Aamulla herätessänsä huomasi Avojalka tilallaan sen kaulakoristeen,
jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä; hänen täytyi kauan
aikaa ajatella, ennenkuin muisti, että hän oli sen ottanut eilen
illalla esille ja kauan katsellut sitä.
Nousemaan yrittäessään, tunsi hän jäsenensä olevan kuin hakattujen, ja
käsiään vaivalla ristiin pannessaan, vaikeroi hän:
-- "Enhän vaan taivaan nimessä kipeäksi tule! Minulla ei ole aikaa
siihen, minä en saata olla sairaana nyt". Ikäänkuin suutuksissa
ruumiisensa ja lujatahtoisena ponnistaen sitä, nousi hän ylös; mutta
pahastipa hän pelästyi, nähtyään pienestä peilistänsä, että hänen
kasvonsa olivat aivan pöhössä: "Siinä sulle rangaistus, kun eilen yöllä
niin paljon juoksentelit ja tahdoit avuksesi kutsua vieraita ihmisiä,
jopa kelvottomiakin". Hän löi kuni rangaistukseksi itseään hellälle
poskellensa, sitten kietoi hän sen huolellisesti ja meni työhönsä.
Emäntä, nähtyään hänet, tahtoi lähettää häntä makaamaan; mutta Rosel
rupesi torumaan, että Avojalka oli ilkeyttänsä vaan olevinaan sairas ja
oli tehnyt tuon tepposen vaan senvuoksi, kun tiesi, että häntä nyt
tarvitaan. Avojalka oli ääneti, ja kun hän oli ladossa panemassa
apilaita korsuun, silloin kuului muudan raikas ääni: "Hyvää huomenta!
Ahkeriapa ollaan jo näin varhain!"
Se oli hänen äänensä.
-- "Aina vähän", vastasi Avojalka ja purasi sitten hampaansa yhteen,
harmissaan sille häijylle tontulle, joka kateellisena oli hänet
noitunut ja rumentanut niin pahaksi, että Johanneksen oli häntä
mahdoton tuntea.
Pitikö hänen nyt ilmoittaa itsensä?
Parasta on odottaa.
Hänen lypsäessään kyseli Johannes yhtä ja toista. Ensinkin, lypsävätkö
lehmät paljon ja myödäänkö karjan tuotteita ja miten, kuka voita
kirnuaa, ja pitääkö joku tuosta kirjaa talossa.
Avojalka vapisi; hänen vallassaan oli nyt sysätä kilpakumppalinsa
syrjään, osoittaessaan, mimmoinen hän on; mutta kuinka kummallisesti
ovat maailman kulun langat kehrätyt! Hän häpesi ennen kaikkea puhua
pahaa isäntäväestään, vaikka moite olisi oikeastaan koskenut vain
Roselia, sillä muuthan olivat hyviä; mutta hän tiesi, että häpeä on
palvelijankin saattaa taloa pahaan huutoon, ja senvuoksi hän vastasi
vain: palvelijan ei sovi arvostella isäntäväkeänsä; "ja hyväsydämmisiä
he ovat kaikki", lisäsi hän sitten sisällisessä oikeudentunnossa, sillä
hyväntahtoinen oli tosiaan Roselikin kaikessa tulisuudessaan ja
ylpeydessään. Nytpä johtui Avojalalle jotakin mieleen. Jos hän sanoo
mimmoinen Rosel on, niin lähtee vieras tipo tiehensä, siten hän on
tosin Roselista päässyt, mutta hän on sitten poissa, ja viisaasti hän
sitten jatkoi:
-- "Näyttepä olevanne varovainen; siitähän vanhempannekin ovat
tunnetut. Mutta tiedättehän, ettei mitään eläintä opi yhdessä päivässä
tuntemaan; teidän pitäisi, mielestäni, jäädä vähäksi aikaa tänne, ja
sittemmin saamme mekin tutustua lähemmin keskenämme, ja kyllähän sitten
sana sanasta syntyy, ja missä vaan saatan olla teidän hyödyksenne, niin
sen teen aivan mielelläni. Vaan enpä minä ymmärrä kumminkaan, miksi te
niin paljon kyselette..."
-- "Kas viekasta! Mutta mieliinipä olet kuin oletkin", sanoi Johannes.
Avojalka säpsähti, niin että lehmä peräytyi ja maito oli vähällä
läikähtää kiulusta ulos.
