preeriakoiria joko jouhiansoilla tahi jousella ja nuolella. Kerran
muuan pikku poika asetti ansan preeriakoiralle ja pitäen langanpätkää
kädessään asettui itse aukon suulle loikomaan. Pian hän tunsi jotakin
liikahtavan, kiskaisi langasta ja sai saaliikseen kalkkarokäärmeen.
Tähän päivään asti on hänellä sen johdosta ollut nimenä "Hän pyydysti
kalkkarokäärmeen". Sillä tavalla saimme usein uusia nimiä. Toisen
kerran me leikkiessämme metsässä löysimme hirvenvasikan jäljet.
Seurasimme niitä ja otimme kiinni nukkuvan eläimen. Koettaessamme
kuljettaa sitä pois potkaisi se takajaloillaan ja osasi muutamaan
poikaan, jota sen jälkeen nimitettiin "Hirvenpotkaisemaksi".
Metsästysmatkoilla täytyi meidän itsemme valmistaa ruokamme. On kyllä
totta, että intiaanit syövät raa'altaan suurten eläinten maksan ja
muita ruumiinosia, mutta kaloja ja lintuja ne eivät koskaan syöneet
keittämättä. Sammakkoa ja ankeriasta he yleensä eivät syö.
Jahtiretkillämme jouduimme usein varsin kauas teltoistamme. Silloin
teimme tulen ja keitimme osan saalistamme.
Tavallisesti me paistoimme itsellemme lihapalan hiilille pistetyssä
kepissä tahi myöskin ilmivalkealla. Kalat ja linnut paistetaan paraiten
suuren nuotion alle muodostuneessa tuhassa. Otimme järvestä tahi joesta
tuoreita kaloja, sytytimme hietikkoon kelpo valkean ja kaivoimme
eläimet syvälle hiekkaiseen tuhkaan. Samoin teimme myöskin linnuille,
mutta kostutimme kuitenkin ensiksi niiden höyhenet. Kun eläin oli
kypsä, niin se kokonaan suomustettiin tahi kynittiin ja nyljettiin.
Maukas liha säilytti siten kaiken voimansa ja mehunsa. Syödessämme me
revimme lihat irti ja jätimme luut koskematta.
Kansamme osasi keittää padatta ja kattilatta. Suuri sisälmyskalvon
palanen pestiin huolellisesti, sidottiin neljästä kohdasta kiinni
maahan pistettyihin keppeihin, jonka jälkeen siihen kaadettiin kylmää
vettä. Tällaisiin astioihin pantiin lihat, joiden päälle asetettiin
hehkuvia kiviä, niin että vesi pian rupesi kiehumaan.
Tshatanna oli hyvä metsästäjä. Hän osasi kutsua naarashirviä ja
vasikoita tuohensilvalla, joka pingoitettiin kahden litteän kepakon
väliin. Eräänä aamuna löysimme naarashirven ja sen vasikan jäljet,
joista saatoimme päättää, että eläimet olivat noin tunti sitten
juoksennelleet paikalla, sillä kaste oli varissut pois ruohikosta.
"Mitä nyt teemme?" kysyin. "Juoksemmeko takaisin kutsumaan setää
kivääreineen?"
"Emme, emme!" huusi Tshatanna. "Eikös metsänriistaa ja puhveleja ole
pyydystetty paljoa ennemmin kuin kiväärejä olikaan? Me houkuttelemme
sen luoksemme, ja kun se hölmistyneenä seisoo edessämme, heitän lassoni
sen kaulaan."
Hän oli tuskin ehtinyt aloittaakaan houkuttelemisensa, kun vasikka jo
uskalsi tulla viidakosta ja seisoi edessämme kuvaakin kauniimpana. Minä
rupesin kutsumaan, ja eläin höristi tupakanlehden muotoiset korvansa
minua kohti. Silloin Tshatanna heitti lasson. Eläin kirkaisi, hyppäsi
korkealle ilmaan ja kaasi pojan kumoon. Yhä uudelleen se heittelehti
epätoivoissaan, mutta vihdoin meidän kuitenkin onnistui viedä se
lähimmän puun luokse ja sitoa siihen.
