Amrei kulki sillä välin tietään ikäänkuin unissa. Hän katseli kysyvästi
puihin: ne seisovat niin rauhallisina paikoillaan, ja siihen ne jäävät
seisomaan ja katsovat sinuun vuosikausia, vuosikymmeniä, koko elämän
aikasi elonkumppaleinasi; ja mitä kaikkea tuolloin saatkaan kokea ja
nähdä!
Mutta Amrei oli jo tullut kumminkin niin vanhaksi, ettei hän enää
hapuillut tukea ulkonaisesta maailmasta. Paljon aikaa oli jo kulunut
siitä, kuin hän oli puhellut pihlajapuun kanssa. -- Hän tahtoi
karkoittaa ajatuksensa kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, ja
kumminkin kiintyi hänen silmänsä noihin ketoihin, jotka tulevat hänen
omikseen, ja aina hän tahtoi ennakolta ajatella, miten on käyvä, taloon
tulot ja vastaan-otot, puheet ja vastaukset, niin päin ja näin päin.
Tuhansien mahdollisuuksien sekasortona pyöri nyt kaikki hänen
mielessään, ja helkkyvalssin sävelet soivat hänen korvissaan. "Mitäs
tästä vitkailemisesta lähtee? Kun soitto alkaa, niin tanssin polskat ja
valssit. En tiedä miten jalkani asetan, ne menevät itsestään; enkä minä
saata sitä mielessäni kuvailla, enkä mä huolikaan miettiä sitä, että
kentiesi tunnin kuluttua kuljen tätä samaa tietää takaisin, ja
sydämmeni on pakahtua, mutta kulkeani vaan pitää, askel askelelta.
Piisaa jo! Tulkoon mitä tulleekaan; saapuvillahan olen minäkin siinä!"
Ja olipa hänen olennossaan vielä jotain enempääkin kuin tämä vasta
lausuttu luottamus; turhaan hän ei ollut jo lapsesta pitäin arvoituksia
arvellut ja päivä päivältä taistellut elämän kanssa. Koko sen olennon
voima, miksi hän nyt oli tullut, oli hänessä rauhallisena ja tesmälleen
osaavana. Kyselemättä enää, miten on välttämättömyyttä kohtaaminen,
hiljaa kooten yhteen sielunsa voimat, kulki hän rohkeana ja vakavin
askelin eteenpäin.
Kauaksi hän ei vielä ehtinyt, niin jo huomasi erään talonpojan
istumassa tien vieressä, jalkojen ja käsien välissä punainen
karanko-sauva, johon hän nojasi leukaansa.
-- "Hyvää päivää!" sanoi Amrei, "lepo maistunee hyvältä?"
-- "Maistuu kyllä. Minne matka?"
-- "Tuonne taloon. Lähdettekö mukaan. Saatte nojata käsivarteeni".
-- "Niin", irvisteli ukko, "kolmekymmentä vuotta takaperin olisi
tuntunut paljoa mieluisemmalta, jos tuommoinen sorea neito olisi mulle
noin sanonut, olisinpa hypännyt silloin kuin varsa".
-- "Niillepä, jotka varsan lailla hyppivät, ei semmoista sanotakaan!"
nauroi Amrei.
-- "Sinä olet rikas", sanoi ukko, jolle näkyi olevan mieliin kevyt
keskustelu puolipäivän helteessä. Hyvillään otti hän nuuskua
sarvirasiastaan.
-- "Mistäs näette olevani rikkaan?"
-- "Hampaasi maksavat kymmenentuhatta guldenia; moni antaisi
kymmenentuhatta guldenia, jos saisi tuommoisen suun".
-- "Minulla ei ole aikaa leikintekoon. Jääkää hyvästi".
-- "Maltas, minä lähden mukaan, mutta äläpä vaan juoksekaan".
Amrei auttoi nyt ukkoa nousemaan, ja vanhus sanoi: "Oletpa väkevä". Hän
oli leikillisyydessään tekeynyt raskaammaksi ja avuttomammaksi kuin
olikaan. Kululle lähdettyä, kysäsi hän: "Kenen luokse sinä menet
taloon?"
-- "Isännän ja emännän".