-- "Ja hyvät juomarahat pitää kyllä saamasi", lisäsi Johannes ja
pudotti jälleen takaisin taskuunsa taalerin, jota jo oli pitänyt
hyppysissään.
-- "Kuulkaas", alkoi Avojalka vielä, mennen toisen lehmän luo. "Suntio
on minun isäntäni vihollinen, sen sanon siltä varalta, että hän
rupeaisi teihin hierautumaan".
-- "Niin, niin, kyllä sinun kanssasi sopii puhella, näen mä, mutta
sinun kasvosi ovat pöhössä; ei tuo pään sitominen mitään auta, kun
kävelet avojaloin".
-- "Minä olen jo tottunut siihen", sanoi Avojalka, "mutta kiitoksia
vaan neuvostanne, koetan sitä seurata".
Askeleita kuului ulkoa. "Saammehan toiste puhella enemmän", lopetti
poika ja meni pois.
-- "Kiitos nyt, paksu poskeni!" sanoi Avojalka, vieraan mentyä, ja
taputti pöhönnyttä poskeansa; "olet ollut oikein kiltti; sinun
kauttasihan saan hänen kanssaan puhua, ikäänkuin ei olisi minua itseäni
likimaillakaan, naamuri silmillä kuin laskiaisena. Helei! Tämäpä
hauskaa!"
Kummallista, kuinka tämä sisällinen ilo melkein poisti hänen
ruumiillisen kuumeensa; väsyksissä hän vaan oli, sanomattoman
väsyksissä, ja osittain oli hänestä mieleistä osittain haikeata, kun
hän näki renkivoudin tervaavan rattaiden pyöriä ja kuuli isännän
aikovan vieraan kanssa lähteä ulos kylään. Hän riensi kyökkiin ja
siellä kuuli hän isännän sanovan Johannekselle: "Olisipa hyvä, jos sinä
lähtisit ratsain; sitten saisit sinä, Rosel, tulla viereeni rattaille
ja Johannes ratsastaisi sivulla".
-- "Lähteehän emäntäkin joukkoon", lisäsi Johannes hetken kuluttua.
-- "Minulla on imevä lapsi, en minä voi lähteä", sanoi emäntä.
-- "En minäkään ilkeä näin arkipäivänä lähteä kyliä kulkemaan", lisäsi
Rosel.
-- "Mitä joutavia! Kun serkku tulee vieraisin, niin saatat kyllä ottaa
itsellesi yhden vapaan päivän", pyyteli isäntä, sillä hän tahtoi, että
Johannes oitis Roselin kanssa yhdessä tulisi vouratalollisen luokse,
jott'ei tällä olisi tyttärensä suhteen toivoa vähääkään; samalla tiesi
hän tämmöisen pienen kylässä-käynnin hankkivan ihmiset pikemmin kokoon
kuin kahdeksanpäiväinen vieraissa-olo talossa.
Johannes oli vaiti, ja isäntä pyytämisensä innossa nykäsi häntä ja
kuiskasi: "Puhu sinäkin hänelle, sinua hän mieluummin tottelee ja
lähtee mukaan".
-- "Minusta nähden", sanoi Johannes ääneensä, "sisaresi tekee oikein,
kun ei tahdo näin keskellä viikkoa kyliä käydä. Minä valjastan heponi
sinun hevosesi rinnalle, sittenhän saamme nähdä, miten ne yhdessä
kulkevat, ja illalliseksi tulemme jo takaisin, joshan emme jo
ennenkin".
Avojalka, kuullessaan tätä, purasi huultaan ja tuskin jaksoi olla
nauramatta; "sepä se", arveli hän, "sitä miestä ette ole saneet vielä
suistaneeksi, vielä vähemmin valjaisin, sitä miestä ette voikaan niin
ilman mitään kuljettaa maita mantereita, kuten oli aiottu, niin ettei
hän takaisin osaisi tulla".
Hänen täytyi panna huivi kasvoiltaan pois, niin kuuma tuli hänen
pelkästä ilosta.
Kummallinen oli tänään talossa päivä, ja Rosel kertoi puoli-äreissään,
mitä kaikkea kummallista Johannes oli häneltä kysynyt, ja Avojalka se
riemuitsi sydämmessänsä, sillä kaikki se, mitä hän oli kysellyt ja
jonka hän hyvin ymmärsi, miksi tämä oli niin kysellyt, oli hänessä
täytetty. Mutta mitäs siitä on hyötyä? Hän ei tunne sinua, ja jospa
tuntisikin, niin sinä olet orpo raukka ja palveluksessa, siitä ei tule
milloinkaan mitään. Hän ei tunne sinua eikä rupea sinusta
tiedustelemaan.
