi huono puoltolause! Me taiteilijattaret olemme
kulkuriseuran maineessa..."
Akontios katsoi häneen ihmetellen.
"Eikä syyttä", lisäsi hän veitikkamaisesti, "vaikka kohta yksityinen
usein liian raskaasti saa kärsiä ammattia seuraavasta huonosta
maineesta."
Akontios pudisti miettivänä päätään.
"Mitä minä tähän saakka olen nähnyt, saattaa minua ajattelemaan
parempaa Mileton taiteilijattarista", sanoi hän ystävällisesti. "Jollei
sinusta ole vastenmielistä, pyydän sua seuraamaan minua perille asti."
"Ei, ei! Et sinä saata erehtyä tiestä. Tästä käy katu supisuorana
Zeuksen temppelin luo ja sieltä käännyt oikealle. Jos muuten tahdot
olla ystävänäni, olen kiitollinen. Sinä voit tavata minut aamupäivin
satamakadulla jossa myyskentelen kukkasia ja seppeleitä. Hämmästyttääkö
se sinua, Akontios? Kallista on elää Miletossa", ja lisäsi hän
hymyillen, "Neaira tahtoo kerran viedä kunnolliset myötäjäiset
miehelleen."
"Satamakadullako?" toisti Akontios. "Asutko sen varrella?"
"En toki!" vastasi tyttö. "Se olisi liian ylhäistä minun kaltaiselleni,
vaikka kyllä vanhempani kerran olivat varakkaita ihmisiä eikä
kukaan tietäjä ennustanut, että minun tulevaisuudessa piti ansaita
toimeentuloni niillä tempuilla, joita silloin vaan huvikseni
harjoittelin. Minä asun kaukana läntisessä kaupungin-osassa. Älä
kysykään minulta katua ja taloa, ett'et, kävellessäsi kaupungilla,
milloinkaan tulisi kiusaukseen tiedustella minua."
He astuivat portista. Lähimmän poikkikadun kohdalla Neaira pysähtyi.
"Tässä erkanevat tiemme", sanoi hän miettivästi. "Siunatkoot jumalat
hetkeä, jolloin sinä astuit Miletoon."
Hän viivähti hiukan. Akontios ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
Suloisesti nyykäyttäen päätään, kiitti hän vielä kerran nuorukaista
hänen osottamastansa avuliaisuudesta ja katosi sitten meluavaan,
kirjavaan väentungokseen, joka täytti suuren kaupungin katuja.
Melanippos, Afroditen pappi, käyskenteli pihansa pylväskäytävissä,
kun orja ilmoitti vieraan tulon. Tottunut kun oli tähän päivän aikaan
olemaan ainoastaan itsekseen ja omissa mietinnöissään, tuli Melanippos
ensin vähän nyreäksi. Hieman rypistynyt otsa silittyi kuitenkin, kun
hän katseli nuoren miehen vilpittömiin kasvoihin, joka samassa ujona ja
vakavasti astui hänen eteensä ja ojensi hänelle athenalaisen mestarin
kirjeen.
Lukiessaan nosti hän toisinaan kirkkaat, lempeät silmänsä ja luotti ne
yhä kasvavalla mielihyvällä solakkaan nuorukaiseen, joka ryhdiltään ja
olennoltaan täydellisesti näkyi vastaavan athenalaisen vieras-ystävän
sulopuheisesti kyhättyyn kertomukseen.
"Siis taiteilija", sanoi hän luettuaan kirjeen "ja Farax'in oppilas!
Kymmenen tahi kaksitoista vuotta takaperin, kun minä muutamia kuukausia
oleskelin Attikassa, salli onni minun oppia tuntemaan tuota verratonta
mestaria ja luoda silmäyksen hänen loistavaan taidepajaansa. Yksistään
hänen oppilaanansa oleminen olisi ollut riittävä suositus. Mutta
nyt luen tästä, ett'ei kukaan tovereistasi ole voinut vetää vertoja
sinulle, ei ahkeruudessa eikä taiteilijan lahjoissa. Tervetullut
luokseni, Akontios! Todellista kykyä olen aina mitä innokkaimmin
suosinut ja kernaasti olen heikkojen voimieni mukaan auttava sinua, jos
kohta kyky itse onkin paras auttajansa. Mutta -- olet kai väsynyt ja
nälissäsi. Itse jumalatkin tarvitsevat ravintoa elääkseen."