-- "Mitäs heistä tahdot?"
-- "Sen sanon heille itselleen".
-- "Jos tahdot jotain lahjaksi, niin käänny paremmin takaisin; emäntä
se vielä antaisi, mutta hänellä ei ole valtaa talossa, ja isäntä on
kitsas, hänellä on sauva niskassa ja kankea peukalo päälle päätteeksi".
-- "En minä tahdo mitään lahjaa, minä tuon jotain", sanoi Amrei.
Vastaan tuli vanhanläntä mies, joka sirppi olalla meni pellolle, ja
Amrein matkatoveri kysyi häneltä, kummallisesti iskien silmää:
"Tiedätkö, liekkö tuo ahnas rusthollari kotona?" -- "Luulen, mutt'en
tiedä", vastasi mies sirppi olalla ja meni tietään. Hänen kasvonsa
vavahtivat, ja vielä nytkin, kun hän meni kauemmaksi, nytki hänen
selkänsä ylös ja alas, hän nauroi nähtävästi, ja Amrei katsoi terävästi
seurakumppalinsa kasvoihin ja huomasi jotain petosta, ja äkkiä hän
tunsi ukon rypistyneissä kasvoissa sen miehen, jolle hän ennen oli
antanut juoda Selja-aholla, ja hiljaa napsauttaen sormiaan, arveli hän:
"äläs huoli, sinut mä saan kiinni", ja ääneensä hän virkkoi: "Pahastipa
teette, kun tuolla lailla puhutte isännästä minun moiselleni
muukalaiselle, jota ette tunne ja joka kenties on hänen sukulaisiaan;
ja totta te ette puhuneetkaan. Kitsas hän kyllä kuuluu olevan, mutta
missä vaaditaan, niin on hänellä rehellinen sydän, hän ei vaan pane
suurta kelloa soimaan teoistansa, ja kellä on niin kelpo lapsia kuin
hänellä kuuluu olevan, se ei saata olla muuta kuin kelpo ihminen;
maailman silmissä hän on olevinaan paha, sillä hän ei välitä, mitä muut
hänestä puhuvat, ja sitä en hänessä suinkaan moiti".
-- "Etpä ole unohtanut suuvärkkiäsi kotiin. Mistä sinä olet?"
-- "Kaukaa: Schwartswaldin puolelta".
-- "Mistä sieltä?"
-- "Haldenbrunnista".
-- "Vai niin? Jalkasinko sieltä saakka tepasteltiin?"
-- "Ei maar; juuri tuon talon poika päästi minut rattailleen. Oikein
kelpo ihminen".
-- "On vainen? Hänen iässään olisin minäkin päästänyt sinut
rattailleni".
Nyt oli tultu pihalle; ukko meni Amrein kanssa tupaan ja huusi:
"emäntä hoi!"
Emäntä tuli kamarista. Amrein käsi vavahti, hän olisi mielellään
langennut hänen kaulaansa, mutta hän ei voinut, hän ei saanut niin
tehdä, ja ukko sanoi sydämmellisesti nauraen: "Ajatteles, emäntä,
tuoss' on tyttö Haldenbrunnista ja hänellä on jotain sanottavaa
rusthollin isännälle ja emännälle, mutta minulle hän ei tahdo mitään
sanoa. Sano sinä nyt, miksi minua nimitetään".
-- "Itse isäntähän se on", sanoi emäntä ja otti tervehdykseksi ukolta
hatun päästä ja ripusti sen naulaan.
-- "Niin, huomaatkos nyt?" sanoi ukko voitonriemussa Amreille, "sano
nyt asiasi".
-- "Paina puuta", sanoi äiti ja osoitti Amreille tuolia. Raskaasti
hengittäen alkoi tämä:
-- "Saatte uskoa, ettei yksikään lapsi ole voinut muistella teitä
enemmän kuin minä, jo aikoja sitten, vielä näinä viime päivinä.
Muistatteko vielä Josenhansia lammin rannalla, josta tie kulkee
Endringeniin?"
-- "Kyllä, kyllä", sanoivat vanhukset.
-- "Minä olen Josenhansin tytär".