"Mene", sanoi veljeni minulle, "noutamaan elättimme, jotta näkisimme
mitä ne tällaisesta tuumivat."
Siihen aikaan Tshatannalla oli elättinään jokseenkin suuri, musta,
puolikesy karhu ja minulla nuori, punainen kettu ynnä Ohitika,
uskollinen ja urhoollinen koirani. Irroitin Tshagun, karhun, ja
Uanahonin, ketun jolloin Ohitika kavahti pystyyn ja tervehti minua
iloisesti huiskutellen häntäänsä.
"Tulkaapa kaikki kolme", huusin minä, "täällä on vasta erinomaista
nähtävää!" Luulen niiden ymmärtäneen sanani. Tshagu repi kaksin käpälin
köyttänsä, ja Uanahon kaaputti puuta, mihin olin sen sitonut.
Kaukana edellä juoksi Ohitika ulvoen tyytyväisyydestä. Molemmat villit
seuralaiseni olivat vähällä kaataa minut kumoon tempoessaan minua
perässään viidakon läpi. Tshagu oli hyvin varovainen, käveli ikäänkuin
sillä olisi ollut tikkuja jalkapohjissa; Uanahon nuuski lakkaamatta
maata.
Sitten saavuimme metsänaukeamalle. Siinä pieni viaton vasikka seisoi
kolmen kulkurin katseltavana. Se vapisi ankarasti nähdessään kirjavan
ryhmän. Molemmat ihmiskulkurit näyttivät siitä varmaan yhtä
epäluotettavilta kuin eläimetkin. Tshagu katseli sitä uteliaisuuden ja
halveksumisen sekaisin ilmein, Uanahon sitävastoin seisoi kuin
kivettynyt ja mietti varmaankin, miten voisi paraiten tehdä
hyökkäyksen. Mutta Ohitika, ylevä Ohitika, haukahti vain kuin
piloillaan. Siitä ei tuntunut minkään makuiselta, että viaton eläin
jätettiin sen valtaan.
Äkkiä vasikka kimmahti ilmaan, ja löi senjälkeen sievän päänsä maahan.
"Ohijesa, hirvenvasikka on kuollut", huudahti Tshatanna, "ja miten
kernaasti olisinkaan tahtonut pitää sen!"
"Sepä vahinko!" lisäsin minä.
Me kaikki viisi syyllistä seisoimme pienen eläimen ympärillä ja olimme
hyvin surullisen näköisiä; itse Tshagunkin silmät ilmaisivat katumusta
ja masentumista. Ohitika huokasi kaksi kertaa raskaasti ja vetäytyi
sitten kunnioittavan välimatkan päähän. Tshatannan pitkillä mustilla
silmäripsillä riippui kaksi suurta kyynelkarpaloa, minä taas peitin
kasvoni, sillä en tahtonut, että hän katselisi minua.
Hakadan ensimäinen uhri.
"Hakada -- kuva -- tule!" kuului eräästä intiaanileirin keskellä
olevasta suuresta teltasta. Kohta sen jälkeen tuli läheisestä metsästä
poika, jolla oli mukanaan upea musta koira. Ulkomuodoltaan pikku mies
ei juuri eronnut muista sioux-heimon pojista. Hän riensi telttaan,
josta huuto kuului, kädessä hänellä oli kirjavaksi maalattu nuoli ja
jousi, hänen vyötäisillään riippui pieniä lintuja ja oravia.
