-- "Eihän tämä ole unta? olemmehan kumpikin valveilla, ja huomenna
koittaa päivä, ja sitten taasen päivä ja tuhatkertaisesti?" Niin puheli
Avojalka Luksille, joka oli jäänyt hänen luokseen, sill'aikaa kuin
Johannes satuloitsi tallissa hevostaan. Nyt tuli tämä ulos, pani säkin
hevosen selkään ja sanoi: "Minä istun tuohon ja sinä istut eteeni
satulaan"
-- "Mieluummin istuisin säkkini päällä".
-- "Kuinka tahdot".
Johannes hyppäsi satulaan ja sanoi: "Kas niin, astupa nyt jalalleni,
astu vakavasti vaan ja anna minulle kätesi", ja kepeästi hyppäsi hän
ylös, Johannes nosti hänet, suuteli häntä ja sanoi: "Nyt voin tehdä
sinulle mitä tahdon, sinä olet vallassani".
-- "En minä pelkää", vastasi Avojalka, "sinä olet myöskin vallassani".
Ääneti ratsastivat he kylästä ulos. Viimeisessä talossa paloi valkea,
siellä valvoi haudankaivajan vaimo Marannan ruumiin ääressä, ja
Johannes antoi Avojalan itkeä hänen kyyneleensä.
Vasta silloin kun he ratsastivat Selja-ahon poikki, sanoi Avojalka:
"Tuossa mä muinoin hanhia paimensin ja tuolla ma kerran annoin isällesi
juoda tuosta kaivosta. Jumala suojelkoon sinua, pääronapuu, ja teitä
kedot ja metsät! Tuntuu, kuin tuo kaikki olisi ollut pelkkää unta, ja
suo anteeksi, armas Johannes, tahtoisinpa iloita enkä kumminkaan voi
enkä saakaan, kun ajattelen, että tuolla mökissä makaa vainaja; synti
on, jos iloitsen, ja synti on, jos en iloitse. Tiedätkös mitä,
Johannes? Minä sanon, että vuosi on jo kulunut, ja sitten iloitsen;
mutta ei, vuoden päästä on ihanaa ja ihanaa on nytkin, ja tänään juuri
iloitsenkin. Nyt ratsastamme taivaasen! Voi mitä ajatuksia minulla oli
tuolla Selja-aholla, että käki muka olisi kenties lumottu prinssi, ja
nyt istun hevosen selässä ja olen suolaprinsessa. Onpa iloista minusta,
kun nimitit minua suolaprinsessaksi; tiedän kyllä Haldenbrunnissa minua
pilkkailtavan, mutta minun mielestäni on oikein, ettäs nimitit minua
suolaprinsessaksi. Oletko kuullut satua: niin rakkaana kuin suola?"
-- "Enpä ole; mimmoinen se on sitten?"
-- "Oli kerran kuningas. Tämä kysyy tyttäreltään: kuinka rakkaana sinä
pidät minua? ja siihen vastaa tytär: pidänpä sinua niin rakkaana ...
niin rakkaana kuin suolaa. Kuningas arvelee, olipa tuo tuhmasti
vastattu, ja on vihoissaan siitä. Ei aikaakaan, niin jopa pitää
kuningas suuret pidot, ja tytär laittaa niin, että kaikki ruoat
kannetaan pöytään suolaamattomina. Tämä arvattavasti ei ole kuninkaan
mieliin ja hän kysyy tyttäreltään: mitenkäs on tänään kaikki niin
huonosti keitetty? ei maistu niin miltään; -- ja siihen vastaa tytär:
Senvuoksi, näette, että suolaa puuttuu. Ja enkös minä ollut oikeassa,
kun sanoin pitäväni teitä niin rakkaana kuin suolaa? Kuningas myönsi
sen ja sentähden sanotaan vielä tänäkin päivänä: niin rakkaana kuin
suolaa. -- Sen sadun mulle kertoi musta Maranna. Voi Jumala, hän ei voi
enää kertoa! Tuolla mökissä lepää kuollut, ja kuules, tuolla livertelee
yörastas niin onnellisena. Mutta pois ne mietteet! Tahdonpa olla sun
suolaprinsessasi, Johannes. Saat vielä tuta sen. Niin, minä olen juuri
onnellinen; aina Marannakin sanoi: Jumala iloitsee, kun ihmiset ovat
iloisia, niinkuin vanhemmatkin iloitsevat lastensa tanssiessa ja
laulaessa; tanssineet me jo olemme ja nyt lauletaan. Käännä nyt heposi
tuonne vasemmalle metsään, -- me käymme veljeni luokse, heillä on
sysihauta tuolla tien vieressä, -- Laula, satakieli! me laulamme
kanssa!