-- "Kas, ilmankos sinä näytitkin vähän tuttavalta", sanoi emäntä.
"Terve tuloasi!" Hän ojensi kätensä tytölle ja jatkoi: "Onpa sinusta
kasvanut roteva ja siisti tyttö. Virkas nyt, mikä sinut pani näin
pitkälle matkalle?"
-- "Hän on kappaleen matkaa ajanut meidän Johanneksen kanssa", virkkoi
ukko väliin; "poika tulee kohta myöskin".
Äiti pelästyi, hän aavisti jotain ja muistutti miehelleen, kuinka
hänelle, Johanneksen lähtiessä matkaan, olivat johtuneet mieleen
Josenhansin lapset.
-- "Ja onhan minulla vielä muistia teiltä kummaltakin", sanoi Amrei ja
otti esille kaulakoristeen ja käärityn rahan taskustansa. "Tämän
lahjoititte minulle, viimeistä kertaa meidän kylässä käydessänne".
-- "Kas! Ja minulle sanoit sen muka hävittäneesi", torui ukko vaimoaan.
-- "Ja tässä", jatkoi Amrei, osoittaen hänelle groshen rahan, "tässä se
raha, jonka minulle lahjoititte, kun Selja-aholla olin hanhia
paimenessa ja toin teille vettä juoda".
-- "Niin, niin, kyllä se on totta se, mutta mitäs siitä? Minkä olet
lahjaksi saanut, sen saat pitää", sanoi isäntä.
Amrei nousi ylös ja sanoi: "Nyt on minulla vielä pyyntönen: sallikaa
minun puhua tuokion aika, aivan suoraan. Saanko?"
-- "No, miks'et?"
-- "Katsokaas, teidän Johanneksenne on ottanut minut mukaansa ja
tahtonut tuoda taloon piiaksi, ja toisen ajan ollessa olisinkin
mieluummin tahtonut palvella teillä kuin missään muualla; mutta nyt se
olisi ollut epärehellistä, ja ketä kohtaan koko ikäni tahdon olla
rehellinen, sen luokse en olisi tahtonut tulla ensimmäistä kertaa
valeella. Päivää selvemmäksi on nyt kaikki saatava. Sanalla sanoen:
Johannes ja minä, me rakastamme toisiamme sydämmemme pohjasta, ja hän
tahtoo ottaa minut vaimokseen..."
-- "Ohoh!" huusi isäntä ja nousi pystyyn; selvään näki, että hänen
entinen raihnaisuutensa oli vaan teeskenneltyä. "Ohoh!" huudahti hän
vielä kovemmin, ikäänkuin olisi hevonen häneltä karannut pystyyn. Äiti
otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Annahan tytön puhua".
Ja Amrei jatkoi:
-- "Uskokaa minua, kyllä minä olen kylliksi ymmärtäväinen, ja tiedän
kyllä, ettei ketään armosta voi ottaa miniäksi; saatatte minulle
lahjoittaa, lahjoittaa paljonkin, mutta tehdä miniäksi armosta, se ei
käy laatuun ja sitä en minäkään tahdo. Minulla ei ole rahaa rahtuakaan
-- on vainenkin sentään, nimittäen se grosheni, jonka minulle
lahjoititte Selja-aholla, se on minulla vielä tallella, sitä ei ole
kukaan tahtonut ottaa groshenina vastaan", sanoi hän isännän puoleen
kääntyen, ja tämän täytyi vasten tahtoaankin naurahtaa. "Minulla ei ole
mitään, on kaiken lisäksi vielä veli, joka tosin on terve ja väkevä,
mutta josta minun täytyy vielä huolta pitää, ja minä olen hanhia
paimentanut ja olin viimeinen kylässä, siinä kaikki, mutta
vähimmästäkään vääryydestä ei minua käy moittiminen, ja siinä taaskin
kaikki -- ja siihen katsoen, mitä ihminen on oikeastaan saanut
Jumalalta, en väisty hivuskarvan vertaa minkään ruhtinattaren edestä,
olkoon hänellä vaikka seitsemän kultaista kruunua päässään. Parempi
olisi ollut, jos olisi joku toinen ottanut puhuakseen minun puolestani,
mutta minä olen koko elämän ikäni ollut itse omana suosijanani ja teen
sen tänään viimeisen kerran, jolloin ratkaistaan elämä tai kuolema. Se
on, älkää ymmärtäkö minua väärin: jos ette minua tahdo, niin menen
jälleen rauhassa takaisin, minä en laske käsiä päälleni, en hyppää
veteen enkä mene hirteen, minä haen taas paikan itselleni ja olen
kiittävä Jumalaa siitä, että niin kelpo mies on minua kerran tahtonut
vaimokseen, ja päätän sitten, ettei se ollut Jumalan tahto..." Amrein
ääni vapisi, ja hänen vartalonsa yleni, ja ääni kävi mahtavammaksi, kun
hän nyt rohkaisi itsensä ja lausui: "Mutta tutkikaat itseänne, kysykäät
tarkoin omalta tunnoltanne, onko Jumalan tahto niin, kuin nyt teette.