Akontioksen änkyttäessä muutamia kiitossanoja, Melanippos kutsui
orjan, joka oli johtanut nuorukaisen etupihaan. Klitifon, roteva,
säveänluontoinen veitikka, tuli uutimilla varustetun oven kautta
sivuhuoneesta, jossa hän oli sytyttänyt lamput; alkoi näet jo hämärtää.
"Ystäväni", sanoi Melanippos Klitifonille, "valmistuta kylpy tälle
nuorukaiselle, joka on vieraanamme ja laita sitten illallinen."
Orja poistui. Viiden minuutin kuluttua palasi hän ja pyysi vierasta
seuraamaan itseään.
Akontios oli sillä välin ystävällisen isäntänsä kanssa istunut
pylväskäytävässä ja lyhyesti selittänyt tuumansa. Melanippos kiitti
hänen aikomustansa noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä ja
kieltäymystä, siten päästäkseen tekemästä työtä jokapäiväisen leivän
hankkimiseksi, vaan sen sijaan heti voidakseen kaikin voimin ryhtyä
suurempaan taideteokseen.
"Minä en ole rikas", oli Melanippos sanonut; "sitä paitsi pidän minä
järjestystä ja kohtuutta taideniekan paraimpina ystävinä ja kehotan
siis sinua vastaiseksi säästämään vähäistä omaisuuttasi, niinkuin
pitääkin. Mutta kuitenkin: jos varasi loppuisivat, ennenkuin teos,
jonka aiot luoda, onnellisesti on valmistunut, niin sano minulle
peittelemättä. Sen verran on Melanippoksella aina liikenemään,
että hän saattaa tasoittaa uskollisesti ponnistavan toverin tietä.
Sanon toverin, sillä taideniekkakin on ikuisen ihanuuden pappi.
Valitettavasti laki kieltää minua antamasta sinulle majaa talossani
kauvemmaksi kuin yhdeksi yöksi. Minä tunnen kuitenkin kaupungin ja
sen olot perinpohjin. Huomenaamulla tahdon koettaa auttaa sinua; ei
ole vaikea löytää yksinkertaista ja kuitenkin hauskaa asuntoa, jossa
häiritsemättä voit tehdä työtä."
Sittenkuin Akontios kylvyllä oli virkistänyt itseään ja vaihtanut
pölyisen matkanuttunsa parempaan, laskeutui hän Melanippoksen kanssa
pöydän ääreen. Ateria, jonka Klitifon oli pannut pöytään, oli
yksinkertainen: leipää, hunajaa, kylmää paistettua lihaa, manteleja
ja viikunoita, sen lisäksi vedellä sekoitettua viiniä, jota Konon
ja hänen ylellisyyteen tottuneet juomatoverinsa varmaankin olisivat
halveksineet. Hauska keskustelu oli yksinkertaisen illallisen
höysteenä. Kuta kauvemmin Akontios kuunteli Afroditen papin ääntä,
sitä selvemmäksi selvisi hänessä tunne, että hänellä oli edessään
todellisesti hyvä ja rehellistä tarkoittava ihminen, jalo ja
omaavoittoa pyytämätön, terve, työhön kykenevä mies, jonka ystävyyttä
kannatti etsiä. Kuinkapa se, joka niin herttaisesti kohteli vierasta,
taisikaan sulkea ystävän syliinsä!