Teltassa istui kaksi naista, toinen valkean oikealla, toinen vasemmalla
puolella: Untshida, pojan isoäiti, joka oli kasvattanut turvattoman
pojan, ja Uatshivin, joka oli vierailulla. Hänet oli kutsuttu olemaan
läsnä ensimäisessä henkilökohtaisessa uhrauksessa, jonka Hakada teki
Suurelle Salaisuudelle.[11] Uhri oli muutamiksi päiviksi vallannut
kokonaan Untshidan mielen. Hän oli antanut kaikkien lasten
kahdeksanvuotiaina suorittaa samanlaisen uhrin. Kaikista oli tullut
heimonsa kuuluisia sotureja ja metsästäjiä, ja hän itse oli aina
omistanut itselleen osan heidän hankkimastaan kunniasta, olihan hän jo
varhain saattanut heidät Suuren Salaisuuden yhteyteen.
Hän uskoi siitä johtuneen, että hänen pojistaan oli kehittynyt
lujaluontoisia, miehekkäitä ja jalomielisiä miehiä.
Telttakylässä kuiskittiin, että Untshida oli pannut toimeen juhlan
pojanpoikansa ensimäisen uhrin kunniaksi. Tämä oli kuitenkin ainoastaan
arvelua, sillä luonnollisesti vanha muori tahtoi pitää toimiensa tämän
puolen kokonaan salassa, Suurta Salaisuutta näet uskallettiin lähestyä
ainoastaan äänettömällä hartaudella.
Poika astui nopeasti telttaan. Ohitika, joka seurasi hänen
kintereillään, huiskutti hilpeästi häntäänsä, joka merkitsi samaa kuin:
"katsokaapa millaisia metsästäjiä minä ja herrani olemme".
Hakada kertoi melkein henkeään pidättäen, miten hän oli pyydystänyt
minkin linnun ja oravan, kiskaisi ne sitten vyötäisiltään ja heitti
isoäitinsä jalkojen juureen. "Tämä tylppä nuoli", sanoi hän, "oli
aamulla varhain aivan kuin sillä olisi ollut silmät. Ennenkuin orava
ehti pujahtaa puun toiselle puolelle, osui tämä sen päähän, ja tuskin
se oli pudonnut, ennenkuin Ohitika hyökkäsi sen kimppuun."
Näin puhuessaan hän nojautui toiseen polveensa, ja hänen mustat
silmänsä loistivat kuin iltatähdet.
"Istu", sanoi Untshida, "minulla on sinulle jotakin sanomista. Sinä
tiedät tulevasi pian mieheksi. Katsoppa saalista, jonka olet minulle
tuonut! Kauan ei kestä, ennenkuin jätät minut; sotilaan täytyy
kunnostaa itseään ja tulla kansansa ylpeydeksi! Sinun pitää ponnistella
tullaksesi isäsi ja isoisäsi kaltaiseksi. He olivat sotureita. Ja
juhlia he panivat toimeen! Köyhä metsästäjä ei kykene panemaan toimeen
mitään juhlaa. Muistatko kertomusta rikkaasta miehestä, joka piti
neljäkymmentä juhlaa kahdessatoista kuukaudessa? Ja oletko unohtanut
kertomuksen sotilaasta, joka tutkisteli Suuren Salaisuuden tahtoa? --
Tänään sinun tulee uhrata ensi kerran Suurelle Salaisuudelle."
Hänen lausuessaan loppusanoja suurenivat nuoren metsästäjän silmät,
sillä hän tunsi, että hänen vähäpätöistä olemustaan odotti suuri
tapahtuma. Untshida lopetti puheensa:
"Sinun täytyy uhrata jotakin, joka on omaasi, -- jotakin joka on
sinulle kaikkein rakkainta --, sillä sen täytyy olla oikea uhri."
Silloin poika joutui hieman hämilleen, ei sen vuoksi että olisi ollut
itsekäs, ei, vaan hän oli epävarma siitä, mitä uskaltaisi tarjota. Hän
luuli isoäitinsä tarkoittavan hänen koristeitaan ja leikkikalujaan.