"Satakielen soivan kuulen,
Syömmein halkeavan luulen;
Lennä, lintu, luoksein vaan,
Lennä mua neuvomaan!"
Ja he lauloivat kaikenlaisia lauluja, surullisia ja iloisia,
lakkaamatta, ja Avojalka lauloi niin hyvin toista kuin ensimmäistäkin
ääntä. Enimmin he kumminkin lauloivat sitä valssia, jonka mukaan he
olivat kolmasti tanssineet Endringenin häissä, ja aina kun he
lopettivat sen, kertoi milloin yksi, milloin toinen, kuinka hän oli
muistellut kaukaista tuttuansa, ja Johannes sanoi:
-- "Minun oli vaikea saada tätä valssia päästäni pois, sillä silloin
tanssit sinäkin aina mielessäni. Min'en tahtonut vaimokseni
palveluspiikaa, sillä täytyy sanoani sinulle, että minä olen ylpeä".
-- "Se on oikein, semmoinen minäkin olen".
Nyt kertoi Johannes, kuinka kovin hän oli taistellut sydämmessänsä,
mutta kuinka nyt on hyvin, sillä kaikki epäilys on jo ohi. Hän kertoi,
kuinka hänet oli ensimmäisen ja toisen kerran lähetetty äitinsä
syntymäseuduille morsianta etsimään; kuinka Avojalka, jonka hän oli
kohdannut Endringenin kylän päässä, heti oli tunkeunut hänen
sydämeensä, hän oli sen tuntenut ja sitten, kuultuaan hänen olevan
palvelijan, lähtenyt pois sanomatta kuka hän on.
Avojalka vuorostaan kertoi Roselin kohtelusta Endringenissä, ja kuinka
hän oli siellä ensikerran loukannut Avojalkaa sanoilla: "se on vaan
meidän piika" ja puheenpäätteeksi sanoi Johannes: "Oikein päätä
huikaisee, kun ajattelen, että olisi voinut käydä toisin. Mitenkähän
olisi mahdollista, että kulkisin tässä kotiani jonkun toisen enkä sinun
kanssasi? Mitenkä se olisi mahdollistakaan?"
Tyyneen tapaansa vastasi Avojalka:
-- "Älä ajattele niin paljon, miten muka olisi saattanut käydä toisin,
niin tai näin tahi noin. Hyvä on, niinkuin on, olkoon iloa tai
murhetta, ja Jumala on niin tahtonut ja meistä riippuu asettaa asiat
oikealle kannalle".
-- "Niin", sanoi Johannes, "kun panen silmäni kiinni ja kuulen sinun
noin puhuvan, niin tuntuu kuin äitini puhuisi minulle. Aivan niin olisi
hänkin sanonut. Teidän äänennekin ovat niin yhdenlaisia".
-- "Hän uneksii nyt kaiketi meistä", sanoi Avojalka. "Minä uskon sen
lujasti". Ja totuttuun tapaansa, ollen oloperäisenkin elämän
käsityksessä täytettynä kaikenlaisella kummallisuudella, josta hänen
lapsuutensa oli ollut niin rikas, sanoi hän nyt:
-- "Mikäs on hevosesi nimi?"
-- "Karvan mukaan sillä nimi on".
-- "Ei, annetaanpas sille toinen nimi, ja tiedätkös mikä? Helkkyhepo".