Illalla miesten palatessa, oli Avojalka ottanut jo huivin pois
otsaltaan, posket ja ohimoiset olivat vielä leveästi sidottuina.
Johannes ei näkynyt nyt huolivan hänestä sanoilla eikä katseellakaan.
Sitä vastoin oli hänen koiransa Avojalan luona kyökissä ja tämä antoi
sille ruokaa, silitteli sitä ja puheli sille: "Niin! Jospa vaan voisit
sanoa hänelle kaikki, niin kyllä uskollisesti hänelle kaikki
ilmoittaisit!"
Koira pani päänsä Avojalan polvelle ja katsoi häneen ymmärtäväisillä
silmillä ja pudisti sitten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
raskasta on, etten minä voi puhua.
Nyt meni Avojalka sisään ja tuuditteli lapsia, jotka jo kauan aikaa
olivat maanneet, vielä kerran kaikenlaisilla lauluilla, mutta sitä
valssia, jonka mukaan hän kerran oli tanssinut Johanneksen kanssa,
lauloi hän enimmin. Johannes kuunteli kuni haluillansa ja näkyi olevan
kaukana puheistansa. Rosel meni kammioon ja käski Avojalan olla vaiti.
Vielä myöhään yöllä, kun Avojalka juuri oli tuonut vettä mustalle
Marannalle ja täysi leili päälaella kulki synnyintalollensa, tuli hänen
vastaansa Johannes, joka oli matkalla yömajaansa ravintolassa. Hiljaa
lausui tyttö: "Hyvää yötä!"
-- "Kas, sinäkö siinä olet?" sanoi Johannes, "minnes sinä vielä vettä
viet?"
-- "Mustalle Marannalle".
-- "Kuka se on?"
-- "Köyhä, kipeä eukko".
-- "Roselihan sanoi, ettei täällä ole köyhiä lainkaan?"
-- "Voi, Herran tähden; on liiaksikin, mutta Rosel sanoi kaiketi sen
vuoksi vaan, kun pitää sitä häpeänä kylälle. Hyväsydämminen hän on, sen
saatte uskoa, mielellään hän lahjoittaa".
-- "Hyvä sinä olet puolustamaan, näen mä; mutta älähän jää seisomaan
leili päälaella. Saanko lähteä kerallasi?"
-- "Miks'ette?"
-- "Sinä olet oikeassa, sinä kuljet hyvää tietä ja siinä on sinulla
suoja, ja minua ei sinun huoli lainkaan pelätä".
-- "Min'en pelkää ketään ja kaikista vähimmän teitä. Tänään huomasin,
että olette hyvä".
-- "Miten niin?"
-- "Kun neuvoitte parantamaan kasvojeni pöhöä; se auttoi, minulla ovat
kengät jalassa".
-- "Hyvin teitkin, kun neuvoani noudatit", sanoi Johannes hyvillään, ja
koira näkyi ymmärtävän tämän, sillä se hyppäsi tytön luo ja nuoli hänen
vapaata kättään.
-- "Luks, tule tänne", käski Johannes.
-- "Antakaa hänen olla", vastasi Avojalka, "me olemme jo hyviä ystäviä,
Luks oli tänään minun luonani kyökissä; minua ja veljeäni kaikki koirat
hyväilevät".
-- "Vai niin? Onko sinulla velikin?"
-- "On kyllä, ja minä aion pyytää, että te hyväntahtoisesti ottaisitte
hänet palvelukseen luoksenne, hän on varmaan palveleva teitä
uskollisesti elämänsä loppuun asti".
-- "Missä hän on?"
-- "Tuolla metsässä, hän on tätä nykyä sysimiehenä".
-- "Meillä on vähän metsää eikä yhtään sysihautaa; paimenta minä
pikemmin tarvitsisin".
-- "Siihen hän kelpaa myöskin. Mutta tässä asuukin Maranna".
-- "Minä odotan, kunnes tulet ulos", sanoi Johannes, ja Avojalka meni
sisään, vei sinne veden, pani halot takkaan ja teki eukolle vuoteen.