Niinpä hän vastasi vitkastelematta:
"Voin antaa parhaan jouseni, parhaat nuoleni ja kaikki värit, joita
minulla on, ja -- karhunkyntisen kaulakoristeeni, isoäiti."
"Ovatko ne rakkaimpia mitä sinulla on?" kysy: hän.
"Eivät jousi ja nuolet, mutta värejä on hyvin vaikea saada, koska
mitään valkoisia miehiä ei ole lähitienoilla. Kaulakoristetta -- niin,
sellaista en saa helposti toista. Annan vielä lisäksi saukonnahkaisen
päähineeni, jolleivät toiset mielestäsi riitä."
"Lapseni, et ole vielä ollenkaan maininnut parasta lahjaa Suurelle
Salaisuudelle."
Poika katsoi hämmästyneenä isoäitiinsä. "Minulla ei kuitenkaan ole
mitään muuta kuin mitä mainitsin, isoäiti, kirjavaa poniani
lukuunottamatta. Mutta enhän luule, että Suuri Salaisuus vaatisi niin
suurta lahjaa pieneltä pojalta. Setäni hankki sen kolmella
saukonnahalla ja viidellä kotkansulalla, ja minä olen luvannut pitää
sen, jolleivät mustajalat[12] varasta sitä."
Untshida ei ollut tarjouksiin oikein tyytyväinen. Kenties poika ei
ollut oikein selvillä siitä, mitä isoäiti häneltä oikeastaan tahtoi,
mutta vanhus tiesi varsin hyvin, mikä hänelle oli rakkain: hänen
uskollinen koiransa, hänen suosikkinsa ja seuralaisensa! Hakada ja
hänen rakas Ohitikansa olivat eroittamattomat.
Isoäiti tiesi, että hän tuskin voisi saada pojan suostumusta tähän
uhriin. Kuitenkin hän teki viimeisen koetuksen.
"Sinun tulee ajatella", sanoi hän, "että rukoilet tällä uhrilla
olentoa, joka ilmestyy kaikessa luonnossa. Hän kuiskaa sinulle tuulen
huminassa ja huutaa sinulle sotahuutonsa ukkosen jylinässä. Päivin
hänen silmänsä, aurinko, kohtaa sinut, öisin hän kuun kumottavana
hohtona sinua katselee, Ja hän, kaikkien salaisuuksien salaisuus,
kaiken tietävä ja kaiken tunteva, on se, jolle sinä ensimäisen uhrisi
kannat. Ja silloin hän rukoillessasi antaa sinulle sen, mitä hän on
ainoastaan harvoille ihmisille antanut. Tiedän, että sinä kernaasti
tulisit suureksi metsästäjäksi ja soturiksi. Toivon, etten näe
Hakadaani koskaan pelkurina."
Tämän puheen kestäessä heräsi pojassa miehisen arvonsa tunto, ja hän
oli valmis uhraamaan kaiken -- vieläpä poninkin! Mutta rakkainta
seuralaistaan, Ohitikaa ei hän kuitenkaan ajatellut! Tuskin oli
Untshida ehtinyt lopettaa puheensa, kun poika jo haltioissaan huudahti:
"Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon Suurelle Salaisuudelle uhrata!
Saat itse valita sen mikä hänelle on mieluisin!"
Tämän keskustelun kuuli kaksi vaikenevaa todistajaa, Uatshivin ja
Ohitika. Naapurinvaimoa oli pyydetty jäämään, koira oli tapansa mukaan
asettunut teltassa herransa viereen. Silmiä lukuunottamatta ei sen
ainoakaan jäsen värähtänyt, ja terävällä tarkkuudella se kiinnitti
huomionsa siihen mitä tapahtui.
Olisipa nyt koira edes liikahtanut kääntääkseen itseensä pienen
herransa huomion! Kenties se olisi estänyt häntä innoissaan
huudahtamasta: "Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon uhrata Suurelle
Salaisuudelle!"
Untshidan oli vaikea ilmoittaa pikku miehelle, että hänen täytyi erota
koirastaan, mutta hän katsoi asiaa puolueettoman kannalta.
