Eipä ole maailmassa niin, että kävisi eläminen aina yhtä mittaa
yhdellä lailla; siinä vuoroilevat päivä ja yö, äänetön rauha ja raju
rähinä ja puuha ja kaikki vuodenajat. Niin luonnon elämässä, niin
ihmissydämmenkin, ja onnellinen se ihmissydän, joka kaikissa
liikunnoissakaan ei horjahda polultaan pois.
Päivä koitti jo, kun rakastuneet saapuivat kaupungin portille, ja jo
hyvän aikaa ennen, kohdattuaan ensimmäisen vastaantulijan, olivat he
astuneet alas hevosen selästä. He huomasivat, että tuommoinen kulku
näyttäisi kovin kummalliselta, ja ensimäinen tiellätulija oli heille
sanansaattajana siitä, että heidän on taas antauminen ihmisten
tavallisten olojen ja tapain noudattajiksi. Johannes talutti toisella
kädellään hevosta, toisella piti hän Amreita kädestä kiinni; ääneti he
kulkivat ja aina kun toisiinsa katsahtivat, loistahtivat heidän
kasvonsa kuin lasten, jotka heräävät unesta. Mutta luotuaan silmät
maahan, vaipuivat he jälleen ajatuksiin ja huolestuivat, miten muka
kävisi.
Ikäänkuin jo olisi siitä puhunut Johanneksen kanssa ja täydellisesti
vakuutettuna hänenkin ajatelleen samaa, sanoi Amrei nyt:
-- "Viisaampaa olisi ollut, jos olisimme panneet asian tyyneemmin
toimeen; olisit ensin mennyt kotiasi, minä olisin sen aikaa ollut
jossakin, ja jos en muualla, niin vaikka Sysi-Matin luona, ja sitten
olisit tullut äitisi kanssa minua noutamaan tai olisit kirjoittanut
minulle, niin olisin sitten tullut sinne Damini kanssa. Mutta tiedätkös
mitä ajattelen?"
-- "Aivan kaikkea en vielä tiedä".
-- "Ajattelenpa, että katumus on tuhminta, mihin ihminen voi joutua. Ja
vaikkapa repisit pääsi irti, et eilistä päivää sittenkään voi
palauttaa. Mitä me noin kesken riemujamme teimme, oli oikein ja oikein
sen olla pitääkin. Nyt, vähän tyyneemmällä mielellä oltaessa, ei siitä
mitä torumista. Meidän on vaan nyt miettiminen, mitenkä vast'edes
saamme kaikki hyvään päin, ja sinähän olet suora mies, saatathan minun
kanssani asiasta jutella, sano vaan minulle suoraan kaikki. Voit sanoa
kaikki, mitä tahdot, siten et mieltäni pahoita; mutta jos jotakin jätät
sanomatta, niin sitten teet mieleni pahaksi. Sano siis, onhan
sinullakin levollinen mieli?"
-- "Osaatkos arvoituksia selittää?"
-- "Lapsena olin siinä taidossa aika mestari".
-- "No sanos, mikäs tämä on? On, näet, pieni sana, joka merkitsee
jotain näkymätöntä, mutta kumminkin kovasti, toisinaan hurjastikin
liikkuvata: muutapa ensimmäinen kirjain toiseksi, niin saat näkyväisen
kappaleen, joka ilmi tuo kaikki tuon edellisen toimet".
-- "Se on helppo", sanoi Avojalka, "lapsellisen helppo arvata, se on
'mieli' ja 'kieli'". Ja kun leivot taivas-alla rupesivat visertämään,
alkoivat hekin laulaa arvoituslaulua, ja Johannes alkoi:
"Koetapa, tyttöni, arvata tää,
Jos sä sen arvaat, niin nain sinut mä:
Lunta valkoisempi se on
Vehreämpi ruohoa nurmikon.
Synkempi synkintä syttäkin?
Jos sä mun vaimoni olla suot
Kyllä sen kohta arvaatkin".
Amrei:
"Kirsikan kukka lunt' on valkeempi
Ja kukkineena ruohoa vehreempi.
