sitä tuskin saatan uskoa, että heidän suurin päällikkönsä, presidentti,
pakoittaa jokaista antamaan itselleen joka vuosi rahaa asumastaan
maasta, kaikesta yksityisestä omaisuudestaan, vieläpä elatuksestaan.
(Tällaiset olivat hänen käsityksensä veroista.) Sellaisissa oloissa me,
intiaanit, emme voisi elää.
"Suuren kapinan puhjetessa me uskoimme aikamme tulleeksi, tiesimmehän
että pitkäveitset sotivat orjiensa vuoksi.[14] Sanotaan heidän suuren
päällikkönsä sallineen eräässä maansa osassa pitää orjia, mutta
toisessa taas kieltäneen. Niinpä toiset tulivat kateellisiksi, ja sota
alkoi. Näiden tietojen täydellistä todenmukaisuutta me emme kaiketikaan
silloin tunteneet.
"Joku aika Minnesotan kapinan puhkeamisen jälkeen ilmestyi rukoilevia
miehiä keskuuteemme. He pitivät joka seitsemättä päivää pyhänä,
jolloin kokoontuivat laulamaan, rukoilemaan ja puhumaan Suuresta
Salaisuudestaan tarkoitusta varten rakennettuun omaan taloonsa. En
ollut koskaan sellaisessa kokouksessa, mutta kuulin heillä olleen
erikoisen, suuren kirjan, josta he lukivat. Joka tapauksessa nämä
ihmiset erosivat varsin suuresti kaikista muista valkoihoisista
miehistä, joita olimme tähän asti oppineet tuntemaan, sillä
viimeksimainitut eivät pitäneet mitään päivää pyhänä, emme nähneet
heidän koskaan rukoilevan, eivätkä he kertoneet meille Suuresta
Salaisuudestaan.
"Sodassa heillä on eriarvoisia johtajia ja päällikköjä. Tavalliset
sotamiehet ajetaan vihollisia vastaan kuin antilooppilaumat. Sellaisen
pakollisen taistelutavan, samoinkuin kaiken yksilöllisen urhoollisuuden
puutteen vuoksi he eivät ole ollenkaan kekseliäitä. Yksi ainoa
meikäläinen sotilas saattaa vaikeasti kuljettavassa maassa tehdä paljon
koko heidän suurelle sotajoukolleen vahinkoa."
Tämä setäni tarina antoi minulle ensimäisen selvän käsityksen
valkoihoisesta miehestä.
Ollessani melkein viisitoistavuotias setäni lahjoitti minulle
piilukkokiväärin. Saatuani tämän salaperäisen raudan ja räjähtävää
pölyä eli jauhettua hiiltä, joksi ruutia nimitettiin, uudet ajatukset
valtasivat minut, ja kaikki varhaisimmassa nuoruudessani kuulemani
sotalaulut elpyivät jälleen mielessäni. Minusta koko olemukseni näytti
muuttuneelta, pojasta oli vihdoinkin tullut mies.
"Nyt olen vihdoinkin kyllin vanha menemään sotaan! Pyydän hartaasti
setääni, että hän ottaisi minut ensi kerralla mukaan!" puhuin
itselleni. "Pian minulle onnistuu päästä valkoihoisten kimppuun, ja
silloin minä kostan isäni ja veljieni veren."
Jonkin aikaa olin säännöllisesti rukoillut Suuren Salaisuuden siunausta
kaikille töilleni ja toimilleni. Tuskin kului päivääkään, jona en olisi
uhrannut hänelle osaa metsästyssaaliistani, jottei hän suuttuisi
minuun. Usein omaiseni tuskin näkivät minua vilahdukseltakaan
päiväkausiin. Ainoastaan yksinäisyydessä löysin ja sain sen lujuuden ja
voiman, jota tunsin tarvitsevani. Harhailin sinne tänne erämaata ja
päätin olla miehisen asemani arvoinen. Poikamainen olemukseni katosi,
ja sijalle tuli jonkinmoinen arvokkuus ja luja ryhti.