Kolme tuntia auringon laskun jälkeen vei Afroditen pappi väsyneen
vieraansa hyperooniin, rakennuksen ylikertaan, jossa vierashuoneet
olivat. Täällä oli Euarete, emännöitsijä laittanut puhtaan ja pehmeän
vuoteen. Melanippos toivotti vieraalleen hyvää yötä ja meni sitten
alas portaita myöten makuuhuoneesensa, jossa hän, terve kun oli
ruumiiltaan ja sielultaan rauhallinen, nukkui heti, kun Akontios vielä
ainakin tunnin ajan käveli edestakaisin savilampun lekuttavan liekin
himmeässä valossa; milloin astui hän ikkunan luo, jonka puiset luukut
ainoastaan olivat lykätyt kiinni, ja katseli puutarhan käytäviä ja
kaupungin kuun valaisemia kattoja, milloin tutki hän yksinkertaisia,
mutta sieviä seinämaalauksia -- mainioin mestariteosten mukailuja -- ja
seurasi sen ohella yhä ajatustensa oikullista juoksua, jotka milloin
pysähtyivät tummasilmäiseen Kononiin, milloin viehättävään Neairaan,
mutta kauvimmaksi Melanippokseen. Yhä lämpimämmäksi, yhä iloisemmaksi
tuli se tunne, joka täytti hänen rintansa, kun tämä isällinen muoto
johtui hänelle mieleen. Jollei veitikkamainen hymy toisinaan olisi
ilmestynyt papin tuntehikkaille huulille, olisi hän ollut Zeuksen
näköinen, semmoisena kuin hän toisella puolen Arkipelaagia Athenan
templissä komeili. Mutta mikä Melanippokselta puuttui jumalallista
vakaamielisyyttä, sen korvasi hänen olentonsa sydäntävirkistävä
ihmisyys. Akontios tunsi, ett'ei hän ainoastaan voinut pitää tätä
miestä arvossa ja kunniassa, vaan myöskin rakastaa häntä kaikesta
sydämmestä.
Seuraavana aamuna, jo ennen päivän valkenemista, nousi Akontios
vuoteeltaan virkistynein voimin. Alakerrassa oli jo sangen kauvan
vallinnut hillittyä melua ja liikettä. Melanippos oli tavallisesti
varhain pystyssä. Hän kävi mielellään jo ennen auringon nousua alas
rantaan, jossa hän oikein ahmimalla ihaili merta ja nautti heräävän
päivän viehättävää näkyä. Sillä välin olivat emännöitsijä ja orjat
täydessä toimessaan, siivoamassa huoneita, viruttamassa molempia pihoja
ja valmistamassa akratisruokaa -- leipäviipaleita ynnä sekottamatonta
viiniä.
Kun Akontios tuli ulos etupihaan, ei Melanippos vielä ollut palannut
aamukävelyltään. Siten sai nuori kuvanveistäjä tilaisuutta puhella
vähän pääorjan Klitifonin kanssa. Osottamatta mitään sopimatonta
uteliaisuutta, hän sai puheliaalta orjalta tietää, ett'ei Melanippos,
niinkuin hän luuli, ollutkaan leskimies, vaan naimaton.
"Ehkä sinua kummastuttaa", kuiskasi Klitifon, "että taivaallisen
Afroditen pääpappi elää niin ilmeisessä ristiriidassa itsensä kanssa;
sillä sen, jonka joka päivä tulee uhrata jumalattarelle, pitäisi
tietysti ennen muita myöntää hänen vastustamattomuuttaan ja antaa
sytyttää itselleen häätulet. Oikeastaan, kuten kai tiedät, onkin
säännön mukaista, että papit naivat; muutamissa kaupungeissa on se
laissa määrättykin; ja Mileto olisi myöskin mielellään suonut, että
meidän isäntämme olisi noudattanut tätä tapaa. Mutta kohtaloa ei kukaan
kuolevainen voi vastustaa, ei, ei edes kuolemattomat jumalat. Se oli
rakkaus, ei semmoinen, kuin nykyään on tavallista, huikentelevainen
ja pintapuolinen, vaan syvä ja palava niinkuin muinoin, kun Leander
syöksyi Hellesponton aaltoihin saadakseen nähdä Heroaan. Ja tyttö taisi
myöskin osottaa vastarakkautta; mutta tunnethan meidän ionialaista
tapaamme. Ainoastaan harvoin otetaan nuoren tytön mielipide lukuun.
Melanippos oli köyhä ja halpasäätyinen, tytön isä sitävastoin loisti
rikkaudessa ja ylellisyydessä ja sentähden pakotti hän tyttärensä
menemään vertaiselleen puolisolle."
"Toivoakseni", sanoi Akontios, "eivät nämät asiat joita olet minulle
kertonut, ole mitään salaisuuksia, joista sinun olisi pitänyt olla
vaiti."