Ja marjana synkempi syttäkin,
Vaimos olla suon, siis sen arvaankin".
Johannes jatkoi:
"Mikäs kuningas se maaton on?
Ja mikäs pihti ompi raudaton?"
Amrei:
"Korttikuningas se maaton on,
Ja saapaspihti se on raudaton".
Johannes:
"Mikäs tuli ei tuo lämmintä?
Ja mikäs puukko ompi kärjettä?"
Amrei:
"Maalattu tuli ei tuo lämmintä,
Ja taitettu puukko se on kärjettä".
Äkkiä napsautti Johannes sormiaan ja sanoi: "Arvaas nyt", ja hän
lauloi:
"Milläs ompi kaula, vaan pää on pois?
Ja mikä voitta, suolatta makeata ois?"
Amrei vastasi nopeasti:
"Putelill' on kaula, vaan pää on pois,
Ja sokeri voitta, suolatt' eikö makeet' ois?"
-- "Puoleksipa vaan arvasitkin", nauroi Johannes. "Kyökissä sinä, näen
mä, aikasi olet ollut; näin minä arvelin:
"Putelill' on kaula vaan pois on pää,
Ja voitta, suolatt' on makea muiskus tää".
Ja yhdessä he vielä lauloivat tuon yleisen arvoituslaulun loppuvärssyt:
"Mikäs on se kieli, jonk' ei ääntä soi,
Ja mitäs päivää yö ei seurata voi?" --
"Soljessa on kieli, vaan ei haastakaan,
Ja tuomiopäivää yöhyt ei seurakaan".
"Kas, neitoseni, kaikkihan sä arvaatkin,
Ja emmekö siis häitä me jo viettäiskin?
Solki en mä oo, ja syömmein sykkäilee,
Ja häiden jälkeen päivä aina paistelee".
Ensimmäiseen tulliportin läheiseen ravintolaan he poikkesivat, ja kun
Johannes oli käskenyt hyvää kahvia, sanoi Amrei:
-- "Hyvästi tää maailma sittenkin on järjestetty! Tähän nyt ovat
ihmiset rakentaneet talon ja laittaneet siihen lavitsat ja tuolit ja
pöydät ja uunit, siinä palaa valkea, ja tuoll' on heillä kahvit,
kermat, sokerit ja kauniit kupit, ja kaikki se kannetaan koreasti
pöydälle, ja kun menemme kauemmaksi, niin on sielläkin samallaisia
ihmisiä ja taloja ja niissä kaikki niin hyvin järjestetty. Aivan kuin
sadussa: 'avau säkki!'"
-- "Niin, mutta ei se näitä paitsi ota auetakseen", sanoi Johannes, ja
veti taskustaan kourallisen rahoja.
-- "Niinpä kyllä", sanoi Amrei, "noilla pyörillä on helppo kulkea
vaikka koko maailma pitkin ja poikki. Vaan sanos, Johannes, onko
sinusta koskaan elämäpäivänäsi kahvi maistunut näin makealta kuin nyt?
Entäs nuo vehnäset sitten! Sinä olet käskenyt liian paljon: me emme
jaksa syödä kaikkea; vehnäset minä otan mukaani, mutta sääli on tuota
herttaista kahvia; voi, kuinka monelle köyhälle tuo tekisi hyvää, ja
meidän täytyy se jättää tähän, ja maksaa sinun se kumminkin pitää".
-- "Minkäpäs sille mahtaa? Ei maailmassa saa niin tarkasti asioita
ottaa".
-- "Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä
pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen
ymmärtämättömyydestä".
-- "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen".
Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja
tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa
olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".
-- "Mutta minä tunnen sinut", sanoi Johannes, "sinun nimesi on Amrei ja
Avojalka ja suolaprinsessa, mutta tämä kaikki ei ole vielä kylläksi;
sinä saat nyt vielä yhden nimen lisäksi: rusthollin-emäntä ei kuulu
myöskään niin hullulta".
-- "Oi hyvä Jumala! voiko se siis niin käydä? Minä arvelen nyt, ettei
se olisi mahdollista".