Hänen tultuaan ulos, oli Johannes vielä siellä, koira hyppäsi hänen
vastaansa, ja kauan seisoi vielä Avojalka Johanneksen kanssa
pihlajapuun juurella. Se humisi niin vienosti ja heilutteli oksiaan,
ja siinä he haastelivat kaikenlaista, ja Johannes ylisti hänen
ymmärtäväisyyttään ja valpasta mieltään ja sanoi viimein: "Jos joskus
tahdot paikkaa muuttaa, niin minun äidilleni sä olisit omiasi".
-- "Sepä on suurin kiitos, mitä minulle kukaan voi maailmassa antaa",
vakuutti Avojalka, "ja minulla on vielä muistokalu häneltä". Hän kertoi
nyt tuon tapauksen lapsuutensa ajoilta, ja kumpikin nauroi, kun
Avojalka sanoi, ettei Dami tahdo milloinkaan unohtaa, että rusthollin
emäntä on hänelle vielä velkaa nahkahousut.
-- "Ne hänen pitää saada", vakuutti Johannes.
He menivät vielä yhdessä kylään, ja Johannes antoi hänellä kättä
jäähyväisiä sanoessaan.
Avojalka yritti sanoa hänen jo antaneen hänelle kättä, mutta ikäänkuin
säikähtyen tuota ajatusta, riensi hän taloon, vastaamattakaan toisen
jäähyväiseen! Johannes meni mettivänä ja hämillänsä yömajaansa "Metson"
ravintolaan.
Mutta seuraavana aamuna huomasi Avojalka poskensa pöhön laskeutuneen,
eikä milloinkaan tätä ennen kuulunut vielä niin iloista rallatusta
talossa, pihalla, tallissa ja ladossa, kuin tänään, ja tänäänhän piti
myös asia päätettämän, tänään piti Johanneksen lausua asiansa.
Uudistalokas ei enää kauemmin tahtonut saattaa sisartansa huutoon:
ehkäpä ei siitä tulisikaan mitään.
Melkein kaiken päivän vietti Johannes sisässä Roselin luona; tämä
ompeli miehen paitaa, ja iltasella tulivat uudistalokkaan vaimon
vanhemmat ja muut sukulaiset. Asia piti päätettämän.
Kyökissä kihisi paisti, ja kuusihalot räiskivät, ja Avojalan posket
hehkuivat sekä uunin tulesta että sisällisestäkin. Korppi-Sakari
käyskenteli edes takaisin, ylös ja alas hyvin toimessaan, hän oli
talossa kuin kotonaan ja poltteli uudistalokkaan piippua.
-- "Se on siis kuitenkin päätetty", valitti Avojalka itsekseen.
Pimeä tuli, ja monta kynttilää paloi talossa; Rosel käyskeli pönäkästi
puettuna edestakaisin tuvan ja kyökin väliä eikä toki tiennyt mitä
oikeastaan tekisi. Muuan vanha vaimo, joka oli muinoin kyökkipiikana
palvellut kaupungissa, oli otettu ruoan keittäjäksi. Kaikki oli
valmistettu.
Nyt sanoi nuori emäntä Avojalalle: "mene ylös ja pane kirkkovaatteet
päällesi".
-- "Miksi niin?"
-- "Sinun tulee tänään passata, saathan samassa myös kelpo juomarahat".
-- "Minä tahtoisin olla kyökissä".
-- "Ei, tee mitä minä sinulle sanon ja joudu".
Amrei meni huoneesensa ja kovin väsyneenä istahti hän hetkiseksi
kirstullensa vetäisemän henkeä; häntä peloitti, -- hänen oli niin
raskasta, -- kun hän voisi nyt vaan nukkua eikä milloinkaan enää
herätä! Mutta velvollisuus se kutsui häntä ja tuskin oli hän saanut
käteensä ensimmäisen kappaleen juhlapukuansa, niin ilo heräsi hänessä,
ja iltarusko, joka lähetti kirkkaan säteen ullakkoon, tanssieli Amrein
poskilla.
-- "Pane kirkkovaatteet päällesi!" Hänellä oli yksi ainoa kirkkopuku ja
se oli sama, mikä oli hänen päällänsä ollut Endringenin häissä, ja
jok'ainoa vaatteiden kahina soi iloa ja samoja valssinsäveleitä, joiden
mukaan hän silloin oli tanssinut; mutta yön lähetessä ja pimeässä
pannessaan päällensä, karkoitti Amrei jälleen kaiken ilonsa ja sanoi
pukeuvansa tällä lailla ainoastaan Johanneksen kunniaksi; osoittaakseen
hänelle, kuinka korkeassa arvossa hän piti kaikkea, mitä hänen
perheestänsä oli lähtenyt, pani hän viimeksi kaulakoristeenkin
kaulalleen.