Niinpä hän jatkoi varovaisesti: "Hakada, sinä olet urhoollinen pikku
soturi! Sinä olet nuori, mutta sydämesi on vahva ja rohkeutesi on
suuri. Sinä iloitset vielä siitä, että voit antaa ensimäiseksi uhriksi
kaikkein rakkaimpasi, sinun on uhrattava Ohitika! Se on rohkea kuten
sinäkin, se ei pelkää kuolemaa, ja sinä kestät urhoollisesti eron.
Tule, tässä on neljä väripassia ja täytetty piippu -- menkäämme yhdessä
paikalle."
Viimeisiä sanoja Hakada ei enää näyttänyt kuulevan. Hän ei saanut
suustaan sanaakaan. Europpalaisesta hän olisi varmaankin sillä hetkellä
näyttänyt pieneltä pronssikuvalta. Mutta yht'äkkiä hänen kirkkaista,
mustista silmistään valahti hillitön kyynelvirta. Samassa hän kohtasi
isoäitinsä katseen ja muistaessaan hänen usein toistamansa sananlaskun:
"Naisille itku, sotahuuto miehille, sydäntä kun särkee!" tukahdutti hän
pari kolme syvää nyyhkytystä ja oli jälleen tunteittensa valtias.
"Isoäiti, uljaani täytyy nyt kuolla! Tahtoisin sitoa sen kaulaan kaksi
kaunista oravan häntää, niistä oravista, jotka aamulla pyydystimme,
osoittaakseni Suurelle Salaisuudelle, millainen metsästäjä se oli.
Salli minun itseni maalata se."
Sellaista pyyntöä Untshida ei voinut kieltää. Hän jätti meidät
hetkiseksi kahdenkesken ja meni Uakutan luo pyytämään häntä
toimittamaan Ohitikan uhraamisen.
Jokainen intiaanipoika tietää, että kuolemaan käyvän soturin täytyy
laulaa hautalaulu. Hakada piti Ohitikaa olentona, jonka täytyi mennä
pelottomana kuolemaan, hän kietoi kätensä lujasti sen ympärille ja
aloitti sen puolesta kuolinlaulun. Hän kuiskasi sen korvaan, kuten
ihmisolennolle: "Ole urhoollinen, Ohitika! Minä ajattelen sinua
lähtiessäni ensimäistä kertaa sotaan Ojibway-maahan."
Vihdoin hän kuuli Untshidan puhelevan erään miehen kanssa teltan
edustalla. Ohitika oli sysimusta, hopealle hohtava täplä hännän päässä
ja kuonossa, lisäksi sillä oli valkoinen käpälä ja valkoinen pilkku
korvien välissä. Hakada tiesi, että kuoloon menevä ihminen maalattiin
tavallisesti punaiseksi ja mustaksi. Luonto oli tässä tapauksessa
pitänyt huolen Ohitikasta, tarvittiin ainoastaan punaista, ja sitä
Hakada antoikin mitä runsaimmalla mitalla.
Sitten hän otti punaisen tilkun ja sitoi sen koiran kaulaan, kiinnitti
siihen vielä kaksi oravan häntää ja kuhankeittäjän siiven yhteisestä
aamusaaliista.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että soturit surevat kadotettua
ystäväänsä, jolloin he käyttävät surunsa merkkinä mustaa väriä. Hän
hajoitti mustan, palmikoidun tukkansa, murskasi hiiltyneen kekäleen,
sekoitti siihen karhunrasvaa ja hieroi sillä kasvonsa.
Sillävälin teltan jokainen rako oli tullut katselijoita täyteen.
Untshidakin tähysteli eräästä aukeamasta ja hänen mielensä heltyi.
Jollei hän olisi pelännyt Suuren Salaisuuden vihaa, niin hän olisi
ilolla huudahtanut: "Pidä, lapseni, rakas koirasi!"