-- "Tosin, kyllähän me vielä saamme purra rikki kovia pähkinöitä, mutta
se ei huoleta minua, se. Panes nyt maata hiukkasen, minä tahdon sillä
aikaa tiedustella rattaita: ethän sinä saata ratsastaa minun kanssani
päivällä, ja me tarvitsemme sellaiset muutoinkin".
-- "Minä en voi maata, minun pitää kirjoittaa vielä kirje
Haldenbrunniin; minä olen mennyt matkoihini sieltä ja olen siinä
nauttinut toki niin paljon hyvää, ja onpa minulla toimitettavana siellä
monta muutakin asiaa".
-- "Tee se, kunnes minä palajan takaisin". Johannes meni pois ja Amrei
silmäili hänen jälkeensä, täynnä kummallisia ajatuksia: tuolla hän
menee ja hän on kuitenkin sinun omasi, ja mitenkä ylevästi hän astuu!
Voiko todellakin olla mahdollista ja supisen totta, että hän on sinun
omasi?... Hän ei silmäile enää ympärilleen, mutta koira, joka käy hänen
jäljessään, sen tekee; Amrei viittaa ja houkuttelee sitä ja katsopa
vaan, tuolla tulee se jo takaisin, juosten aika kyytiä. Hän menee sitä
vastaan huoneen ulkopuolelle ja kun se kavahti häntä vastaan pystyyn,
sanoi hän: "hyvä, hyvä, se on sinulta ihan oikein, että jäät minun
luokseni, ett'en minä ole niin ypö yksinäni; mutta nyt tule sisään,
minun pitää kirjoittaa".
Hän kirjoitti pitkän kirjeen Haldenbrunnin kylänvoudille, kiitti koko
kuntaa niistä hyvistä töistä, joita hän oli saanut nauttia, ja lupasi
ottaa sieltä kerran lapsen kasvatettavakseen, jos hän sen vaan voi
tehdä, ja velvoitti vielä kerran kylänvoutia, että mustan Marannan
pieluksen alle pantaisiin hänen virsikirjansa. Kirjettä lakatessaan,
puristi hän huulensa yhteen ja virkki: "kas niin, nyt olen minä valmis,
mitä Haldenbrunniin tulee". Pianpa repäsi hän kuitenkin kirjeen auki,
sillä hän piti velvollisuutenaan näyttää Johannekselle, mitä hän oli
kirjoittanut. Tämäpä ei tullut takaisin pitkään aikaan, ja Amrei
punastui, kun puhelias emäntä sanoi: "teidän miehellänne on kaiketi
asioita voutivirastossa?" Se, että Johannesta ensikerran nimitettiin
hänen mieheksensä, sattui syvälle hänen sydämmeensä.
Hän ei voinut vastata, ja emäntä katsoa tähysti häneen kummastellen.
Amrei ei tiennyt muuta neuvoa päästäkseen hänen kummallisista
silmäilyksistään kuin lähteä ulos huoneen edustalle, jossa hän istahti
lauta-läjälle ja odotti, koira sivullaan, Johannesta. Hän silitteli
koiraa ja katseli syvään sen uskollisiin silmiin. -- Ei mikään eläin
hae ja kestä ihmisen vakaista silmäilyä, ainoastaan koiralle näkyy tämä
voima annetuksi, mutta senkin silmä sulkeutuu pian.
Kuinka maailma on kuitenkin samalla kertaa niin arvoituksia täynnä ja
toki niin selvä!
Amrei meni koiran kanssa talliin, katseli, mitenkä kimo syödä
narsutteli ja sanoi: "Niin on, hyvä kimoseni, syö nyt vaan kyllältäsi
ja kuljeta meitä hyvästi kotiin, ja suokoon Jumala, että meille
kaikille kävisi hyvin".
Johannes ei tullut pitkään aikaan takaisin, ja kun Amrei hänet
viimeinkin näki, meni hän häntä vastaan ja sanoi: "kun sinulla
tästälähin sattuu jotakin asioimista matkalla, niin otathan minut
mukaasi? Niinhän?"
