INTIAANIPOIKA POHJOIS-AMERIKAN AARNIOMETSISSÄ
Kirj.
Ch. A. Eastman
Mailta ja meriltä 35.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen".
Lapsuuteni puutteet ja vaivat.
Intiaanien sokerinkorjuu.
Leikki ja urheilu.
Metsiä samoilemassa.
Hakadan ensimäinen uhri.
Ensimäiset kulttuurivaikutelmat.
Viiteselitykset.
Esipuhe.
Pohjois-Amerikan intiaani on epäilemättä ollut korkeammalla
kehityskannalla kuin yksikään toinen pakanallinen ja sivistymätön
kansa. Sitä todistavat sekä hänen erinomaisen hyvin kehittynyt ja
vastustuskykyinen ruumiinsa että myöskin hänen melkoiset henkiset
lahjansa. Mutta valitettavasti ei sellaisia vapaita, luonnollisia
olentoja enää ole olemassa. Intiaanit, jotka asuvat hallituksen
muodostamissa piirikunnissa,[1] kuvastavat ainoastaan heikosti entisten
sukupolvien kuntoa.
Seuraavat kuvaukset esittävät lapsuudenajasta viidenteentoista
ikävuoteeni saamiani kokemuksia ja vaikutelmia. Olen kirjoittanut ne
etusijassa pikku poikaani varten antaakseni hänelle jonkinlaisen kuvan
raskasvaiheisesta ja seikkailurikkaasta nuoruudestani. Hän itse on
liian myöhäisen ajan lapsi voidakseen välittömästi ottaa vastaan villin
elämän vaikutelmia.
Hänelle, Ohijesa toiselle, omistan hartaalla halulla ja rakkaudella
tämän kirjani.
Toht. _Charles A. Eastman_ (Ohijesa).
Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen".
Intiaanielämä! Minkä vapaudenmaailman tämä sana loihtiikaan jokaisen
pojan sieluun! Rinta riemua hehkuen seuraisi varmaankin jokainen nuori
sydämensä salaperäistä kaipuuta ja heittäytyisi hetkeksi villin elämän
iloihin ja kärsimyksiin, nimittäin sellaisiin, jollaisiksi _hän itse_
on ne uneksinut. Minä olen nauttinut nuoruudessani tätä elämää, joka
päivä on ollut todellista metsänkäyntiä ja todellista metsänriistaa!
Kaukana metsissä, maailman meitä näkemättä ja kuulematta suoritimme
usein uskonnollisen tanssin esittäen vanhempia sukulaisiamme, sellaisia
kuin "Urhoollinen Puhveli", "Seisova Vapiti", "Korkealentoinen Haukka",
"Satumainen Karhu"[2] y.m. Me maalasimme itsemme isiemme ja esi-isiemme
tapaan ja jäljittelimme heitä uskollisesti pienimpiin yksityiskohtiin
asti, olivathan mallit joka päivä silmiemme edessä.
Mutta näytteleminen ei ollut ainoa taitomme. Me tutkimme myöskin
innokkaasti luontoa, koetimme perehtyä eläinten oloihin ja tapoihin
yhtä suurella tarkkuudella kuin te konsanaan syventymällä kirjoihinne.
Kansamme sankarit olivat esikuviamme, joita me jäljittelimme
leikeissämme ja joiden kaltaisiksi me tahdoimme tulla.
Kukaan ei osaa käyttää viittä aistiaan paremmin kuin erämaan lapsi.
Haistimme, makumme ja tuntomme, kuulomme ja näkömme -- kaikki ne olivat
kehittyneet yhtä korkealle, ja muistimme me harjoitimme äärettömän
tarkaksi. Ajatellessani ensimäistä kasvatustani täyttää nytkin mieleni
lämmin kiitollisuudentunne.
Sioux-heimolla[3] on peritty tapa, jonka mukaan pojan -- maailmaan
tulevan soturin -- syntyessä tulokkaan sisarusten on tehtävä jokin
rohkea työ. Hänen veljiensä täytyi heittäytyä päistikkaa veteen tahi
talvisaikaan piehtaroida alasti lumessa. Jolleivät he olleet vielä
kyllin suuria, tehdäkseen itse jonkin tempun, valeltiin heidät vedellä.
Sisar pistettiin muitta mutkitta veteen umpisukkulaan. Minunkin veljeni
ovat usein nauraen kertoneet, miten he olivat juhlineet minun
ilmoilletuloani.
Olin nuorin raukka viidestä lapsesta, jotka kohta syntymiseni jälkeen
jäivät äidittömiksi. Siksipä minun täytyi pitää nimi "Hakada",[4] joka
merkitsee: "Surkuteltava Viimeinen", kunnes kykenin ansaitsemaan
itselleni arvokkaamman ja soveliaamman. Toiset lapset pitivät suureksi
surukseni minua enimmäkseen vain leikkikalunaan.
"Pyhän järven" ja "Lehtimajanasukkaiden" liitot pitivät äitiäni
kaunottarena. Kun hän minun syntyessäni makasi vaarallisesti sairaana,
sanoi eräs taikuri,[5] joka oli häntä hoitamassa: "Uusi taikuri on
syntynyt, mutta äidin täytyy kuolla, annettakoon pojalle nimeksi
'Tenhokas Taikakalu'!" Nopeasti kuitenkin eräs läsnäoleva keskeytti
hänet huomauttamalla, että lapsen sedällä oli jo se nimi. Ja niinpä
minua nimitettiin ainoastaan "Hakadaksi".
Kauniilla äidilläni -- häntä nimitettiin usein sioux-heimon
puolijumalattareksi -- oli, kuten jälkeenjääneet kertovat,
kaukaasialaisen rodun tuntomerkit, lukuunottamatta hänen tuuheaa
tukkaansa ja syvänmustia silmiään. Hän painoi minut kuollessaan
rinnalleen ja kuiskasi samalla anopilleen: "Annan lapseni sinun
kasvatettavaksesi. Äidilleni en voi uskoa häntä, hän löisi hänet laimin
ja jättäisi pian kuolemaan."
Nainen, jolle nämä sanat lausuttiin, oli hinteläkasvuinen, ikäisekseen
hyvin uuttera -- hän täytti näet silloin kuusikymmentä vuotta -- hyvä
ja älykäs. Äitini arvostelu omasta äidistään oli hyvinkin oikea, sillä
kohta hänen kuolemansa jälkeen tämä vanha nainen saapui selittäen
Hakadan olevan liian nuoren voidakseen elää ilman äitiä. Hän lupasi
odottaa, kunnes kuolisin, saadakseen sitten haudata minut äitini
hautaan. Toinen isoäitini oli luonnollisesti hyvin pahoillaan moisesta
tarjouksesta eikä suostunut antamaan minua hänen huostaansa.
Jokaista intiaanipoikaa pidettiin, kansan tapojen mukaan, kehdossa,
jonka voi helposti ottaa mukaansa. Neljännestä vailla metrin
pituiseen ja noin kolmanneksen levyiseen lautaan oli kiinnitetty
messinkinauloilla runsaasti koristeltu, ylhäältä avoin säkki, jonka voi
sulkea hirvennahkahihnoilla. Lapsosen hartioitten kohdalle oli
kiinnitetty suojuspuut, jottei pienokainen kehdon kaatuessa
loukkaantuisi. Näihin suojuspuihin oli joskus asetettu kaikenlaisia
ihmeellisiä leikkikaluja, kuten nauhasta riippuvia taiteellisesti
veisteltyjä luupalasia, hirvenkavioita y.m.s., jotka kalisivat
pienimmästäkin liikkeestä.