Silloin Hakada astui teltasta. Hänen kasvonsa olivat kuin kuunpimennys
ja kädessään hän talutti kaunista koiraa, joka nyt, kun valkoiset
pilkut olivat maalatut punaisiksi, oli entistäänkin somemman näköinen.
Poika tunsi ikäänkuin kohonneensa korkeammalle ihailusta, jota hänen
urhoollisuudelleen osoitettiin, ja unohti kyyneleensä. Untshida tuli
tämän nähdessään jälleen vähitellen entiselleen, vaikkakin hänen
sydäntään kirvelti, ja hän lausui heti kun sai sanaa suustaan:
"Ei niin, pikku sankarini! Sinun ei tarvitse surra ensimäistä uhriasi;
pese kasvosi, sitten lähdemme yhdessä." Poika totteli.
He kävivät polkua pitkin Assiniboinen rantaa kohti, kulkivat sitten
halki ihanan tammimetsän ja joutuivat vihdoin korkealle vuorelle. Veden
kohina kuului alhaalta heidän korviinsa. Vastapäätä, pystysuoraan jokea
vastaan, katkesi valkoinen kallio, jonka selkäpuoli vähitellen
muodostui ylätasangoksi. Upeina, majesteetillisinä kohosivat vaarojen
vuoritammet. Seutu oli villi ja tenhoa täynnä.
Uatshivin oli jäänyt sanatonna seisomaan kalliolle. Untshida oli
sopinut hänen kanssaan, että hän odottaisi siinä Uakutaa ottaakseen
häneltä vastaan uhrin.
Poika ja isoäiti laskeutuivat hengenvaarallista polkua rantaa kohti ja
saapuivat valtavan luolan suulle, joka oli kallion alla noin
kuusitoista metriä joen yläpuolella. Pieni, kirkas puro solisi
onkalossa olevasta lähteestä. Puron pientä uomaa saattoivat kävijät
käyttää jonkinlaisina luonnollisina portaina. Vilpoisa, virkistävä ilma
henki sen aukosta. Se oli todellakin luonnon pyhittämä paikka; ei ihme,
että intiaanit sitä sellaisena pitivät.
Pojan valtasi hartauden ja kunnioituksen tunne. "Tämä on Suuren
Salaisuuden asunto!" ajatteli hän, ja ympäristön valtava vaikutus
saattoi hänet unohtamaan surunsa.
Pian senjälkeen Uatshivin nousi portaita. Hän asetti kuolleen Ohitikan
maahan mahdollisimman luonnolliseen asentoon ja jätti isoäidin ja
pojanpojan jälleen kahdenkesken.
Tuskin hän oli lähtenyt, kun Untshida juhlallisena ja hartaana irroitti
nahkakaistaleen, jolla neljä värikimppua ja pieni tupakkatukku olivat
sidotut toisiinsa. Täytetty piippu pantiin kuolleen Ohitikan viereen.
Hän siroitteli värejä ja tupakkaa kaikkialle ympärilleen, sitten
isoäiti ja pojanpoika seisoivat hetkisen sanaakaan sanomatta. Untshida
huokasi syvään ja rukoili sitten Suurta Salaisuutta:
"Oi, Suuri Salaisuus, me kuulemme sinun äänesi veden kohinassa allamme!
Me kuulemme sinun kuiskauksesi korkeissa tammissa päämme yläpuolella.
Sinun henkäyksesi elvyttää meidän henkemme täällä vuoren onkalossa. Oi,
kuule meidän rukouksemme! Suojele tätä pientä poikaa ja siunaa häntä!
Sinä olet tehnyt hänen isästänsä ja isoisästänsä suuria sotureja, tee
hänet heidän vertaisekseen."
Tähän rukoukseen päättyi nuoren sotilaan ensimäinen uhri.
Ensimäiset kulttuurivaikutelmat.