-- "Vai niin! Peljästyitkö? Arvelit ehkä minun menneeni sitä tietäni?
Niin, mitenkä olisi, jos minä olisin sinut jättänyt ja ratsastanut
matkoihini?"
Amrei säpsähti; hetkisen kuluttua sanoi hän vakavasti: "Et sinä
näköjään ole mikään sukkela. Sen tapaisten asiain kanssa
leikitteleminen on ihan säälittävän yksinkertaista. Minä surkuttelen
sinua, että teit sellaista, sinä teit sillä pahaa itse itsellesi; se on
kyllä ikävää, jos sinä sen tiedät, mutta ikävää myös, jos sinä et sitä
tiedä. Sinä tahdot ratsastaa luotani pois ja arvelet minun nyt muka
itkeväni sinulle huviksi? Luuletko sinä ehkä, kun sinulla on varsa ja
rahaa, olevasi herra täällä? Ei, sinun varsasi on vienyt meitä molempia
ja minä olen tullut kanssasi. Mitähän arveleisit, jos minäkin laskisin
leikkiä ja sanoisin: mitenkä olisi, jos minä jättäisin sinut nyt tuohon
istumaan? Minä surkuttelen sinua, että sinä lasket sellaista leikkiä".
-- "Hyvä, hyvä, sinun pitää saamasi oikeus, mutta lakkaahan nyt jo toki
kerrankin".
-- "Enkä, minä puhun niin kauan, kunnes olen saanut suuni puhtaaksi,
koska minä olen kerran loukattu, ja minun tahdossani on lopettaa koko
juttu silloin kun minä tahdon. Ja sinä loukkasit itse itseäsikin, sitä,
joka sinun tulee olla ja joka myös olet. Kun joku muu sanoo sellaista,
mikä ei ole oikeaa, niin voin minä juosta siitä pois; mutta sinussa ei
pidä oleman yhtäkään likapilkkua, ja usko minua, laskea leikkiä
sellaisesta asiasta on sama, kuin käyttää ristiin-naulitun kuvaa
nukkina".
-- "Oho! Ei se toki niin pahaa ole; mutta kaikkeen tähän nähden et sinä
näy ymmärtävän leikkiä".
-- "Kyllä minä ymmärrän, sen saat kyllä pian tuta, sen, mutta en
sellaisesta asiasta, ja nyt on jo tarpeeksi. Minä olen nyt lopussa enkä
ajattele enää koko asiaa".
Tämä pieni välisattuma osoitti molemmille jo ajoissa, että heidän,
huolimatta kaikesta lemmestä, täytyi ottaa vaarin toistensa luonteesta,
ja Amrei tunsi olleensa liian kiivas, ja Johannes huomasi olevan
sopimatonta laskea leikkiä Amrein luottavaisuudesta ja kiintymisestä
häneen. Kumpikaan ei sanonut sitä toiselle, mutta kumpikin tunsi toisen
niin ajattelevan.
Pieni hattara, joka oli noussut taivaan laelle, hajosi pian
läpiloistelevan auringon selvittämällä, ja Amrei iloitsi niinkuin
lapsi, kun somat, viheriäväriset Berniläisrattaat, pyöreän
pehmeätyynyisen istuimen kanssa, tulivat paikalle. Jo ennen
valjastamista, istahti hän niihin ja taputti ilosta käsiään. "Nyt tulee
sinun antaa minun vielä lentää", sanoi hän Johannekselle, tämän
valjastaessa kimoa, "minä olen ratsastanut kanssasi, nyt ajan minä,
eikä jää siis jäljelle muuta kuin lentäminen".
Ja aamun ihanuudessa ajoivat he kauniita teitä myöten. Kimolle näkyi
matka kepeältä ja Luks haukkua kaiutteli sen edessä ilosta.