Muuta en sano".
Amrei istahti. Kaikki kolme olivat hiljaa; viimein ukko sanoi: "Niinhän
sinä saarnaat kuin pappi". Mutta äiti pyyhkäsi silmiään esiliinallansa
ja sanoi: "Miks'ei? Eihän papillakaan ole muuta kuin yksi pää ja yksi
sydän".
-- "Ei vainen!" pilkkasi ukko, "on sinussakin vähän tuommoista
hengellistä; kun kuulet pari tuommoista puhetta, niin olet paikalla
pehmonen".
-- "Ja sinä et näytä aikovankaan pehmitä ennen loppuasi", sanoi emäntä
närkkäästi.
-- "Ohoh!" pilkkasi ukko. "Katsos nyt, sinä pyhimys Alamaasta: tuotpa
kaunista rauhaa tähän taloon. Nyt olet paikalla saanut toimeen sen,
että muija tuossa minua uhkaa; hänet sait jo puolellesi. No saattehan
odottaa, kunnes minä olen tämän maailman jättänyt, tehkää sitten mitä
tahdotte".
-- "Ei!" huusi Amrei, "sitä en tahdo; niin vähän kuin tahdon, että
Johannes ottaisi minut vaimokseen ilman teidän suostumustanne, yhtä
vähän tahdon sydämmiimme sitä syntiä, että kumpikin rupeaisimme
odottamaan teidän kuolemaanne. Minä olen tuskin tuntenut vanhempiani,
muistaa en voi heitä enää ollenkaan: minä rakastan heitä vaan niinkuin
rakastetaan Jumalaakin, jota ei olla milloinkaan nähty. Mutta tiedän mä
kumminkin mitä kuolema on. Eilen yöllä painoin mustan Marannan silmät
kiinni; hänelle tein koko elämän ikäni mitä hän tahtoi, ja nyt, kun hän
on kuollut, on minun usein täytynyt ajatella: kuinka usein olet ollut
kova ja tyly häntä kohtaan, kuinka paljon hyvää olisit hänelle vielä
saattanut tehdä, ja nyt hän makaa tuossa ja nyt on kaikki lopussa; nyt
et voi enää mitään tehdä etkä enää pyytää anteeksi. Minä tiedän mitä
kuolema on ja senvuoksi minä en tahdo..."
-- "Mutta minä tahdon!" kiljasi ukko ja puristi nyrkkiään ja puri
hammastaan. "Mutta minä tahdon", kiljasi hän vielä kerran. "Sinä jäät
tänne ja olet meidän oma! Ja käyköön nyt miten käyneekään, ja puhukoot
mitä tahtovat. Sinä mun Johannekseni saat eikä kukaan muu".
Äiti juoksi ukon luo ja syleili häntä, ja tämä, joka ei ollut tähän
ensinkään tottunut, kysäsi ehdottomastakin: "Mitäs nyt tahdot?"
-- "Antaa sulle suuta, sinä ansaitset sen, sinä olet parempi ihminen
kuin tahdot näyttääkään".