Sellaisessa oikeassa kehdossa minä elin, nukuin ja leikin ensimäiset
elinkuukauteni. Lautavuoteineni minut sidottiin teltan seipääseen tahi
ripustettiin puunoksaan siksi aikaa kun isoäitini hakkasi halkoja.
Sellaisessa hän kantoi minua selässään tahi ripusti varsin mukavasti
toisen samanlaisessa kehdossa olevan lapsen kanssa ponihevosen satulaan
siten, että molemmat kehdot tulivat tasapainoon.
Isoäitini oli kuin ihme heimomme nuorille tytöille. Hän näytti nyt
olevan yhtä onnellinen Hakadastaan kuin aikanaan esikoisestaan, hänen
isästään. Miten hän hoiti ja vaalikaan minua! Miten suurella taidolla
ja uhraantuvaisuudella hän piti huolen kaikista tarpeistani!
Yksinkertaiset vaatteeni ja sirot mokkasiinini[6] hän valmisti aina
itse.
Untshida (isoäiti kulta) oli hyvä laulajatar. Milloin Hakada
heräsi varhain aamulla, koetti hän nukuttaa häntä uudelleen
seuraavantapaisella kehtolaululla:
Oi, sydänkäpy, nuku, nuku,
etääll' on Chippewayn[7] suku,
nyt nuku, nuku, lapsi oi!
Ja ole mies sä päivän koissa,
on yöllä vihollinen poissa,
mut konsa aamu valkeaa,
niin sotakutsu kajahtaa.
Oi, nuku, hento, helmaan yön,
uus päivä tuopi uuden työn,
nyt nuku, nuku, lapsi oi!
Dakota-naiset olivat tottuneet hakkaamaan itse polttopuunsa metsässä ja
tuomaan ne kotiin, sitäpaitsi heidän täytyi tehdä suurin osa raskaita
maatöitä. Se oli naistentyötä. Miehet olivat kaiket päivät
metsästämässä, sillä heidän täytyi hankkia perheelle tarpeelliset
lihavarat. Isoäitini lähtiessään puita hakkaamaan otti hyvin usein
minut mukaansa ja ripusti työn ajaksi kehtoni villiin viiniköynnökseen
tahi puunoksaan, jotta hiljainen tuulenhenki saisi minua keinutella.
Myöhemmin minulle kerrottiin, että sellaisissa tilaisuuksissa usein
oravat ja linnut pitivät kaikenlaisia neuvotteluja vierailla kielillä.
Sattuipa kerran, että nukuin kehdossa sen keinuessa noin kahden metrin
korkeudella maasta. Untshida oli keräämässä koivunkuoria. Silloin orava
näki hyväksi kiivetä kehtoni suojuspuulle ja ruveta siinä nakertamaan
pähkinää pudotellen ateriansa jäännökset silmilleni, niin että minä
luonnollisesti heräsin. Huusin niin kauheasti, että se nopeasti pakeni
toiselle oksalle ja sieltä torui minua niin kiivaasti, että vastasin
siihen vielä kauheammalla huudolla. Vihdoin Untshida riensi apuun
karkoittaen tunkeilevan vieraan. -- Ja miten usein myöskin linnut
liihoittelivat kehtooni tekemään kanssani tuttavuutta!
Ravintoni tuotti hyvälle kasvatusäidilleni ensimäiset huolet. Hän
keitti jonkin verran villiä riisiä, jauhoi ja sekoitti sen
metsänriistaliemeen tahi survoi kuivattua metsänriistaa jonkinlaiseksi
jauhoksi, kaatoi siihen vettä ja sekoitti paahdettua, hienoksi
survottua maissia. Tämä villistä riisistä, hienoksi jauhetusta
metsänriistasta ja maissista valmistettu liemi oli minun pääravintoni.
Mutta sittenpä minulle puhkesikin hampaat paljoa varemmin kuin
valkoisille lapsille. Päästyäni näin pitkälle kelpo hoitajani hankki
minulle jonkin verran vaihtelevampaa ruokaa, ja minä pidin itse huolen
sen hienontamisesta.
Lähdettyäni ensi kerran kehdostani osasin melkein heti paikalla juosta,
kuten isoäitini myöhemmin minulle kertoi. Hän alkoi siitä lähtien
kääntää huomiotani luontoon. Milloin kuulin linnun laulavan, mainitsi
hän minulle sen nimen.
"Hakada, kuuntele sheshokaa, muuttorastasta! Se houkuttelee toveriaan,
jolle se on löytänyt jotakin hyvää syötävää." Tahi: "Kuunteleppa
upihanskaa, koirasrastasta, se laulaa kaikkein kauneinta lauluaan pikku
vaimolleen." Milloin virginialainen kehrääjä väsymättä lauloi metsässä,
kivenheiton päässä teltastamme, sanoi hän: "Hiljaa, siellä saattaisi
olla ojibway-heimon vakooja!" Herätessäni yöllä sanoi hän: "Älä huuda!
Hinakaga, pöllö, katselee sinua puusta." Peitin silloin pääni, uskoin
näet ehdottomasti isoäitiäni, joka juurrutti minuun kauhean käsityksen
tästä linnusta. "Kerran pieni poika seisoi teltan ulkopuolella ja huusi
armottomasti äitiään. Silloin hinakaga hyökkäsi hänen kimppuunsa,
tarttui häneen ja vei hänet mukanaan puuhun." Oli yleisesti tunnettu,
että intiaanien vakoilijat sotaretkellään matkivat pöllön huutoa.
Intiaanilapset olivat kasvatettuja siten, että he yöllä tuskin
ollenkaan huusivat. Se oli välttämätöntä heidän elämässään, jota
uhkasivat niin monenlaiset vaarat. Pienenä lapsena menin tavallisesti
nukkumaan lintujen keralla ja heräsin taas niiden nousuaikana. Pian se
tuli elintavakseni. Erityisistä syistä minun tuli edelleen noudattaa
samaa tapaa, sillä intiaanin täytyy nousta varhain. Metsästäjänä hän
löytää saaliinsa parhaiten päivän koittaessa. Sotaretkillä olevat
heimot tekevät hyökkäyksensä enimmäkseen varhaisena aamuhetkenä, ja
sitäpaitsi suurille vaellusretkille lähdetään aina ennen
päivänsarastusta, jotta voitaisiin kulkea vilpoisessa aamuilmassa ja
vihollisen huomaamatta.
Jo pienimmätkin lapset totutettiin vaitioloon ja rauhallisuuteen. Tämä
oli erityinen piirre intiaanien luonteen muodostamisessa ja
kasvatuksessa. Niin he arvelivat laskevansa parhaan perustan
itsensähillitsemiselle ja kärsivällisyydelle, -- ominaisuuksille, jotka
olivat erittäin tärkeitä sekä soturille että metsästäjälle. On tosin
aikoja, jolloin kansamme heittäytyy hillittömiin iloihin ja
nautintoihin, mutta yleensä eletään vakavasti ja siivosti.
Miten hauska lapsuuteni olikin, miten se oli täynnä elähdyttäviä
vaikutelmia! Jo aikaisin minussa heräsi seikkailujen ja urotöitten
halu, ja soturia kaunistavan kotkansulan arvon minä aavistin jo varhain
lapsena. Kerran kaksivuotiaana, yksin ollessani, otin setäni
kotkansulkatöyhdön, revin siitä kaikki sulat ja koristin sillä sekä
itseni että koirani. Sangen nuorena oli ympärilläni sykkivä elämä
tehnyt minuun vaikutuksensa, ja mitä hartain haluni oli kehittyä
mieheksi, joka kykenee täyttämään kaikki sen vaatimukset.