-- "Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä,
"ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi"
-- "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia
sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot
ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän
muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi. Oi,
minun äitini on viisas vaimo, hän on sen tiennyt, hän on sanonut, että
minun pitää tarkastella neitoani, kun hän itkee suutuksissaan, sillä
silloin tulee sisällinen ihminen näkyviin. Tänään, kun sinä toruskelit,
tuli sinussa näkyviin lempeä, terävämielinen, kaunis, pahanilkinen. Nyt
tunnen minä koko sen seuran, joka asuskelee sinussa, ja se on minun
mielestäni juuri sellainen, kuin sen tuleekin olla. Oi sinä, koko lavea
maailma! Minä kiitän sinua siitä, että olet olemassa, sinä ja kaikki,
kaikki. Maailma! Minä kysyn sinulta, oletko sinä, niin kauan kuin
oletkaan seisonut pystyssä, nähnyt tällaista somaa eukkoa? Hehei jaa!"
Ja kun joku jalkamies tuli heitä vastaan, niin tarttui Johannes
Amreihin ja huusi: "katsopas tänne, tässä on minun muijaseni!" kunnes
Amrei rukoili häntä lopettamaan leikkiä; mutta hän sanoi: "minä en voi
pidättää itseäni ilosta. Minä tahtoisin huutaa koko maailman korviin,
niin että kaikki iloitsisi minun kanssani, enkä minä voi ollenkaan
käsittää, mitenkä kaikki nuo ihmiset ajavat pelloillensa ja hakkaavat
puita sekä tekevät muuta työtä, eivätkä ollenkaan tiedä, mitenkä minä
olen onnellinen!"
Amrei, nähdessään erään köyhän vaimoraukan käyvän maantietä pitkin,
päästi silmänräpäyksessä kenkänsä jaloistaan ja viskasi ne vaimolle,
joka äimästyneenä katseli kiiruhtavien jälkeen ja kiitti. Amreista
tuntui niin autuaalta se tieto, että hän nyt ensimmäisen kerran iässään
oli lahjoittanut arvoisan kappaleen, jota hän itse olisi vielä voinut
vallan hyvästi käyttää. Alussa, annettuaan ne niin pian pois ja
tuumiessaan sitä, mietti hän vaan -- ja tämä ajatus palasi useinkin --
kuinkahan paljon kengät oikeastaan saattoivat maksaa; niiden
omistamista ei näköjään ollut niin helppo unohtaa, ja hän ei ajatellut
enää ollenkaan, kuinka paljon hän oli tehnyt hyvää mustalle Marannalle,
-- kenkäin lahjoittaminen näkyi hänestä olleen ensimmäinen hyvä työ, ja
tieto siitä teki arvattavasti hänet paljoa onnellisemmaksi, kuin lahjan
saajan; hän hymyili yhä itsekseen, hänellä oli sielussaan salainen
lahja, joka sai hänen sydämmensä hyppimään ilosta, ja kun Johannes
kysyi häneltä: "Miksikä sinä hymyilet noin itseksesi, niinkuin lapsi
maatessaan?" sanoi hän:
-- "Oi, Jumala, se onkin niin unen laista! Minä voin nyt lahjoittaa!
Minä seuraan ajatuksissani yhä vielä vaimoparkaa ja tiedän, kuinka hän
iloitsee".
-- "Se on hyvä se, että lahjoitat niin mielelläsi".
-- "Niin, mitäpäs siitä, jos lahjoittaa onnellisena ollessa; minä olen
niin perinpohjin onnellinen, minä tahtoisin lahjoittaa kaikki, minä
haluan nyt yhtä kernaasti kuin sinä huudella kaikille ihmisille. Minä
arvelen voivani antaa heille kaikille ruokaa ja juomaa. Minusta tuntuu,
ikäänkuin istuisin pitkän hääpöydän ääressä ihan yksin sinun kanssasi
ja minä olen niin ravittu, minä en voi syödä mitään, minä olen ihan
kylläinen".
-- "Niin, se on hyvä, se", sanoi Johannes. "Mutta älä lahjoita enää
kenkiäsi. Kun minä katselen niitä, niin muistuvat mieleeni kaikki ne
ihanat vuodet, joita ne ovat kestäneet, sinä voit juoksennella niillä
vielä monta monituista Herran vuotta, ennenkuin ne kuluvat ihan tyyni".