Ukko, jolla koko aikana oli ollut nuuskua hyppysien välissä, ei
tahtonut viskata sitä maahan, hän nuuskasi senvuoksi nopeasti ja sanoi:
"Olkoon menneeksi!" Mutta sitten hän lisäsi: "Vaan nyt saat eron,
tuoss' on paljoa nuorempi ja siltä maistuu paljoa paremmalta. Tules
tänne, pappi valepuvussa!"
-- "Tulen kyllä; kutsukaa minua vaan nimeltäni".
-- "Mikäs nimesi onkaan?"
-- "Sitä ei teidän huoli tietää, osaatte te itsekin antaa minulle
oikean nimeni".
-- "Kas tuota! No. olkoon menneeksi: tule tänne, miniä! Kelpaakos se
nimi?"
Ja vastaukseksi riensi Amrei hänen luokseen.
-- "Ja minua, minua ei kysytä ollenkaan!" torui äiti onnellisuuden
tunteissa, ja ukko se oli tullut varsin leikilliseksi pelkästä ilosta.
Hän otti Amreita kädestä kiinni ja kysyi, papin tapaa matkien:
-- "Minä kysyn teiltä, kunnioitettava Kordula Katarina, jota rusthollin
emännäksi sanotaan: tahdotteko ottaa tämän" -- hän kysäsi tytöltä --
"mikäs sinun ristimänimesi onkaan?"
-- "Amrei!"
Ja ukko jatkoi samalla äänellä: "Tahdotteko ottaa tämän Josenhansin
Amrein Haldenbrunnista miniäksenne, ei suoda hänelle suun vuoroa,
niinkuin teette miehellennekin, vaan syöttää häntä huonosti, torua,
sortaa ja mitä muuta kotoiseen kovistukseen tulee?"
Ukko oli kuin houkka, aivan kummallisesti oli hän muuttunut, ja sillä
välin kuin Amrein riippui äidin kaulassa eikä tahtonut siitä ensinkään
irroittua, löi ukko sauvallaan pöytään ja huusi: "Missäs se kelvoton
poika viipyykään? Sitä poikaa! Lähettää morsiamensa tänne meidän
niskoillemme ja itse kulkee maita mantereita? Onko tuommoista ennen
kuultu?"
Nyt irroittihe Amrei ja sanoi, että hevospoika tai joku toinen olisi
paikalla lähetettävä myllylle, siellä muka Johannes odottelee.
Isä arveli, että hänen pitää antaa istua siellä vielä vähintäkin kolme
tuntia rangaistukseksi siitä, että hän pelkurina oli piiloittainut
hameiden taakse; ja muutoinkaan ei häntä täällä vielä ensinkään
tarvita, sillä kun hän tulee, niin ei ukolla enää ole morsiamen kanssa
mitään tekemistä, ja harmitti häntä nyt jo, kun ajatteli, miten on
käyvä.
Äiti pistihe kumminkin ulos ja lähetti nopeajalkaisen hevospojan
myllylle.
Nyt johtui äidin mieleen toimittaa jotain ruokaa Amreille. Hän tahtoi
paikalla tehdä munakakun, mutta Amrei pyysi saada itse tehdä
ensimmäisen valkean, jolla hänelle jotain laitetaan, ja samalla myös
keittää jotain vanhemmillekin.
Se suotiin hänelle, ja vanhukset menivät hänen kanssaan kyökkin, ja
siellä osasi Amrei niin sievästi ottaa kaikki käteensä, näki yhdellä
silmäyksellä, missä mikin kapine oli, tarvitsematta kysyä mitään, ja
kaikki, minkä hän teki, teki hän niin vakavasti ja somasti, että ukko
aina nyykäytti päätään vaimollensa ja kerran sanoi: "Se on oppinut
talonhoitoon nuottien mukaan, se osaa kaikki soittaa niin kuin
paperista, aivan kuin uusi koulumestari".
Kirkkaasti leimuavan valkean ääressä seisoivat kaikki kolme, kun
Johannes tuli sisään. Ja kirkkaammin ei loistanut liekki takassa kuin
sisällinen onnellisuus kaikkien silmissä. Takka valkeineen oli pyhä
alttari, jonka ympärillä seisoi hartaita ihmisiä, jotka kumminkin vaan
nauroivat ja laskivat leikkiä.