Lapsuuteni puutteet ja vaivat.
Varhaisimmat, seikkailurikkaimmat lapsuusmuistoni liittyvät
ratsastusretkeen, jonka tein ponin selässä. Serkkuni, pikku tyttö, oli
pistetty pussiin ja solmittu satulaan riippumaan. Mutta tasapainon
saamiseksi ei nyt auttanut muu kuin pistää minut toiseen pussiin
pitämään lasta oikeassa asennossa. En pannut ollenkaan vastaan, koska
sain pitää hauskaa pikku tytön kanssa, kunnes jouduimme syvään
lumikinokseen, mihin elukka parka tarttui kiinni ja kaatui. Siihen
ilomme loppui.
Täten lapsien kuljetus talvisin tapahtui tarkoituksenmukaisesti ja
yksinkertaisesti. Olipa ilma miten kylmä hyvänsä, turkiksilla vuoratun
säkin asukas oli tavallisesti varsin hyvässä suojassa -- niin ainakin
minä ajattelin. Luulenpa saaneeni kokea kaikkia intiaanien vaarallisia
ajoneuvoja, ja jo poikasena nautin koira-purilasmatkasta siinä missä
muutkin. Purilaat oli kyhätty kahdesta pitkästä seipäästä, joiden
alemmat, paksummat päät sidottiin yhteen ja kiinnitettiin joko hevosen
tahi koiran selkään. Ylemmät, ohuemmat päät viilettivät maata, kahden
puolen eläintä. Aivan hevosen taakse molempien aisojen väliin oli
kiinnitetty tasainen, pitkulainen, puukehyksinen ja puusta punottu,
raakanahalla sisustettu kori. Siihen asetettiin raskaimmat tavarat,
teltanpeitto, lapset tai vanhat, jotka olivat niin heikkoja, etteivät
voineet kulkea jalkaisin eikä hevosen selässä vaeltavan karavaanin
mukana.
Sellaiselle retkelle saattoi lasten kanssa lähteä ainoastaan kesäisin,
koska koirat olivat usein hyvin epäluotettavia ja tavantakaa saattoivat
lapset vaaroihin. Kuuman ja pitkän marssin jälkeen saattoivat ne
nähdessään veden kokonaan unohtaa velvollisuutensa. Naisten kirkunasta
ja torumisesta huolimatta uivat muutamat aina kuormineen vilpoisaan
jokeen, ja minäkin sain siten monasti vasten tahtoani kylmän kylvyn.
Kauhean intiaanikapinan puhjetessa Minnesotassa Amerikan hallitusta
vastaan olin noin nelivuotias. Yleisessä sekamelskassa me pakenimme
Brittiläiseen Kolumbiaan. Matka on vielä koko perheemme tuoreessa
muistissa. Valkoiselta farmarilta otettiin härkäpari ja avoimet vaunut
meitä kuljettamaan.
Miten ihastunut olinkaan kuullessani, että saamme matkustaa niin
viisaan näköisten eläinten vetäminä komeiksi maalatuissa vaunuissa!
Nämä uudet nelijalkaiset ajopelit näyttivät minusta elävältä olennolta,
varsinkin kun ei ollut mitään akselinvoidetta, ja pyörät vikisivät kuin
siat.
Veljistäni oli oikein ruhtinaallista huvitusta hypätä maahan vaunujen
pyöriessä, ja vanhemmat saavuttivat siinä pian suuren taituruuden.
Viimein minäkin rohkaisin mieleni ottaakseni osaa tähän urheiluun. Se
että he hypätessään ottivat pyörästä kiinni näytti minusta aivan
luonnolliselta, ja niinpä minä aivan huolettomana laskin siihen
jalkani. Mutta voi kauheaa, ennenkuin ehdin tajuta mitä tapahtui, olin
jo pyörien alla. Jollei naapurini olisi ollut aivan takanamme, niin
seuraava valjakko olisi ehdottomasti ajanut ylitseni.
Sellainen oli kulttuuriajopeleistä saamani ensimäinen kokemus! Suutuin
sydämeni pohjasta valkoisen miehen valjakkoon ja päättelin, että
koirapurilaat olivat minulle paljoa paremmat. Minulle tuotti suurta
huojennusta se, että jouduimme yhä kauemmaksi niistä, jotka rakensivat
noin vaarallisia ajopeliä, sillä mieleenikään ei juolahtanut, että olin
yksin syypää onnettomuuteeni. Matkaa jatkettaessa minua ei enää saatu
menemään vaunuihin, ja olin iloinen niiden vihdoinkin pysähtyessä
Missourin rannalle.
Kesällä Minnesotan kapinan jälkeen kenraali Sibley ajoi joukkojamme
takaa joen toisenpuoleiselle rannalle. Missouri on koko maailman
petollisimpia jokia. Nykyaikainen hyvä aluskaan ei ole varma sen
epäluotettavissa pyörteissä. Meidän täytyi kulkea sen poikki
puhvelinnahkaveneissä, jotka olivat pyöreät kuin pytyt.
Uatshitshun'it[8] -- tämä oli valkoisten miesten nimitys -- hyökkäsivät
suuressa joukossa kivääreineen kimppuumme, ja soturiemme käydessä
taistelemaan heitä vastaan ohjasivat vanhukset ja naiset pajurunkoisia
aluksiamme, Niitä lykättiin uiden tahi kahlaten toiseen rantaan, työ
saatettiin suorittaa myöskin ponien avulla. Ei ollut mikään helppo
tehtävä suojella kaatumasta tällaista alusta, jonka lastina oli
tavaroita tahi avuttomia lapsia.
Pakoa jatkaessamme sidottiin meidät, pikku olennot, hihnoilla satulaan
tahi joku vanhempi henkilö otti meidät eteensä hevosen selkään. Me
kärsimme pitkillä yömarsseilla, jommoisia oli tehtävä, jottemme
joutuisi sotamiesten käsiin, tuntuvasti riittävän unen ja ravinnon
puutetta. Ateriat tuli nauttia ripeästi, osittain satulassa. Vettä ei
aina ollut saatavissa. Sitä säilytettiin sisälmyksistä tehdyissä
pusseissa tahi kuivatuissa eläimen rakoissa. Meidän täytyi kulkea
vihamielisen heimon maan läpi ja olimme tällä matkalla yöt päivät
suuressa jännityksessä. Ainoastaan noudattamalla äärimmäistä
varovaisuutta saatoimme olla turvassa.
Eräänä päivänä yllätti meidät lähellä Kanadan rajaa toinen vihollinen:
preeriavalkea.[9] Nyt olimme saarroksissa. Nopeasti sytytettiin
vastavalkea, ja henkemme oli pelastettu.
Mutta pahin tämän talven kokemus oli lumimyrsky, joka kohtasi meidät
retkellämme. Perhekunnat hautautuivat lumeen mikä minnekin. Päivän ja
yön olimme kokonaan lumen peitossa. Vahtia pitävä setäni pisti pitkän
sauvan meidän viereemme pysyäkseen yhteydessämme ja antaakseen merkin
myrskyn tauottua. Meillä oli joukko puhvelinnahkoja, ja lumi piti
meidät lämpiminä, vaikka se kaiketikin painoi jonkin verran. Hetkisen
kuluttua muodostui ympärillemme onteloita, ja me tunsimme elämämme niin
mukavaksi kuin sellaisissa oloissa saattaa tuntea.