"Eikö mitä!" vastasi Klitifon. "Kerron ainoastaan yleisesti
tunnettuja asioita. Jokainen lapsikin Miletossa pakinoi Melanippoksen
nuoruudenlemmestä. Ketä tyttöä hän halusi, siitä ei kuitenkaan
kukaan tiedä mitään varmaa, sillä asia tapahtui mitä suurimmassa
salaisuudessa, eikä kukaan rohkene nyt kysyä sitä isännältämme. Varmaa
on, että hyljätty kosija vuosikausia oli kalvavan surun uhrina eikä
milloinkaan enään ole ajatellut hankkia emäntää taloonsa."
Porttikäytävästä kuului askeleita. Melanippos tuli pihaan, ojensi
nuorukaiselle kätensä ja sanoi sointuvalla äänellään:
"Ihana päivä, Akontios! Aurinko, joka täällä pihalla tuskin kultaa
katonräystäitä, tuhlaa ulko-ilmassa runsaasti kirkkaimpiakin
säteitään! Todellakin, kun päivänä tämmöisenä katselen ulos merelle,
tuolle ikuisesti salaperäiselle, ymmärrän hyvin, miten se hurskas
satu on syntynyt, että katoamaton kaunotar Afrodite on noussut
meren syvyydestä. Kansa kysyy aina jumalainsa syntyperää, sillä
se mittaa ääretöntä maallisella mitalla; mutta ei milloinkaan ole
tuohon kysymykseen vastattu ihanammin, kuin raittiilla kertomuksella
merenvaahdon kasvatista."
"Se on tosi", vastasi Akontios. "Afrodite, ikuinen kaunotar, on
tutkimaton, niinkuin meren syvyys. Kaikki todellisen ihana on meille
arvoitus; mutta suurin arvoitus on se liekki, joka meissä syttyy
kauneuden loistosta, ja jota sanotaan rakkaudeksi. Todellisen
taiteilijan tulee esittää jumalatar semmoisena, että tämä selittämätön
salaperäisyys on ikäänkuin huntuna hänen suloisesti uinailevilla
kasvoillaan."
"Tahdotko sinä koettaa sitä?" kysyi pappi.
"En vielä", vastasi Akontios kainosti. "Semmoiseen yritykseen puuttuu
minulta tarpeeksi kokenutta kättä, jonka ensin pitää tottua luomaan
itsenäisesti, ilman kokeneen mestarin neuvoja, eikä minulla myöskään
ole naisellista esikuvaa, jonka muodon voisin lainata semmoiseen
Afroditeen. Sinä tiedät herra, ett'ei taideniekka luo mitään itsestään.
Hänen ansionsa on se, että hän saattaa tehdä havaintoja ja niitä
taideteoksessa esittää. Mutta en milloinkaan, en edes Athenan kaduilla,
ole kohdannut muotoa, joka olisi sen kuvan vertainen, jota kannan
sydämessäni."
"Yhden olen tosin tuntenut", sanoi pappi, puoleksi ajatuksissaan.
"Kohtalo on nyt hävittänyt sen, minkä taltta vaan olisi voinut
ikuistuttaa."
Kun aamiaista oli nautittu, otti Melanippos avuliaan Klitifonin käsistä
viitan hartioilleen ja astui nuorukaisen edellä torille, jonne jo alkoi
lukuisasti kokoontua mieshenkilöitä kaikista eri arvoluokista.
Tie vei molemmat kävelijät arkontti Karidemoksen palatsin ohi. Se oli
tavattoman suuri, melkein linnantapainen rakennus, joka torille päin
ainoastaan näytteli muhkeita muurejansa ja tavattoman porttinsa sekä
pylväskäytävän, niin sanotun propylaionin. Kun Melanippos ja Akontios
menivät ohitse, tuli juuri arkontti itse loistavan seurueen keskellä
ulos pylväskäytävän kautta. Akontios huomasi, että hieno puna nousi
Afroditen papin poskille. Melanippos tervehti; Karidemos vastasi
tyynellä kohteliaisuudella, arvonsa tuntevan ylimyksen tavoin.
"Kaupunkimme päämies", sanoi pappi, kun olivat kuulomatkaa etäämpänä,
"Karidemos, ankara, jäykkä mies, ennemmin luotu tyranniksi kuin
arkontiksi, mutta -- se täytyy hänen vastustajansakin myöntää --
hyväntahtoinen ja palavan isänmaanrakkauden elähyttämä."