-- "Mitenkä sinä tulit nyt ajatelleeksi sitä? Kuinka monta sata kertaa
olen minä ajatellut samaa, katsellessani kenkiäni. Mutta kerrohan
minulle nyt myös jotain kodistasi, muutoin olen minä lörpöttävä
ainoastaan itsestäni. Kerro nyt".
Johannes teki sen kernaasti, ja hänen kertoillessaan pyöri Amrein
mielessä lakkaamatta onnellinen kuva: köyhä vaimo uusissa hänelle
lahjoitetuissa kengissä.
Kun Johannes oli kuvannut kotonsa ihmiset, niin rupesi hän kiittelemään
talon karjaa, sanoessaan: "Se on niin hyvästi ravittu, niin terve ja
pyöreä palleroinen, ettei vesi-tippakaan pysyisi päällä".
-- "Minä en tahdo ollenkaan saada päähäni", sanoi Amrei, "että minä
yht'äkkiä tulen niin rikkaaksi. Kun ajattelen saavani niin monta peltoa
ja lehmää ja maitoa ja voita ja hedelmiä ja kirstua ja arkkua, niin
luulenpa todellakin maanneeni tähän saakka ja nyt vasta äkkiä
havahtuneeni. Ei, se ei ole niin. Minua peloittaa, ajatellessani, että
tulen äkkiä edesvastauksen alaiseksi niin monesta asiasta. Auttaahan
sinun äitisi minua, niinhän? Onhan hän vielä voimissaan? Minä en tiedä
lainkaan, mitenkä tulee kaikki järjestää niin, etten minä lahjoittaisi
pois kaikkea köyhille; mutta eihän se käykään päinsä, sillä eiväthän ne
ole minun. Saanhan minä ne itsekin vaan lahjaksi".
-- "Almun-anti ei tee köyhäksi, se on yksi äitini sananparsia", virkki
Johannes.
Mahdotonta on kertoa, mitenkä hauskasti molemmat rakastuneet ajoivat
tietänsä. Joka ainoa sana teki heidät yhä onnellisemmiksi. Kun Amrei
kysyi: "onko teidän talossanne myös pääskysiä?" ja Johannes vakuutti
olevan kyllä ja lisäsi, että heillä päällepäätteeksi on haikarankin
pesä, silloin oli Amrei täydellisesti onnellinen ja matki haikaran
ääntä ja kertoi hyvin lystikkäästi, mitenkä haikara hyvin vakavalla
näöllä seisoskelee toisella jalallaan ja katsoa tähystää kotoonsa.
Oliko se ennalta tehty sopimus vai silmänräpäyksen sisällinen mahtiko?
He eivät puhuneet sanaakaan siitä, mitenkä perille-tulo ja astuminen
vanhempain kotiin itse asiassa piti tapahtuman, ennenkuin iltapuolella,
jolloin he olivat tulleet jo siihen piirikuntaan, missä Zusmarshofen
oli. Nyt vasta, kun Johannes oli jo tavannut joitakuita, jotka tunsivat
hänet, tervehtivät ja katsoivat kummastellen häntä, selitti hän
Amreille ajatelleensa kaksi eri tapaa, miten tulon pitäisi tapahtuman.
Joko vie hän Amrein hänen sisarensa luo, joka asui täällä vähän sivulla
-- sen kylän kirkon torni näkyi erään vuoren taa -- ja hän itse menee
kotiin ja selittää siellä koko asian: tahi vie hän Amrein heti suoraan
kotiin, se on, Amrein pitää astua rattailta alas noin neljänneksen
tuntia ennen ja tulla taloon muka piikana.
Amrei osoitti kaiken järkevyytensä, selvittäessään, mitkä syyt vaativat
jälkimmäisen esityksen seuraamista ja mitä siitä taasen voisi syntyä.