Seuraavana päivänä myrsky lakkasi, ja me huomasimme suuren
puhvelilauman melkein edessämme. Nopeasti lapioimme itsellemme tien,
ammuimme muutamia puhveleja ja nautimme virkistykseksemme oivan
päivällisen.
Mutta joskin olin äiditön ja koditon, niin onnettomaksi en kuitenkaan
tuntenut itseäni. Vaeltamisemme paikasta paikkaan tuotti meille monia
riemuja, mutta saattoi myöskin meidät alttiiksi lukuisille vaivoille ja
onnettomuuksille. Sattui sekä yltäkylläisyyden että kaikkein suurimman
puutteen aikoja, monasti pelastuimme hädin tuskin kuolemasta. Villien
elämä on kaikkein vaikein esikeväällä. Nälänhädät sattuvat melkein aina
siksi vuodenajaksi.
Intiaanit ovat kärsivällistä ja lujasti yhteenliittynyttä kansaa.
Heidän rakkautensa toisiinsa on voimakkaampi kuin yhdenkään toisen
luonnonkansan. Jollei asianlaita olisi niin, luulen että he
nälänhädässä olisivat muuttuneet ihmissyöjiksi. Valkoihoiset ovat
joskus suuressa hädässä surmanneet ja syöneet toverejansa. Intiaaneille
tämä olisi aivan mahdotonta. Nälänhädässä täysikasvuiset usein
alistuvat äärimmäiseen kieltäytymiseen säilyttääkseen lapsille
elintarpeita mahdollisimman kauan. Intiaanit kestävät ravinnotta
melkoista kauemmin kuin muut kansat.
Kerran sain kokea tällaisen vaikean kevään. Usein meillä ei ollut
päiväkausiin mitään syömistä. Muistan varsin hyvin, miten kerran kuuden
pienen linnun piti riittää kuudelle perheelle aamiaiseksi, jota ei
seurannut päivällistä eikä illallista. Niin karvaalta kuin minusta
tuntuikin, sain tyytyä ainoastaan pieneen siipeen. Pian senjälkeen
yllätimme kuitenkin puhvelilauman, ja silloin ei enää muisteltu nälkää
eikä hätää.
Sellaista oli villien intiaanien elämä! Kun saatiin metsänriistaa ja
aurinko paistoi, joutui edellisen talven hätä ja tuska pian
unohduksiin. Tuskin kukaan huolehti tulevaisuudesta. Intiaani on
luonnonlapsi ja saa silloin tällöin ankaran rangaistuksen
huolimattomuudestaan. Siitä huolimatta hän jää ajattelemattomaksi ja
huolettomaksi. Miten paljon huolenpito ja harkitseminen voisikaan
lieventää hänen vaivojaan!
Kesän runsauden kestäessä ei kukaan ole häntä onnellisempi. Vapaa
ravinto -- vapaa asunto -- kaikki vapaata! Kaikki yhtä rikkaita
kesällä, kaikki yhtä köyhiä talvella! Hänellä oli yleensä hyvä terveys,
ja kärsimyksiä oli vähemmän kuin nykyisin. Miten suuresti nuoriso
nauttikaan vapaasta elämästään, jommoista melkein kaikki pojat
uneksivat ja jonka he valitsisivat, jos voisivat ja uskaltaisivat.
Usein toiset heimot hyökkäsivät kimppuumme, jonka vuoksi meidän täytyi
aina olla varoillamme. Muistan miten kerran leiriimme tehtiin yöllinen
hyökkäys. Kaikki ponimme pakenivat, ainoastaan muutamat saatiin
uudelleen kiinni, jonka vuoksi meidän täytyi vastedes käyttää
vaellusretkillämme koirapurilaita.
Toisena talvena Minnesotassa kärsimämme tappion jälkeen petti eräs
Winnipegissa olevaan Yhdysvaltain hallitusvirastoon kuuluva
sekarotuinen isäni, kaksi vanhempaa veljeäni ja useita muita
intiaaneja. Koska minä silloin olin setäni kanssa maan toisessa
ääressä, jouduin kymmeneksi vuodeksi isästäni erilleni. Koko tämän ajan
pidimme häntä kuolleena ja haudoimme mielessämme kostonajatuksia
valkoihoisia kohtaan.
Tahdon kertoa jotakin tästä sedästä, isäni veljestä, joka oli monta
vuotta opettajani ja kasvattajani. Hän oli pitkä, hyvin roteva ja
hartiakas, ja Brittiläisen Amerikan sioux-heimo piti häntä parhaana
metsästäjänään ja urhoollisimpana soturinaan. Siellä hän elää vieläkin,
koska en ole tähän päivään asti voinut taivuttaa häntä palaamaan
Yhdysvaltoihin.
Hän on oikea intiaanityyppi, seuraa vierova, mutta luotettava ja
urhoollinen. Hänellä ei ole monia periaatteita, mutta vähiään hän
noudattaa ankarasti.
On ihmeellistä, että lapset yleensä saattavat kasvaa miehiksi
jokapäiväisissä vaivoissa ja kärsimyksissä. Heikko, sekä kesäksi että
talveksi huonosti pystytetty "tipi" -- teltta -- oli ainoa suojamme
kylmää ja myrskyä vastaan. Sellainen teltta oli katettu koivunkuorella
tahi nahalla ja myöhemmin myöskin kankaalla.
Muistan aikoja, jolloin jäimme kokonaan lumen peittoon ja ainoastaan
vaivoin saimme polttoaineita. Kerran olimme ankaran lumimyrskyn vuoksi
kolme päivää ilman tulta. Sellaisia tapahtumia pidettiin aivan
luonnollisina, ei niitä tuskiteltu eikä ihmetelty, tiedettiinhän, että
myrsky taukoo, kun on aikansa myllertänyt.
Ennen saatoin kestää kylmää ja nälkää siinä missä toinenkin, nyt
minusta jo yhden ainoan aterian puute tuntuu vastenmieliseltä. Suojelen
huolellisesti jalkojani kastumasta, ikäänkuin en olisi koskaan elänyt
villiä nuoruudenaikaani, jolloin kuitenkin saatoin olla tuntikausia
likomärkänä vilustumatta. Siihenkin aikaan kun ravintoa oli runsaasti,
täytyi meidän ajoittain paastota ja suorittaa raskaita, rasittavia
harjoituksia karaistaksemme ruumistamme tulevia ponnistuksia varten.
Setäni kantoi tuntikaudet otusta hartioillaan pitämättä sitä minään
erikoisena raskaana tehtävänä.
Olimme tottuneet syömään ainoastaan kahdesti päivässä, aamuisin ja
iltaisin. Tämä sääntö ei ollut poikkeukseton. Vieraan tullessa
tarjottiin tupakkaa ja ruokaa tahi molempia. Säännöllisesti kahdesti
päivässä söivät miehet, etenkin nuoret; naiset ja lapset eivät olleet
siinä asiassa yhtä tarkkoja. Siihen aikaan intiaanit tiesivät, että
oikea miehuus, ruumiinvoima ja kestävyys riippuu kohtuullisuudesta
syömisessä ja juomisessa sekä säännöllisistä harjoituksista. Nykyiset
intiaanit näyttävät unohtaneen kaikki nämä elintavat.
Intiaanien sokerinkorjuu.
Nuoruuteni aikana alkoi sokerinkorjuu maaliskuun ensimäisten sateisten
päivien saapuessa. Tätä työtä tekivät etupäässä vanhukset, naiset ja
lapset, miehet sitävastoin läksivät pyydystämään varhaiskevään
turkiseläimiä.