"Niin, hän on todellakin ruhtinaan näköinen", vastasi Akontios;
"loistoa hän myöskin näkyy rakastavan, sillä en Athenassakaan ole
nähnyt semmoista kullan ja purppuran hohtoista seuruetta, kuin hänen.
Se on melkein persialaista!"
"Kansa suosii tuollaista loistoa", sanoi pappi. "Kuitenkaan ei
voi olla tunnustamatta, että Karidemos ei suinkaan ole joutunut
itämaalaiseen ylellisyyteen. Vaikka hän onkin loistoa rakastava, on
hän kuitenkin Kreikkalainen, ja kultainen kohtuus vallitsee hänen
tuhlaamisessansakin."
He menivät eteenpäin. Tuli yhä ahtaampia ja huonommannäköisiä katuja
sitten taas leveämpiä, mutta näöltään vieläkin köyhempiä, kunnes he
viimein pysähtyivät valkeaksi kalkitun pienen talon luo etäisimmässä
etukaupungissa.
"Täällä asuu Koronis, erään paflagonilaisen puutarhurin leski", sanoi
pappi. "Talonsa harvat asuinhuoneet hyyrää hän ja tyytyy itse kyökkiin.
Äskettäin vielä asui täällä eräs nuori kuvanveistäjä, josta odotettiin
tulevan jotain suurta, mutta valitettavasti eräissä kemuissa surmasi
hänet raivoisa kumppani. Täällä ei kysellä paljon huoneita. Jos
Koroniksella, vastoin luuloani, ei sattuisi olemaan vapaata, niin hän
kyllä voi neuvoa, mistä me löydämme semmoisen."
Hän kolkutti porttia. Sen avasi pikkuinen, harmaapäinen ja ystävällinen
ämmä. Melanippos ojensi pienelle säikähtyneelle akalle kätensä, salli
hänen kuihtuneilla huulillaan koskettaa hänen sormensa päitä ja
ilmoitti sitten asiansa.
"Sehän sopii oivallisesti!" sanoi Koronis. "Käy sisään vaan,
kunnianarvoisa Melanippos, niin näytän mitä minulla on tarjottavana
tälle nuorelle miehelle. Se on Lydialaisen taidepaja, sen, joka
taannoin lyötiin kuoliaaksi -- valoisa, hauska huone, jossa on leveä,
suuri ovi ja vielä ikkunakin kaupanpäälliseksi!"
Näin pakinoiden vei hän miehet pihan poikki pitkulaiseen
nelinurkkaiseen huoneesen, jossa Lydialainen oli elellyt ja hallinnut.
Se oli jokseenkin avara ja valoisa, mutta huonekaluja oli vaan
kaikkein tarpeellisimmat. Mutta vähät siitä, vaikk'ei siinä ollutkaan
kallisarvoisia mattoja eikä pantterinjalkaisia pronssilavitsoja, ei
Akontios niitä kaivannutkaan. Kuta vähemmin tämä taidepaja veti vertoja
Athenan muhkeitten palatsien asunnoille, sitä enemmän kehoitti se häntä
etsimään kaikkea elämännautintoansa luovasta taiteestaan.
Hinta, jonka Koronis pyysi huoneesta ynnä jokapäiväisestä ravinnosta,
oli niin vähäinen, että Akontios heti teki päätöksensä. Hän oli
silmänräpäyksessä laskenut, että hänen rahansa täten voisivat riittää
enemmän kuin kahdeksan kuukautta. Ja mitä kaikkea saattoakaan tapahtua
niin pitkässä ajassa!
"Se on siis päätetty!" sanoi pappi. "Ja nyt Akontios, poikani -- ethän
sinä unhota että Melanippoksen talosta aina löydät ystävän, joka
avosylin tervehtii sinua tervetulleeksi! Voios hyvin, onnea työllesi ja
toteutukoot kaikki tuumasi parhain päin!"
Hän jätti nuorukaisen yksin uuden emäntänsä kanssa. Mutta vähän
ajan kuluttua Akontios meni ulos tekemään tarpeelliset ostoksensa.
Kauppiaitten orjat kantoivat hänen kotiinsa ostokset: savea, monta
astiaa, muutamia puulevyjä ja tärkeimmän kaikista, miehen korkuisen
marmorimöhkäleen, joka sijoitettiin keskelle huonetta oven ja ikkunan
välille.