Ja tuon soman valssin säveleillä lauloi nyt Johannes yhä vaan tätä yhtä
sanaa: Helkkyhepo! Helkkyhepo! ja Avojalka lauloi joukkoon, ja juuri
nyt, kun eivät he laulaneet sanoja, jotka jotakin olisivat merkinneet,
oli heidän ilonsa puhdas, täydellinen, rajaton; heidän sopi panna
siihen kaikki riemut soimaan. Ja taas yhtyivät siihen kaikenlaiset
liverrykset, sillä sielussa kajahtelee kellon ääni, joka ei ole enää
mitään kokonaista säveltä, mitään määrättyä muotoa, ja sulkee itseensä
kumminkin kaikki, ja tuonne ja tänne, ylös ja alas riemuisissa
säveleissä heiluivat ja tuudittelivat rakastavien sydämet. Ja taas
ryhdyttiin lystillisiin lauluihin, ja Amrei lauloi:
"Kiinni kultani sain,
Nytpä häntä ma vain
Pääst'en luotani, en,
Sylissäin pitelen".
Ja Johannes vastasi:
"Ja kultoani koskaan en päästä mä pois,
Vaikkapa hän itse tontun kahleissa ois;
Ei nauhoin eikä nuorin eikä kahleinkaan
Voi immyttäni viedä multa milloinkaan".
Ja taas lauloi Amrei:
"Kaunihisti kultani
Tanssaella taitavi,
Heiluen, hyörien, pyörien vaan,
Eipä tuota uskoiskaan!"
Johannes vasasi:
"Toisin vuoroin totisena,
Naureskellen toisin;
Jospa toki kaiket päivät
Siten viettää voisin!"
Ja nyt lauloivat he yhdessä pitkällisin sävelin tätä syvää laulua:
"Murhetta seuraa ilo vaan,
Se lohduttaa mua ainiaan;
Ma tunnen impein kaunosen,
Tuon tunnen mustasilmäsen,
Saa syömmein siitä riemujaan."
"Mun omanain hän olla suo,
Ei muihin silmiänsä luo,
Me ilot, murheet kannetaan
Yhdessä, asti kuolemaan".
Raikkaasti kajahteli nyt metsä, jossa kuu leikitteli säteillään puun
latvoissa, oksilla ja rungoilla, ja kaksi ihmislasta lauleli kilpaa
satakielen kanssa.
Ja tuolla sysihaudan ääressä yön hiljaisuudessa istui Dami vielä
Sysi-Matin luona, ja Sysi-Matti, joka mielellään haasteli yön aikana,
kertoeli kaikenlaisia kummitussatuja muinoisilta ajoilta, jolloin
metsät näillä mailla olivat vielä niin tiheitä, että orava pääsi
hyppien puusta puuhun, maahan laskelmatta, Neckar joelta aina
Bodenjärven rannalle asti, ja nyt juuri kertoi hän satua eräästä
olennosta, joksi entinen epäjumala on muuttunut ja joka nyt ratsastelee
kimohevosen selässä ja kantaa kaikkialle loistoa ja komeutta ja tuo
onnea.
Satuja on, jotka ovat sielulle samaa kuin silmälle leimuavaan tuleen
katsominen: liekit ne lehahtelevat, ne imeyvät toisiinsa, ne leikkivät
monenvärisinä, täällä sammuu yksi, tuolla välähtää uusi, ja äkkiä
nousee kaikki liekkiaaltoon jälleen. Ja katsahdapa pois tuosta
liekistä: yö näyttää sitä synkemmälle.
Niin kuunteli Dami, niin katsahteli hän tuon tuostakin ympärilleen ja
Sysi-Matti se kertoi niin yksitoikkoisella äänellä.
Äkkiä hän pysähtyi; tuolla tuli vuoren rinnettä alas kimo, ja sieltä
kuului niin armaita lauluja. Tuleeko kummitusten maailma vielä kerran
ilmi? Ja yhä lähemmälle ehti hepo, sen selässä istui ratsumies, niin
leveänä ja sillä on kaksi päätä, ja se tuli yhä lähemmäksi, ja väliin
huusi miehen, väliin naisen ääni: Dami! Dami! Dami! Sysimiehet olivat
kumpikin pudota maahan säikäyksestä, he eivät voineet paikaltaan
liikkua, ja nyt oli kummitus tuossa ja nyt se astui hevosen selästä ja:
"Dami, minähän tässä olen!" huusi Avojalka ja kertoi kaikki mitä oli
tapahtunut.