Rakkauden ajatus ei häirinnyt ollenkaan kunnianhimoani. Ajattelin
rohkeudellani ansaitsevani kunnian ja arven ja voittavani kotkansulat,
sitten astuisin kauniin tytön eteen ja pyytäisin hänet omakseni.
Eräänä päivänä ollessani poissa kotoa jokapäiväisellä
metsästysretkelläni tuli kaksi miestä Yhdysvalloista leiriimme. He
olivat rohkeasti uskaltaneet Kanadan rajan yli, ja heillä oli,
vaikkakin olivat intiaaneja, valkoisen miehen puku. Olipa oikein hyvä,
etten sattunut olemaan kivääreineni saapuvilla.
Tulijat olivat isäni ja häntä opastava intiaani. He olivat vihdoinkin
koko päivän etsittyään löytäneet meidät.
Hänet oli otettu kiinni intiaanien keralla, jotka aikoinaan olivat
ottaneet osaa kapinaan ja sitä seuraaviin taisteluihin, ja viety
Davenportiin Iowaan. Vankeudessa lähetyssaarnaajat Williamson ja Riggs
olivat antaneet hänelle opetusta ja käännyttäneet hänet kristinuskoon.
Hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta kun häntä vastaan oikeastaan ei
ilmennyt mitään erikoista, armahti vihdoin presidentti Lincoln hänet
ynnä muut intiaanit.
Päästyään vapaaksi ja palattuaan hallituksen Missourin varrelle äsken
perustamiin intiaanipiirikuntiin huomasi hän pian, että elämä siellä
vei henkiseen ja ruumiilliseen riutumiseen. Silloin päättivät hän ja
muutamat muut intiaanit koettaa valkoisten elintapaa ja ansaita itse
elatuksensa. He läksivät piirikunnasta vastoin hallituksen edustajan
neuvoa, luopuivat kaikesta hallituksen tarjoamasta avustuksesta ja
hankkivat Yhdysvaltain kotipaikkaoikeusasetuksen[15] nojalla itselleen
maata Suuren Sioux-joen[16] varrella. Asetuttuaan sinne asumaan tahtoi
isäni lähteä hakemaan kadotettua poikaansa, joskin siihen aikaan oli
vaarallista kulkea Kanadan rajan poikki. Mutta hänen velvollisuutensa
kristittynä pakoitti hänet menettelemään siten; hän hankki itselleen
hyvän oppaan ja pääsi vihdoin pitkän ajan jälkeen jälleen samoamaan
erämaata.
Kotiin palatessani en odottanut mitään erinomaista. Lähestyessäni
leiriä kaadettu otus olallani en vähintäkään aavistanut, että minut
niin äkkiä temmattaisiin villistä elämästäni ja siirrettäisiin toiseen,
tuntemattomaan maailmaan.
Tullessani näkyviin, isäni, joka kärsivällisesti oli kuunnellut setäni
kertomuksia minun elämästäni ja kasvatuksestani, innostui ja tuli hyvin
levottomaksi. Hän halusi saada syleillä poikaansa, joka, kuten hän jo
oli kuullut, hehkui halusta saada kostaa isänsä kuolema. Hellä isä ei
saattanut odottaa pojan telttaan tuloa, hän nousi ja riensi häntä
vastaan. Setäni läksi varmuuden vuoksi hänen mukaansa.
Harvinainen näky: mies pitkäveitsien puvussa, sai kiihtymyksen hehkun
sävähtämään kasvoihini.
"Mitä tämä merkitsee, setä?" huudahdin.
"Poikani, isäsi on saapunut, hän jota olemme kuolleeksi surreet, tulee
sinun luoksesi."
Isäni lisäsi tähän: "Miten iloinen olenkaan nähdessäni poikani
voimakkaana ja urhoollisena. Veljesi ovat omaksuneet valkoisten
elintavat, nyt tulen sinun luoksesi! Opetan sinullekin näitä tapoja ja
toivon sinusta tulevan kunnon miehen."