Tärkeimmät ja tarpeellisimmat astiat siinä työssä olivat valtavat
rauta- tahi messinkikattilat. Nämä täytyi ostaa tahi lainata, kaikki
muut kojeet valmistettiin omin neuvoin. Mahlan kokoamista varten
koverrettiin vaahterasta kanootin muotoinen säiliö. Lisäksi tehtiin
pieniä lehmus-astioita tai tuohisia.
Kun nämä alkuvalmistukset olivat suoritetut, mentiin vaahterametsän
keskellä olevaan kaarnamajaan. Se oli täynnä lunta ja syksyisiä lehtiä,
jonka vuoksi meidän täytyi ensin käyttämistä varten puhdistaa se. Aivan
sen lähelle oli pystytetty teltta asuinsijaksi. Koko maa oli vielä
vahvan lumen peitossa ja hanki niin kova, että se aivan hyvin kannatti.
Tavallisesti mentiin ennen mahlan laskemista kaarnamajaan tekemään
siellä valmistukset kaikessa rauhassa.
Isoäitini työskenteli näinä päivinä uutteraan kuin majava -- tahi
myskirotta, kuten intiaani sanoisi. Tämä pieni, uuttera eläin kokoaa
usein suuret määrät syötäviä juuria talven varalle, mutta surullista
kyllä, ryöstää tavallisesti joku intiaani sen putipuhtaaksi. -- Milloin
toivottiin hyvää satoa, tehtiin toinen, vieläpä kolmaskin kaukalo
mahlan säilyttämistä varten. Myöhemmin metsästäjät käyttivät näitä
kaukaloja kanootteina tahi soutuveneinä.
Viimeisen sokerinkorjuumme aikana Minnesotassa sattui ikävä yllätys.
Isoäitini koversi juuri kirves kädessä kaikella uutteruudella kaukaloa.
Hänen vieressään seisoi muuan nuorempi tätini. Kaikki me poikaset
teroitimme innokkaasti nuolia isossa kaarnamajassa karkoittaaksemme
oravat ja maarotat, joita aina ilmestyi suuret määrät sinne, missä oli
makeaa mahlaa. Siihen aikaan minä nuoruuteni vuoksi sain tyytyä
pelkkään katselijan tehtävään, mutta miten sydämeni pohjasta olinkaan
kaikessa mukana. Sattuipa silloin joku vuolaisemaan lastun liedessä
olevasta pitkästä halosta. Innostuksessaan ei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan tähän asiaan, vaikkakin varsin hyvin tiesimme, ettei veitsi
kädessä saa tulla lähelle palavia halkoja.
Äkkiä kuului ulkoa kova parahdus, ja kaikki hyökkäsivät katsomaan. Oli
sattunut tosiaankin vakava tapaus. Isoäitini kirves oli luiskahtanut ja
osunut tätiini, joka seisoi hänen vieressään käsivarret ristissä
rinnallaan, niin onnettomasti, että katkaisi häneltä kolme sormea.
Hyökätessämme esille alkoi vanha vaimo, joka oli huomannut, miten
olimme vuolleet lastun palavasta halosta, kovaäänisesti moittia meitä,
uhkasipa antaa meille selkäänkin. Juttu tuntuu lukijoistani varmaankin
kummalliselta, mutta sen selvittää helposti intiaanien taikausko, he
kun uskoivat kohtalon näin rankaisseen tätiparkaa rikoksesta, jonka me
muka olimme tehneet.
Isoäiti ei valmistanut ainoastaan kaukaloita, vaan myös kokosi suuren
määrän polttoaineita pitääkseen tulen vireillä. Mahlan alkaessa juosta
ei siihen ole enää aikaa. Äkkiä ilma lauhtui, lumi rupesi sulamaan.
Minnesotan tuulet ja rankkasateet huuhtoivat sen pois. Nyt alkoi puiden
koetteleminen. Naiset kulkivat levollisina puulta puulle ja iskivät
jokaista puuta kirveellä nähdäkseen juokseeko niistä mahla. Puilla on,
kuten ihmisilläkin, oma luonteensa, toiset ovat valmiit antamaan
elämännesteensä, toiset säästävät sen. Jokaisen puun alle asetettiin
nyt tuohinen ja kirveellä iskettyyn haavaan kova lastu. Hiljaa mehu
tihkui haavasta pieneen säiliöön, ensin pisaroittain, sitten yhä
nopeammin.
Tavallisesti sokeria korjataan ainoastaan vaahterasta. Kuitenkin
intiaani käyttää myöskin toisien puiden mehuja. Koivusta ja saarnesta
saatiin tummavärisempää, jonkin verran katkeran makuista sokeria, jota
käytettiin lääkitsemiseen. Eräästä vaahteralajista saatiin
kauniinvalkoista sokeria, jolla oli ainoastaan yksi vika -- sitä ei
saatu koskaan kylliksi.
Kun naiset olivat koonneet tuohisiin mehun ja kaataneet sen
kaukaloihin, sytyttivät he sokerihuoneessa valtavan valkean ja
ripustivat sen ylle rivillisen kattiloita, jotka kaadettiin täyteen
mahlaa. Mikä riemu pojansydämelle, kun kiehuva sokeri kattilassa
porisi! -- Jokaisella pojalla oli vartioitavana oma kattilansa, hänen
oli pidettävä tuli vireillä ja katsottava, ettei sokeri kiehunut yli
reunojen, ja vihdoin, mehun muututtua siirapiksi, pistämällä sitä
lusikassa lumeen koeteltava sen kelpoisuutta. Me koettelimmekin usein
niin perinpohjaisesti, että ensimäisenä, vieläpä toisenakin päivänä
söimme kaiken minkä keitimme. Vasta sitten kun olemme syöneet tätä
herkkua kylliksemme, koveni isoäitini, sillä jonkin verran sokeria hän
tahtoi säästääkin. Hän pani sitä erilaisiin astioihin, enimmäkseen
tuohisiin, onttoihin putkiin, joskus myöskin hanhen tahi ankan
kurkkutorviin. Osa jauhettiin hienoksi ja kaadettiin raakanahkaiseen
säiliöön. Kuten viisas emäntä ainakin, antoi hän sitä meille seuraavan
kerran vasta kuukauden perästä, ja sitten vain erikoisissa
tilaisuuksissa. Täten sokeria riitti koko vuodeksi. Pienimmät kappaleet
säilytettiin herkkupaloiksi pikku lapsille. Sokeria nautittiin
juhlallisissa tilaisuuksissa villin riisin, kuivatun maissin tahi
survotun kuivan lihan kanssa. Kahvi, tee y.m.s. juomat olivat vielä
silloin meille kokonaan tuntemattomat.
Jokaisella joka innokkaasti ajaa jotakin asiaa, on omat koetteluuksensa
ja vaivansa. Isoäitini erityisenä koettelemuksena sokerinkorjuun aikana
olivat tuohisten raot. Oravat ja kaniinit käyttivät niitä hyväkseen, ja
meistä, pikku väestä, tuli äkkiä varsin hyödyllisiä apumiehiä, sillä me
ahdistimme nuolillamme pikku nakertajia mitä suurimmalla uutteruudella.
Koko sokerivarasto oli meidän pyydystysaluettamme. Vanhempi veljeni toi
säännöllisesti mukanaan kaniinin tahi pari, jotka me pistimme makoisiin
suihimme.