Jos hän ensin oleskelisi sisaren luona, niin tulisi hänen saada ensin
puolelleen semmoinen, jolla ei kuitenkaan ole vielä ratkaisu-valtaa ja
voisipa syntyä kaikenkaltaista kinaa, jota ei edeltäpäin voi
määrätäkään, huolimatta siitä, että ne jättäisivät pahan muiston
tulevina aikoina ja hän tulisi ehkä koko kylän juttujen esineeksi, kun
ei muka uskaltanut mennä suorastaan kotiin. Tähän nähden olisi toinen
esitys mukavampi. Mutta hänen sydämmensä oli sitä vastaan, että hän
tulisi valeella taloon. Tosin oli äiti vuosia sitten luvannut ottaa
hänet palvelukseensa, mutta eihän hän nyt aikonut mennä palvelukseen,
ja se olisi jotain varkauden tapaista, jos hän koettaisi keinotella
itseään vanhempien suosioon, ja sen lisäksi tiesi hän menettelevänsä
tässä valemuodossa kaikin puolin kömpelösti. Jos hän tahtoisi asettaa
vaikka vaan tuolin isälle, niin eihän hän voisi tehdä sitäkään suoraan,
mutkistelematta, vaan varmaankin kaataisi tuolin kumoon, sillä ainahan
ajattelisi hän: sen teet pettääksesi häntä. Ja jos kaikki tämä
kävisikin vielä päinsä, niin mitenkähän hän näyttäyisi sittemmin
piioille, kun nämä jäljestäpäin saavat tietää emännän salaa muka
piikana hiipineen taloon, ja sen lisäksi eihän hän sillä ajalla voisi
puhua sanaakaan Johanneksen kanssa. Tämän selvityksensä lopetti hän
sanoilla: "minä sanon sinulle kaiken tämän ainoastaan siitä syystä, kun
sinä tahdoit tietää minunkin mieltäni asiassa, ja kun sinä tahdot
neuvotella yhdessä minun kanssani, niin täytyyhän minun sanoa omat
ajatukseni; mutta samalla sanon minä: mitä sinä tahdot, jos vaan sanot
sen päättävästi, sen minä teen, ja jos siis sanot: tee niin, niin minä
sen teenkin. Minä seuraan sinua vastustamatta ja minä tahdon tehdä sen,
minkä käsket, niin hyvin kuin suinkin voin".
-- "Niin, kyllä sinä oikeassa olet", sanoi Johannes miettien, "kumpikin
ovat sivuteitä, ensimmäinen hiukkasen suorempi; ja me olemme jo niin
lähellä, että meidän täytyy pian tehdä päätös asiassa. Näetkö tuolla
mäen rinteellä pientä mökkiä? Näethän myös lehmiä, vaikka ne näkyvätkin
vaan kovakuoriaisen kokoisilta? Siellä on meillä kesanto, sinne panen
minä Damin".
Äimistyen vastasi Amrei: "Oi Jumala, kaikkeapa ihmiset uskaltavatkin!
Mutta se on näköjään hyvää niittymaata".
-- "Niin kyllä, mutta kun isäni jättää talon minun huostaani, niin
kuljetan sinne enemmän tadetta, se on hyödyllisempi, se; mutta
vanhat ihmiset pysyvät kernaasti vanhoillaan. No, voi mitä me
lörpöttelemmekään! Me olemme nyt jo niin likellä. Oi, jos me olisimme
jo ennen asiasta päättäneet! Päätäni pyörryttää".
-- "Älä vaan hätäile, meidän tulee päättää levollisina; minulla on jo
asiasta vihiä, mitenkä meidän tulisi tehdä, mutta se ei ole minulle
vielä ihan selvää".
-- "Mitä niin? Millä lailla arvelet?"
-- "Ei, tuumipas itse; kenties huomaat sen sinäkin. Se on sinun asiasi
se, ja me molemmat olemme nyt sekaisella päällä, joten se olisi meille
vahvikkeena, jos me molemmat ajattelisimme samaa keinoa".