Tuskin olin vielä siinä iässä, että kykenin saamaan mitään selvää
käsitystä Mila-hanskasta, pitkäveitsistä, kun puhkesi kauhea
Minnesotankapina, joka hajoitti meidän perheemme ja ajoi meidät itsemme
maanpakoon. Olen jo edellä kertonut miten minut otettiin setäni, isäni
nuoremman veljen perheeseen, ja miten isäni annettiin ilmi ja
vangittiin. Me kaikki uskoimme hänen joutuneen saman kohtalon alaiseksi
kuin Mankatossa, Minnesotan valtiossa mestatut intiaanit.
Intiaanien filosoofit pitivät tappelutantereella suoritettua kostoa
suurena hyveenä ja sukulaisen tahi rakkaan ystävän kostamista
sankarityönä. Setäni ei sen vuoksi säästänytkään minkäänlaisia vaivoja
pitääkseen minussa vireillä kostonajatuksia valkoihoisia vastaan ja
tehdäkseen pyhäksi velvollisuudekseni isäni ja vanhemman veljeni
kostamisen. Miten paloinkaan koston halusta, miten kaipasinkaan päivää,
jona voisin toteuttaa hänen oppinsa. Itse hän sillävälin harjoitti
lakkaamatta sota-ammattia ja palasi joka kesä kotiin tuoden päänahkoja
mukanaan. Minun tunteeni pitkäveitsiä kohtaan saattaa siitä arvata.
Olin myöskin kuullut tästä kansasta ihmeellisiä asioita. Joskin me
toiselta puolen halveksimme sitä, niin se toiselta puolen näytti meistä
myöskin salaperäiseltä rodulta, jonka mahti lähestyi yliluonnollista.
Kerrottiin valkoihoisten tehneen tulilaivan eikä voitu ymmärtää, miten
heille onnistui yhdistää kaksi toisilleen aivan vastakkaista ainesta.
Minä arvelin, että vesi sammuttaisi tulen ja tuli päästyään vähänkin
voimaan, polttaisi laivan. Nämä tuntuivat minusta aivan järjettömiltä
asioilta, mutta kertomus, että pitkäveitset olivat rakentaneet
tulilaivan, joka juoksee vuorien yli (junaveturin), oli jo minulle
liikaa. Sellaista en voinut enää uskoa.
Se joka oli nähnyt hirviön, kertoi sen lentäneen vuorelta vuorelle. He
uskoivat, että sen sisällä oli ukkosenlintu, olivathan he kuulleet
miten se raivoten eteenpäin rientäessään usein kohotti sotahuutonsa, --
niin selitti opettajani.
Useat soturit olivat näet etäältä katselleet pohjoisen Pasifik-radan
ensimäisiä junia ja olivat siten saaneet liian korkean käsityksen
valkoihoisten ihmeistä. He olivat nähneet junan tulevan syvän kuilun
yli rakennettua siltaa myöten, ja heistä näytti, kuin se olisi
juossut rannalta toiselle. Minun täytyy tunnustaa tämän kertomuksen
vaikuttaneen melkoisen masentavasti taisteluhaluuni ja
urhoollisuuteeni.
Pari kolme nuorta miestä puhui samalla tavalla tästä peloittavasta
keksinnöstä.
"Oli miten oli", sanoi eräs, "minä käsitän, että tämä tulilaiva, joka
juoksee yli vuorien, voi päästä eteenpäin ainoastaan sitä varten
rakennettua omaa tietänsä myöten."
Vaikkakaan poika ei saanut sekaantua täysikasvuisten puheluun, uskalsin
kuitenkin näin tärkeässä tapauksessa tehdä kysymyksen: "Silloin se
varmaankaan ei voi päästä tiettömään maahan?"
"Ei, sellaiseen se ei kykene", oli vastaus ja se kevensi suuresti
mieltäni.