Sokerinkorjuu kesti suunnilleen huhtikuun puolivälin, niin että
palaavat muuttolinnut ehtivät saapua varastomme ympärille ihastuttamaan
meitä viehkeillä virsillään. Usein kuljeskelin vanhempien veljieni
keralla metsässä, vaikka olinkin silloin vain kolmi- tahi nelivuotias.
Eräällä tällaisella retkellä menimme niin etäälle, etten voinut enää
tulla pitemmälle mukaan, vaan sain kääntyä yksin takaisin. Seisoessani
jälleen majamme edessä näin oravan istuvan puunoksalla kutsumassa
puolisoaan. Mitenhän olisi, jos kaataisin sen pikku nuolellani!
Sanottu ja tehty. Hiljaa ja varovasti hiivin lähemmäksi, kiinnitin
silmäni sievään eläimeen, olin juuri singahuttamaisillani nuoleni
siihen, mutta samassa kuului sihisevä ääni jalkojeni juuresta.
Kauhistava käärme oli edessäni kiemurassa ja valmiina hyökkäämään!
Miten pian unohdinkaan silloin olevani soturi! Kirkaisin kovalla
äänellä ja kimposin taaksepäin, mutta maltoin kuitenkin pian mieleni ja
katselin häpeissäni eteeni, oliko ketään lähistössä. Mutta yhtäkaikki
-- tosi on tosi -- minä vetäydyin takaisin kaatunutta puunrunkoa kohti,
ja sen äärestä olisi voinut kuulla seuraavan itsepuhelun: "Jospa
tietäisin, voiko käärme kiivetä puuhun!"
Eräänä päivänä, viimeisen kerran korjatessamme sokeria Minnesotassa,
seisoin majamme edustalla katsellen lähenevää vierasta. Hän oli
köyryselkäinen, vanha, valkohapsinen mies ja kantoi selässään suurta
kinnikinik-kimppua (punaisia niittyniiniä, joita intiaanit käyttävät
tupakan asemesta). Heitettyään taakkansa ovemme eteen tervehti hän
meitä näillä sanoilla: "Teillä on erinomainen sokerinkorjuuilma!"
Hän oli isoisänisäni "Pilvenlonka", kotoisin eräästä Calhoun- ja
Harriet-järvien lähistöllä olevasta kylästä, jonka sijalla
nykyisin ovat Minneapolin esiseudut. Hän, silloisten murrosaikain
luonteitten oikea perikuva, oli ensimäinen sioux-päällikkö, joka
lausui protestanttiset lähetyssaarnaajat heimonsa keskuuteen
tervetulleiksi.[10] Hän oli suunnannut matkansa luoksemme, koska tahtoi
meille ilmoittaa, että sinne tänne kiertelevä ojibway-heimo oli
hyökännyt rauhallisten sokerinkorjaajain kimppuun ja surmannut heidät.
Nämä tiedot eivät häirinneet vähääkään työtämme, täytyihän meidän joka
tapauksessa käsittää joutuvamme joskus ojibway-joukkojen uhriksi. Siitä
huolimatta valtasi meidät kuitenkin jonkinlainen epämieluisuuden tunne,
kunnes palasimme kyläämme tuoden mukanamme runsaan sokerisadon.
Leikki ja urheilu.
Intiaanipoika oli erämaan ruhtinas. Hänen pääasiallisena toimenaan oli
metsästys, ja lisäksi hänen tuli harjoittaa joka päivä muutamia
sotatemppuja. Muutoin hän sai käyttää aikansa aivan vapaasti.
Me suoritimme aina ripeästi sen, mikä välttämättä kuului päivän
tehtäviin, senjälkeen saimme mielin määrin metsästää ja leikkiä.
Kilpailimme keskenämme mitä suurimmalla innolla koettaen matkia
sota- ja metsästysleikeissämme isiämme -- jokainen tahtoi olla muita
etevämpi.
Villi elämämme oli kyllä vaarallista, ja usein siinä sattui kauheitakin
tapauksia, mutta se ei estänyt meitä antautumasta koko sielullamme
urheiluihimme. Lähtiessämme aamuisin teltoistamme emme olleet varmoja
siitä, heiluisiko päänahkamme illalla teltanseipään nenässä. Mutta
näimmehän myöskin, miten hirvenvasikat hilpeinä hyppivät ja leikkivät,
vaikkakin harmaat sudet jo vaanivat mäen takana hyökätäkseen niiden
kimppuun ja repiäkseen ne kappaleiksi. Miksipä meidänkään laitamme
olisi pitänyt olla toisin?
Leikkiessämme harjoittelimme erikoisesti sitä, mikä myöhemmällä iällä
muuttuu velvollisuudeksi, ja sitenpä leikkimmekin kuvastivat kansamme
elämää ja tapoja. Kilpailimme siitä, kuka olisi taitavin jousen ja
nuolen käyttäjä, ratsastimme kilpaa ponin selässä, juoksimme kilpaa,
painiskelimme, uimme, löimme kiekkoa, pelasimme kanadalaista
pallopeliä, kävimme savipallosotaa, teimme hyökkäyksiä mehiläispesiä
vastaan y.m.
Kokoontuessaan yhteen pojat jakaantuivat ryhmiin eri puolueiksi. Joku
lähetti umpimähkään lentoon nuolen, jota kohti kaikki osanottajat
samalla kertaa ampuivat nuolensa, ennenkuin ensiksi lähetetty ehtisi
pudota maahan. Kukin koetti saada nuolensa seuraamaan ensiksi lähetetyn
nuolen suuntaa ja lentoa, niin että se pudotessaan maahan tulisi
mahdollisimman lähelle sitä.
Kauan emme yleensä tähdänneet. Se olisi ollut tosielämässä
epäkäytännöllistä, sillä maali oli tavallisesti liikkuva, ja metsästäjä
ajoi täyttä laukkaa ponin selässä. Siksipä intiaanipoika ampui vapaalta
kädeltä.
Uimaan ruvetessamme otimme tavallisesti ponimme yhteen iloon. Pienet
pojat riippuivat sen hännässä eläimen leikitellen liukuessa eteenpäin.
Milloin taas ponit eivät olleet liki tienoilla, uimme me kilpaa tahi
rakensimme itsellemme lautan risteillen sillä järviä ja jokia.
Pelkurimaiset pojat pistimme tavallisesti umpisukkulaan tahi heitimme
heidät syvään veteen, josta saivat molskia maihin miten paraiten
pääsivät.
Intiaanien vanhoja leikkejä olivat kanadalainen pallo- ja hockey-peli,
jossa palloa lyödään käyrällä sauvalla. Nämä pelit ovat saavuttaneet
suosiota myöskin valkoihoisten keskuudessa.
Savipallosota oli rasittavaa ja vaarallista urheilua. Pehmeä savipallo
pistettiin notkean pajukepin nenään, josta se kaikin voimin
singahutettiin lentoon. Joskus, kun kummallakin puolella oli
viitisenkymmentä tahi satakin pelaajaa, syntyi varsin kiivas taistelu.
Mutta milloin tarvittiin rohkeutta ja urhoollisuutta, silloin
intiaanipoika ei koskaan häikäillyt.