-- "Niin, minulle johtuu mieleen yksi seikka. Tuolla toisessa kylässä
asuu pappi, jonka minä tunnen vallan hyvästi, hän neuvoo meille kyllä
parhaimman keinon. Mutta, annapas olla! Se on kuitenkin parempi! Minä
jään tähän laaksoon, myllylle, ja sinä menet yksinäsi taloon
vanhempieni luo ja sanot heille suoraan totuuden. Minun äitini saat
heti puolellesi. Mutta olethan sinä niin kekseliäs, että kyllä kiedot
isänkin ihan sormesi ympäri. Se on paras keino kuitenkin. Sillä tavoin
pääsemme odottamasta eikä meidän tarvitse ottaa vieraita ihmisiä
auttajiksi! Onko sinun mielestäsi tämä oikein? Eikö se ole liian paljon
vaadittu sinulta?"
-- "Se on minunkin ajatukseni. Mutta nyt emme tuumi sen enempää, emme
ollenkaan; se pysyy, ikäänkuin olisi kirjoitettu, ja se pitää vaan
toimitettaman, ja nopeasti työhön tarttuminen tekee mestariksi. Nyt se
on oikein. Oi, sinä et ollenkaan tiedä, millainen armas, hyvä, kelpo
rehellinen mies sinä olet".
-- "No, no! Mutta sama se, me molemmat yhdessä olemme nyt yksi ainoa
kelpo ihminen ja sellaisenahan tahdomme pysyä. Katsopas tänne, anna
minulle kätesi, kas niin; tuo niitty tuolla on meidän ensimmäinen
ketomme. Terve tulemastasi, eukkoseni, kas niin, nyt olet sinä
kotonasi. Hei hoilaa! Tuolla on meidän haikarakin, se lentää ylös.
Haikara hoi! Sano terve tulemasta! Tämä täss' on uusi emäntä. Toisen
kerran juttelen minä sinulle enemmän siitä asiasta. -- No, Amrei, älä
kuhnustele liian kauan tuolla yläällä, vaan laita pian luokseni
myllylle; jos talli-renki on kotona, niin laita hänet, sillä se mies
juoksee kuin jänis konsanaan. Kas niin, näetkö talon, haikaran pesä
katolla ja kahden riihen kanssa tuolla vuoren päällä, metsästä länteen
päin? Siellä pihalla kasvaa lehmus, näetkö?"
-- "Näen".
-- "Se on meidän kotimme se. No astu nyt alas, sinä et voi enää eksyä".
Johannes nousi rattailta ja auttoi Amrein, joka piti kaularengasta,
minkä oli tallettanut taskussa, ristiinpantujen käsiensä välissä,
ikäänkuin helmivyötä ja rukoili itsekseen. Johannes otti hatun
päästänsä ja hänen huulensa liikkuivat.
Ei kumpikaan puhunut enää sanaakaan, ja Amrei läksi ensimmäisenä.
Johannes seisoi vielä kauan aikaa paikallaan ja, nojautuen kimoonsa,
katseli Amrein jälkeen. Nyt kääntyi Amrei ympärinsä ja ajoi luotansa
koiran, joka oli häntä seurannut, mutta sepäs ei tahtonutkaan lähteä,
juoksi kedolle syrjään ja taasen Amrein luo, kunnes viimein Johannes
vihelsi, jolloin koira juosta vilisti takaisin. Johannes ajoi myllylle,
johon pysähtyi. Siellä sai hän tietää hänen isänsä olleen siellä noin
tunti sitten häntä odottamassa, mutta taasen menneen kotiinsa.
Johannes iloitsi, että isä jälleen kykeni jaloilleen ja että Amrei
tapaa nyt molemmat vanhemmat kotosalla. Myllyllä oleva väki ei voinut
saada selkoa siitä, mikä Johanneksen tänne veti, kun hän ei kuitenkaan
näköjään kuullut yhtään sanaa, mitä sanottiin. Hän käyskenteli milloin
sisään huoneesen, milloin siitä taasen ulos, sen kotiinsa vievälle
tielle, sen taasen palasi hän takaisin. Johannes olikin täynnä
levottomuutta ja näkyi lukevan ihan askeleita, joita Amrei teki. Nyt
oli hän tuon pellon pientareella, nyt jo tuon, nyt taasen tuon
pensaikon luona, nyt puheli hän jo vanhempien kanssa... Sitä hän ei
voinut toki selvittää, miten se kävi.