Hän oli tuonut mukanaan minulle valkoisten vaatteita, mutta minä otin
ne vastahakoisesti vastaan!
Nehän olivat valmistetut kansan keskuudessa, jota vihasin niin
katkerasti. Ajatus, etteivät valkoihoiset olleetkaan surmanneet isääni
eikä veljeäni, sai minut kuitenkin jonkin verran sovinnollisemmaksi ja
niin puin ne ylleni.
Muutamien päivien kuluttua me matkustimme Yhdysvaltoihin. Minusta
tuntui, kuin olisin vainaja, joka matkustaa henkien maailmassa.
Täytyihän kaikkien vanhojen ajatusteni tästedes väistyä uusien tieltä!
Miten toisenlaiseksi elämäni nyt onkaan muodostuva!
Yhtäkaikki olin kuitenkin utelias näkemään ja oppimaan jotakin
valkoihoisten ihmeellisistä keksinnöistä. Saapuessamme Totcen'in
linnoituksen luo katselin suurella mielenkiinnolla ympärilleni.
Isäni ei ollut muistanut ilmoittaa minulle, että vuorien yli kiitävän
tulilaivan kiskot olivat Jamestownin kohdalla ja että itse tulilaiva
saattaa tulla missä silmänräpäyksessä hyvänsä. Juottaessani poneja
kuului kukkulan takaa korviini omituinen vihlaiseva vihellys. Eläimet
kohottivat kaulaansa, höristivät korviaan ja hurjasti korskuen läksivät
vinhaa vauhtia nelistämään halki aavan aron. Samalla minullekin oli
tullut hätä käteen, hyppäsin muutaman ponin selkään ja ajoin täyttä
neliä. Oli suloinen, kirkas päivä, enkä voinut ymmärtää, mikä synnytti
tuollaisen yliluonnollisen mahtavan jyryn, mutta siltä minusta
kuitenkin näytti, kuin koko maa olisi halkeamaisillaan!
Juuri päästyäni eräälle töyräälle saapui juna. "Ahaa, sehän on
tulilaiva, joka juoksee vuorien yli! Siitä olen tiennyt jo aikoja
sitten!" puhelin itsekseni ja käännytin sitten levollisena ponit
takaisin.
Isälläni oli tapana joka aamu laulaa laulu ja lukea raamattua. Monta
kertaa olin jo aamunkoitteessa mennyt metsälle kivääri olalla ja
palannut takaisin, ennenkuin isäni eräänä päivänä tuli luokseni, pyysi
minua vielä hetkisen odottamaan ja kuuntelemaan itseään.
Kuuntelin hyvin hämmästyneenä. Laulussa oli sana Jeesus, jonka
merkitystä en ymmärtänyt. Isäni kertoi minulle, että Jeesus on Jumalan
poika, joka oli tullut maailmaan pelastamaan ja tekemään autuaiksi
syntiset; hänen tähtensä hän oli etsinyt ja noutanut minut. Tämä
keskustelu teki minuun erittäin syvän vaikutuksen.
Myöhäissyksyllä me saavuimme Etelä-Dakotassa olevaan Flandreaun
siirtolaan, jossa isäni asui muutamien muiden intiaanien ja
valkoihoisten kanssa. Näin oli villi elämäni loppunut, ja kouluajan
surut ja ilot alkoivat.
Viiteselitykset:
[1] Yhdysvaltain hallitus on määrännyt intiaanien asuinsijoiksi
piirikuntia, joita valkoihoiset toistaiseksi eivät saa viljellä.
Piirikuntien hallintoa hoitaa paikkakunnalla oleva hallituksen
edustaja, jolla on apunaan intiaaneista kokoonpantu, enimmäkseen varsin
luotettava poliisijoukko.
[2] "Satumainen karhu" on Dakotan satujen mukaan karhu, jolla on
yliluonnollisia ominaisuuksia.