Painiskeluja rakastimme suuresti. Kuuluu ehkä kummalta kun kerron, että
niihin otti osaa suuri määrä poikia, jotka olivat jakaantuneet kahteen
puolueeseen. Kilpailun alkaessa kukin valitsi itselleen vastustajan,
Säännöt sallivat, että ne pojat, jotka istuivat, saivat olla
katselijoina, mutta jokaisen, joka _seisoi_ kilpapaikalla, täytyi ottaa
itselleen vastustaja. Kukaan ei saanut lyödä kädellä, mutta säärin,
jaloin ja polvin sai tyrkkiä miten hyvänsä. Se oli rasittavaa ajankulua
-- melkolailla amerikkalaisen jalkapallopelin kaltaista. Todellista
iloa siitä saattoi olla ainoastaan nuorille atleeteille.
Suurimpia urheiluhuvituksiamme olivat hyökkäyksemme mehiläispesien
kimppuun. Olimme tekevinämme sotaretken ojibway- tahi jotakin muuta
vihamielistä heimoa vastaan. Täydessä sotamaalauksessa me hiivimme
varovasti pesää kohti. Kohotimme sitten äkkiä kauhean sotaulvonnan,
teimme hyökkäyksen ja koetimme särkeä pesän. Mutta kaikesta päättäen
mehiläiset olivat aina siksi varoillaan, ettemme koskaan voineet
täydellisesti yllättää niitä, ja niinpä ne tavallisesti saivat
saaliikseen yhtä monta päänahkaa kuin mekin. Milloin hyökkäys onnistui,
suoritettiin sen kunniaksi päänahkatanssi.
Ollessani ensi kerran tällaisessa mehiläissodassa oli tappelussa
mukana, paitsi minua, vielä kaksi muuta pientä alokasta. Etenkin toinen
heistä oli tosiaankin vielä liian nuori ja hento ottaakseen osaa
moiseen sankaritehtävään. Meidän sotureillamme oli tapana kovaa
huutamalla antaa tieto milloin vihollinen taistelukentällä kaatui tahi
haavoittui, ja luonnollisesti me leikkiessämme matkimme sitä tapaa.
Ystäväni, kutsun häntä nimellä Pikku Haava -- koska olen unohtanut
hänen oikean nimensä --, oli päässyt pesän ääreen vasta sitten kun se
oli täydellisesti tuhottu. Mehiläiset olivat vastanneet hyökkäykseemme
vastahyökkäyksellä ja hajoittaneet meidät kaikkiin suuntiin.
Pienokainen ei kuitenkaan halunnut palata ilman sotakunniaa, vaan
hyökkäsi urhoollisena pesän kimppuun huudahtaen:
"Minä, urhoollinen Pikku Haava, surmaan nyt ylpeän vihollisen!"
Tuskin hän oli kuitenkaan ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän kirkaisi
ikäänkuin olisi päätä leikattu. Mutta vanhempi toveri huusi hänelle:
"Mene umpisukkulaan, mene umpisukkulaan!" Lähellä näet oli järvi. Hän
totteli.
Kun me jälleen olimme kokoontuneet ja alottaneet tanssin, ei pieni
poikanen uskaltanut tulla mukaan. Hänet katsottiin poissaolevaksi,
sillä olivathan vihollisemme, mehiläiset surmanneet hänet. Pikku
raukka! Hänen turvonneet kasvonsa olivat kovin murheelliset, hänen
istuessaan puunrungolla ja katsellessaan häpeissään tanssiamme.
Vaikkakin hän huoleti saattoi kuvitella olevana maansa puolesta
kaatunut jalo vainaja, täytyi hänen kuitenkin myöntää huutaneensa, ja
se hävetti häntä kovin.
Paitsi jo ennen mainittuja rauhallisia kisoja harjoitimme sotaisten
toimien lomassa myöskin keihäänheittoa. Keihäänämme oli ohut riuku,
jonka päähän oli kiinnitetty puhvelinsarvi-kärki. Tällaisia keihäitä
heitimme tasaisilla lumi- tahi jäälakeuksilla. Kaikkien leikkiin
osaaottavien tuli heittää samasta paikasta, ja se, jonka keihäs lensi
kauimmaksi, oli voittaja.
Talvisin laskettiin myöskin mäkeä. Tosin meillä ei ollut minkäänlaisia
kelkkoja, ainoastaan kuusi tahi seitsemän toisiinsa pitkittäin
kiinnitettyä puhvelin kylkiluuta, mutta ne tyydyttivätkin täydellisesti
tarpeemme. Monasti käytettiin myöskin ihmeteltävällä taitavuudella
neljännesmetrin pituista ja noin viidentoista senttimetrin levyistä
puunkaarnaa. Toisessa päässä seisoen ja toisesta pitäen kiinni, kuoren
sileä sisäpinta liukasta jäätikköä vasten, me laskimme suurella
nopeudella jyrkkiä mäenrinteitä.
Luonnollisesti me joskus myöskin leikimme "valkoista miestä". Tietomme
valkoihoisista olivat niukat, mutta sen me kuitenkin tiesimme, että he
tullessaan toivat kaikenlaista hyvää ja vaihtoivat tavaroitaan meidän
turkiksiimme. Tiesimme myöskin, että heidän kasvojensa väri oli vaalea,
että heillä oli päässä lyhyet, mutta kasvoissa pitkät karvat, että
heillä oli yllään takit, housut ja hatut ja etteivät he käyttäneet
päivällä mitään viittoja, kuten me intiaanit. Suunnilleen sellainen oli
kuva, jonka olimme saaneet valkoihoisista.
Pari kolme joukostamme me maalasimme vaalealla savella, panimme heidän
päähänsä tilaisuutta varten valmistamamme valkoiset tuohihatut,
rinnalle valkoista tuohta paidaksi ja muutimme muutoin heidän asunsa
parhaan taitomme mukaan. Ja he toivat mukanaan tavaraa: valkoinen hieta
oli olevinaan sokeria, villit pavut kahvia, kuivatut lehdet teetä,
hieno multa ruutia, piikivet pyssynluoteja ja puhdas vesi vaarallista
viinaa. Me annoimme näistä tavaroista pieniä linnuntöyhtöjä, oravan- ja
kaniininnahkoja.
Tahtoessamme leikkiä puhvelinmetsästystä lähetimme preerioille muutamia
hyviä juoksijoita, jotka saivat mukaansa pienet lihavarastot, pari yhtä
tottunutta poikaa tuli heidän perästään koettaen ottaa heidät kiinni ja
anastaa lihat.
Kerran harjoitimme tätä urheilua oikean metsästyksen aikana. Äkkiä,
kesken leikkiämme, jättiläispuhveli hyökkäsi parveemme. Meillä ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että näin lähellä meitä metsästettiin, ja
leikkimme päättyi suureen kauhistukseen. Kaikeksi onneksi oli metsä
aivan lähellä, ja nuoren peltokanapoikueen tavoin me hävisimme mitä
pikimmin puiden peittoon; toiset hiipivät pensaihin, toiset kapusivat
suuriin puihin.
Villeihin eläimiin meillä oli erikoisrakkaus. Muutamat pojat olivat
kesyttäneet ketun, karhun ja suden poikasia, hirven- tahi
puhvelinvasikoita ja kaikenlaisia lintuja. Minun suosikkini
vaihtelivat. Kerran minulla oli karhunpoikanen, jonka kanssa tulin
varsin hyvin toimeen. Kuitenkaan en tiedä, hankinko minä sille vaiko se
minulle enemmän vihamiehiä. Se piteli pahoin jokaista poikaa, joka
suututti minua, jonka vuoksi se rupesi herättämään käytöksellään pelkoa
ja minua alettiin vihata sen satunnaisten pahojen töiden vuoksi.
Metsiä samoilemassa.