Damilla ei ollut mit'ikään sanomista, hän silitteli vaan milloin
hevosta, milloin koiraa ja nyykäytti päätänsä, kun Johannes lupasi
ottaa hänet paimeneksi: hän saa kolmekymmentä lehmää paimennettavikseen
ja oppii tekemään voita ja juustoa.
-- "Sinä pääset mustasta valkoiseen", sanoi Avojalka; "siitähän sopisi
tehdä arvoitus".
Dami sai viimeinkin puheenlahjan ja sanoi: "Ja pari nahkahousuja myös".
Kaikki naurahtivat, ja hän selitti, että rusthollin emäntä on hänelle
vielä velkaa pari nahkahousuja.
-- "Annanpa sulle niitä odottaessasi piippuni, he, tuossa sulle
langonpiippu", sanoi Johannes ja ojensi Damille piippunsa.
-- "Niin, ja itse jäät piiputta", sanoi Amrei puoleksi estellen.
-- "Nyt en tarvitse piippua".
Riemuissaan hyppäsi Dami ylös ja riensi mökkiin hopeahelaisine
piippuineen; mutta eipäs olisi uskonut hänen saavan aikoin niin hauskaa
leikintekoa. Hetken kuluttua nimittäin tuli hän takaisin Sysi-Matin
hattu päässä ja pitkä vaippa päällä ja kummassakin kädessään iso
tulisoitto. Arvokkain askelin läheni hän rakastuneita, ja puhui heille
juhlallisella äänellä: "Mitäs tämä tietää? Kas tässä, Johannes, on
minulla kaksi tulisoittoa, niillä saatan sinut kauniisti kotiasi.
Kuinka sinä olet uskaltanut noin omin väkinesi viedä minulta sisarta?
Minä olen vanhempi veli ja minulta pitää sinun häntä pyytää ja
ennenkuin minä olen myöntynyt, ei koko asiasta tule mitään".
Amrei nauroi iloisesti, ja Johannes pyysi nyt kaikkien lakimetkujen
mukaan Damilta hänen sisarensa kättä.
Dami oli jatkaa leikkiänsä kauemmaksi, sillä hänestä tuntui hyvältä,
kun oli tuommoisessa asiassa kerrankin onnistunut. Mutta Amrei tiesi,
ettei siihen ole luottamista; Dami saattaisi tehdä tuhmuuksia ja
muuttaa leikin aivan päin vastaiseksi. Hän näki jo, kuinka veli usean
kerran avaten ja sulkien kättänsä aikoi tarttua Johanneksen
kellonvitjaan, mutta aina vetäisi kätensä takaisin; hän sanoi senvuoksi
kovasti, niinkuin vallatonta lasta kielletään: "piisaa jo! sinä teit
hyvin, jätä valtaan nyt".
Dami tuli entiselleen ja virkkoi vielä Johannekselle: "Kas niin!
Sinulla on teräshelainen morsian, minulla hopeahelainen piippu". Kun ei
kukaan naurahtanut, lisäsi hän: "Etpä suinkaan, lanko, luullut saavasi
niin ymmärtäväistä lankoa? Amrei ei ole yksinään ymmärtäväinen, me
olemme yhdessä padassa kiehuneet. Niin, lanko, niin!"
Dami näkyi tahtovan perin pohjin nauttia tuota langoksi nimittelemisen
suloutta.
Johannes morsiamineen astui jälleen hevosen selkään, sillä he tahtoivat
vielä tänä yönä ennättää kaupunkiin, ja heidän kuljettuaan jo kappaleen
matkaa, huusi Dami heidän peräänsä: "Lanko, älä unohda mun
nahkahousujani!" Raikas nauru vastasi siihen, ja lauluja kaikueli
jälleen, sulhasen ja morsiamen ratsastaessa kuutamoyöllä.