[3] Sioux (lue: sjuu) nimitystä käytetään Amerikassa tavallisesti
dakota nimityksen asemesta. Dakota oli suuri, seitsemään eri heimoon
hajaantunut soturi- ja metsästäjäkansa, joka asui muinoin nykyisen
Minnesotan suurilla metsäalueilla ja suureksi osaksi nykyisen Dakotan
ja Montanan preerioilla eli ruohoaavikoilla.
[4] Dakota-kansan keskuudessa oli lapsilla heidän pieninä ollessaan
määrätyt nimet. Vanhimman pojan nimi esim. oli aina Tshaske, vanhimman
tyttären Winona (lue: uinona), kolmannen pojan Hakada eli Hake.
[5] Taikurit tahi shamaanit kykenivät lääkitsemään, samalla kun olivat
yhteisen kansan ja korkeampien voimien välittäjiä, joihin he koettivat
vaikuttaa rukouksilla, manauksilla ja uhreilla. He vastasivat
korkeampien kansojen pappeja ja lääkärejä.
[6] Mokkasiini on intiaanien käyttämä tohvelin kaltainen, villin
eläimen nahasta valmistettu kenkä, jonka muoto eri heimojen keskuudessa
on usein hyvin erilainen. Melkein kaikki heimot koristavat
mokkasiininsa kirjailemalla niitä värillisillä piikkisianharjaksilla
tahi helmillä.
[7] Chippeway- (lue: tshipivei-) eli ojibway-heimo, joka oli
dakota-heimon perivihollinen, kuuluu algonkinien suureen
kansaperheeseen ja asui Yläjärven ympärillä olevilla avaroilla
metsäalueilla. Sillä oli kaarevat, puunkuorilla tahi turpeella peitetyt
vigvamit eli vigi-vamit, kun taas dakota- eli sioux-heimon keilan
muotoiset majat olivat katetut nahalla tahi palttinakankaalla.
[8] Sanalla uatshitshun, s.o. henget, dakotat nimittävät kaikkia
valkoihoisia, koska he joutuessaan ensi kerran (1680) heidän
yhteyteensä pitivät heitä yliluonnollisina olentoina.
[9] Kulovalkea heinäaroilla. Paras keino suuria preeria- ja
metsävalkeita vastaan oli n.s. vastavalkea, s.o. asunnon tahi
leiripaikan ympärillä oleva kuiva ruohikko ja metsikkö sytytettiin
palamaan, niin ettei suuri, enimmäkseen myrskyssä hurjaa vauhtia
eteenpäin kiitävä valkea saanut enää niillä paikoilla ravintoa.
[10] Dakota-heimon keskuudessa alkoi ensimäinen lähetystyö 19:nnen
vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä.
[11] "Suuri Salaisuus" on oikea käännös dakotain "Wakan tanka"
nimityksestä. Tämä käsite on intiaaneja koskevassa kansanomaisessa
kirjallisuudessa käännetty epätarkasti nimityksellä "Suuri Henki",
Intiaanit tarkoittivat sillä salaperäistä voimaa, jolla näyttää olevan
suuri vaikutus luontoon ja ihmisiin, mutta josta ei tiedetä mitään
tarkempaa.
[12] Mustajalat eli sisikat kuuluvat luoteisille preerioille
hajaantuneeseen algonkinintiaanien heimoon, joista muutoin melkein
kaikki asuvat Suurten järvien metsäseuduilta alkaen Atlantin rannoille
saakka idässä.
[13] Jashitshat, saksalaiset, sananmukaisesti: "epätäydellisesti
puhuvaiset". Tällä nimityksellä dakotat kutsuivat saksalaisia
siirtolaisia, jotka puhuivat epätäydellisesti englantia.
[14] Tarkoitetaan kansalaissotaa vv. 1861-65.
[15] Tämän lain mukaan annettiin uutisasukkaalle 160 acren suuruinen
maakappale viljelemätöntä hallituksenmaata, edellyttäen että hän tekee
sen viljelyskelpoiseksi ja asettuu siihen asumaan.
[16] Suuri Sioux-joki eli Big Sioux River yhtyy Sioux Cityn kohdalla
Iowa valtion luoteisrajalla Missouriin.