Hurmaava on intiaanimetsästäjän elämä. Se teroittaa ja ottaa valtaansa
kaikki hänen aistinsa, sen saattaa liioittelematta väittää. Siitä
hetkestä alkaen, jolloin hän jättää yksinkertaisen asuntonsa, sulautuu
hänen vastaanottavainen henkensä luonnon lukemattomiin kauneuksiin ja
ihmeihin. Mutta kiinnittäköönpä metsästys hänen huomionsa missä määrin
hyvänsä, niin ei hän kuitenkaan koskaan unohda omaa vaaraansa, jonka
hänelle saattaa tuottaa vaaniva vihollinen tahi villi eläin.
Intiaanipoika on syntynyt metsästäjäksi. Jokainen askel, jokainen liike
ilmaisee synnynnäistä arvokkuutta, mutta myöskin aina valpasta
varovaisuutta. Hänen mokkasiinin suojaama jalkansa astuu yhtä
kuulumattomia askelia kuin kissan samettikäpälä, hänen mustia, hehkuvia
silmiään ei väistä mikään esine, ei lintu eikä muu eläin, joka niiden
läheisyyteen joutuu.
Tuskin olin kolmivuotias, kun eräänä aamuna seisoin
puhvelinnahkatelttamme edustalla katsellen lintuja jousi ja nuoli
kädessäni. Äkkiä minussa heräsi surmaamisen ja metsästämisen halu
kaikessa valtavuudessaan. Lintu lensi juuri pääni ylitse, sitten osui
silmiini toinen, joka keinui herkällä oksallaan. Kaikki muu ympärilläni
näytti unohtuneen, ensi kerran tunsin olevani metsästäjä.
Avoimilla preerioilla ja metsissä kasvaneiden intiaanilasten välinen
eroitus oli melkein yhtä suuri kuin valkoihoisten keskuudessa
kaupunkilasten ja maalaislasten. Preerioilla oli ainoastaan vähän
pyydystettäviksi kelpaavia eläimiä, jonka vuoksi preeriaintiaanit
tunsivat luonnon epätäydellisesti. He olivat enimmäkseen hyviä
ratsastajia. Ruumiillisesti he eivät kuitenkaan olleet kehittyneet
metsien punaisen miehen veroisiksi.
Tulen me teimme piikiven, taulan ja iskukiven avulla. Mutta se ei ollut
ainoa tulentekokeino. Joukko poikia asettui piiriin hangaten vastakkain
kahta kääpäistä puuta, kunnes ne alkoivat kipinöidä.
Tavallisesti me kävimme metsässä yhdessä, mutta joskus saatoin käydä
aivan yksinkin, jolloin sain selviytyä parhaani mukaan. -- Saaliinamme
oli enimmäkseen pikku lintuja, kaniineja, oravia ja metsoja. Milloin
kaloja oli saatavissa, pyydystimme niitäkin. Ongensiimat olivat
valmistetut villistä hampusta, hevosenjouhista tahi suonista. Me
pyydystimme kaloja siimoilla, asetimme niille mertoja tahi lävistimme
niitä keihäillä, ammuimmepa myöskin joskus jousella ja nuolella.
Monasti telkesimme puron ja ajoimme suuremmat kalat asianmukaisesti
valmistamaamme pajukoriin.
Metsissä tarkastimme kaikkia elollisten olentojen jättämiä jälkiä,
varsinkin milloin ne näyttivät meistä oudoilta. Jos lintu oli
raaputtanut lehtiä tai karhu kiskonut aamiaisekseen maasta juuria, niin
me pysähdyimme ja koetimme saada selville mihin aikaan se oli
tapahtunut. Nähdessämme ison, vanhan puun, jonka kuori oli naarmutettu,
teimme sen johtopäätöksen, että siellä asui tavallinen karhu tahi
pesukarhu pari. Silloin emme menneet tarpeettoman lähelle, vaan
ilmoitimme asian kotona. -- Tavallisesti me kohtasimme toisemme
iltapäivällä ja vertailimme otuksiamme, tutustuaksemme niiden
luonteenomaisimpiin tunnusmerkkeihin. Metsästys oli meille samalla
eläinten elämän tutkimista. Huomiomme kiintyi myöskin tarkasti
toistemme kykyihin, ja me tiesimme sen vuoksi aina, kuka joukostamme
oli paras metsästäjä. Mielipahalla täytyy minun tunnustaa, että me
olimme linnuille jokseenkin julmia. Otimme näet usein niiden munat ja
poikaset. Veljeni Tshatanna ja minä jouduimme kerran lintujahdissa
vähemmän hauskaan seikkailuun. Ajellessamme takaa hanhen ja sorsan
poikasia löysimme odottamatta kurjen pesän. Luonnollisesti olimme ylen
riemastuneet onnestamme. Näimme kaksi jo melko suurta kurjenpoikaa
seisovan jonkin matkan päässä pesästä. Molemmat vanhemmat seisoivat
lähellä mutaisessa matalikossa. Oli siipisadon aika, jonka vuoksi
luulimme, etteivät ne uskaltaisi nousta kuivalle maalle. Niinpä
rupesimme ahdistamaan nuoria lintuja, mutta koska ne jo juoksivat
jokseenkin hyvin, kesti jonkin aikaa, ennenkuin saimme ne kiinni.
Mutta samalla vanhemmat olivat kuulleet poikastensa huudon ja riensivät
niiden avuksi. Ne rupesivat vuorostaan ajamaan meitä takaa. Vasta
vaarallisen ja kiivaan ottelun jälkeen saimme voiton raivokkaista
eläimistä, mutta emmepä senjälkeen juuri hevin käyneet kurjenpesän
kimppuun. Melkein kaikki linnut tekevät vastarintaa, milloin niiden
munia tahi poikasia uhataan, mutta aiheettomasti ne harvoin käyvät
ihmisen kimppuun.
Joskus kapusimme korkeihin puihin pyydystääksemme kaikenlaisia lintuja,
mutta pöllön poikasiin emme koskaan koskeneet, vaikka ne olisivat
olleet maassa nenämme edessä. Pöllö on sellaisissa tiloissa erittäin
vaarallinen.
Kerran koetin ottaa pesästään viheriätikan, mutta samalla käsivarteni
tarttui puun koloon niin lujasti, etten voinut saada sitä pois
käyttämättä veistä. Olimme kaukana kotoa, ja ainoa seuralaiseni oli
pieni kuuromykkä toverini. Toista tuntia riipuin puussa ylen
epämukavassa asennossa noin viidentoista jalan korkeudessa, kunnes
toverini toi minulle veitsen, jolla saatoin vapauttaa itseni.
Parhaiten onnistuimme pyydystäessämme satimilla pikku eläimiä, joskin
pyydystystapamme oli raaka. Me etsimme esim. joukon suuria, teräviä
takiaisia ja siroittelimme niitä kaniinin vakomaisiin jälkiin. Aamulla
tullessamme olivat pienet eläinraukat poluillaan aivan liikahtamatta.
Ne eivät näet päässeet mihinkään, koska takiaiset olivat tarttuneet
niiden jalkoihin. Kaniineja ja teeriä me pyydystimme enimmäkseen
jouhiansoilla. Sidoimme sellaisen lujasti kiinni nuoren puun notkeaan
latvaan, taivutimme sen polun kohdalle, asetimme ansan silmukan
oikealle paikalle ja sidoimme koko laitteen vetosolmulla johonkin
esineeseen. Kun kaniini pisti päänsä ansaan, kiskaisi se samalla
vetosolmun auki, jolloin irralle päässyt puu singahutti sen ilmaan.