Olin nähnyt kiväärejä ja monenlaisia muita esineitä, joita Ranskan
kanadalaiset olivat meille tuoneet, ja siksipä minulla oli jo hieman
käsitystä valkoihoisten yliluonnollisista lahjoista. Mutta se mitä
tuona aamuna kuulin, nousi yli kaiken sen ymmärryksen ja tuntemuksen,
mikä minulla ennen oli ollut ennen tästä ihmeellisestä kansasta.
Kerrottiin heidän tehneen sillan Missourin ja Mississipin yli ja
rakentaneen päällekkäin ladotuista kivistä ja tiilistä valtavia,
vuorenkorkuisia rakennuksia. Miten suuresti kaikki nämä tiedot
masentivatkaan mieltäni! Vihdoin laskin käden sydämelleni ja kysyin
sedältäni, miksi Suuri Salaisuus on antanut sellaisen vallan
uatshitshuneille, hengille -- tätä nimitystä käytimme usein
valkoihoisista --, eikä meille, dakota-kansalle.
"Miksi hän antoi Dutalle ('Punaiselle') kyvyn valmistaa kauniita jousia
ja nuolia, mutta ei antanut Uatshi-sni'lle ('Tanssimattomalle')
kätevyyden lahjaa? Suuri Salaisuus tietää, miksi hänen täytyy menetellä
siten eikä millään muulla tavalla", vastasi hän.
"Miksi pitkäveitset lisääntyvät paljoa enemmän kuin dakotat?" kysyin
edelleen.
"Sanotaan, ja minä uskon sen olevan totta, että heillä on suuremmat
perheet kuin meillä. Kerran kävin jashitshan,[13] saksalaisen,
perheessä, ja näin siellä kokonaista yhdeksän lasta, joista vanhin
saattoi olla korkeintaan viisitoistavuotias. Kun isoisäni ensi kerran
kävi Mississipin suulla valkoisten luona, oli heitä suhteellisesti
vähän, myöhemmin isäni kävi Washingtonissa heidän suuren isänsä,
presidentin luona, ja silloin he jo olivat levinneet yli koko maan.
"Nämä valkoihoiset ovat varmaankin sydämetöntä väkeä, sillä he ovat
tehneet osan lähimmäisiään palvelijoikseen, vieläpä orjikseenkin, Ennen
emme saattaneet uskoa, että olisi olemassa todellisia orjakauppiaita,
nämä pitkäveitset näyttävät kuitenkin olevan sellaisia. He ovat, kuten
luulen, joskus, aikoja sitten, maalanneet palvelijansa mustiksi,
voidakseen hyvin eroittaa heidät, ja nyt nämä orjat aina synnyttävät
samanvärisiä lapsia.
"Heidän elämänsä suurin halu näyttää olevan tulla rikkaiksi ja hankkia
paljon omaisuutta. He omistaisivat kernaimmin koko maailman! Noin
kolmekymmentä vuotta sitten he koettivat ostaa meidän maamme. Nyt se on
kapinan vuoksi joutunut kokonaan heille ja he ovat ajaneet meidät
kaikilta kauniilta asuinsijoiltamme.
"He ovat ihmeellistä väkeä. Päivän he ovat jakaneet tunteihin, kuten
muutoin jaetaan vuoden kuukaudet. Kaiken he mittaavat ja arvioivat.
Yksikään heistä ei antaisi tilkkuakaan maastaan vaatimatta siitä täyttä
arvoa. Ymmärrän myöskin varsin hyvin, että rikkaat ihmiset panevat
toimeen juhlia ja kutsuvat niihin paljon ihmisiä, mutta juhlan loputtua
täytyy vieraiden ennen talosta-lähtöään maksaa kaikesta mitä ovat
syöneet ja juoneet. Minä itse näin Valkoisella Kalliolla, St. Paulissa,
Minnesotassa miehen, joka kutsui ihmisiä pöytään messinkirummulla ja
kellonsoitolla, mutta saatuaan heidät onnellisesti kokoon, vaati hän
kaikilta maksun siitä mitä he olivat nauttineet.