Koristettuna niin kuin muinoin Endringenin häissäkin, tuli hän
kammiostaan alas.
-- "Mitäs tuo nyt on? Mitäs sinä olet niin pönäkäksi laittaunut?" huusi
Rosel suutuksissaan ja rauhattomana sulhasen pitkällisestä
viipymisestä. "Mitäs olet pannut päällesi kaikki rikkautesi? Sopiiko
piian kantaa tuommoisia koristeita ja mokomia muistorahoja? Pane
paikalla ne pois!"
-- "Kas sitä en tee, sen lahjoitti minulle hänen äitinsä, vielä pienenä
ollessani, ja se minun kaulallani oli, kun yhdessä tanssimme
Endringenissä".
Jotakin kuului kaatuneen portailla, mutta kukaan ei pitänyt siitä
lukea, sillä Rosel huusi nyt:
-- "Vai niin, sinä kunnoton tontun noita; räpäleihin olisit nääntynyt,
jollei sinua olisi otettu taloon, ja nyt tahdot ottaa sulhasen minulta
pois".
-- "Älähän nimittele häntä niin, ennenkuin hän on se", vastasi Avojalka
kummallisella äänellä, ja vanha ruoankeittäjä huusi kyökistä: "Totta
Avojalka puhuu, lasta ei saa nimellään mainita, ennenkuin on kastettu,
se on lopen vaarallista".
Amrei nauroi, ja Rosel kiljasi:
-- "Mikä sua naurattaa?"
-- "Itkeäkös minun pitäisi?" sanoi Avojalka, "syytä olisi minulla
kyllä, mutta en kehtaa".
-- "Maltas, kun näytän sinulle, mitä sinun pitää", huusi Rosel: "tuossa
sulle!" ja hän raasti Avojalan maahan ja löi häntä kasvoihin.
-- "Kyllä minä riisun; päästä pois!" huusi Avojalka, mutta Rosel päästi
hänet muutoinkin, sillä Johannes seisoi hänen edessään, ikäänkuin
maasta nousseena.
Hän oli kalman kalpea, hänen huulensa vapisivat, hän ei saanut
sanaakaan suustansa, suojellen laski hän vaan kätensä Avojalan päälle,
joka vielä oli maassa polvillaan.
Avojalka oli ensimmäinen, joka alkoi puhua, ja hän huusi: "Uskokaa
minua, Johannes, tuommoinen hän ei ole ollut vielä koskaan, ei
elämäpäivänään, ja minä olen syypää..."
-- "Niin, syypää sinä olet, ja lähde pois nyt! Minun kanssani sinä
lähdet ja minun sinä olet! Tahdotko? Sinut olen löytänyt enkä ole sinua
hakenut! ja nyt jäät minun luokseni ja tulet vaimokseni. Niin on
Jumalan tahto".
Olisipa nyt ollut katsoa Avojalan silmiin!
Mutta ei ole vielä koskaan kuolevainen silmä täydellisesti nähnyt
ukon-nuolta, ja jospa se kuinkakin lujana koettaisi sitä odottaa,
sokaisee sen nuoli sittenkin; ja nuolia säihkähtää ihmisenkin silmistä,
ja niitä et voi silmän rävähtämättä nähdä milloinkaan! vavahduksia on
ihmismielessä, ja niitä et milloinkaan saa käsittäneeksi; ne leijuvat
maailmoitse, niitä et saa kiinni.
Nopea ilon nuoli, jommoinen iskee siitä silmästä, jolle taivas aukee,
oli välähtänyt Amrein kasvoilta, ja nyt peitti hän ne käsillään, ja
kyyneleitä valui hänen sormiensa lomitse. Johanneksen käsi oli hänen
päällään.
Kaikki sukulaiset olivat tulleet saapuville ja kummastellen katselivat,
mitä täällä nyt tapahtui.
-- "Mikäs Avojalalla on? Mitäs tämä merkitsee?" melusi uudistalokas.
-- "Vai niin? Avojalkako sinun on nimesi?" riemuitsi Johannes. Hän
naurahti kovaan ja huusi sitten: "Tule nyt! Tahdotko minua? Sano
suoraan, tässä on vieraita miehiä. Sano: tahdon, niin ei muu kuin
kuolema meidät eroittaa toisistamme".
-- "Tahdon! eikä muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme",
huudahti Avojalka ja heittihe hänen kaulalleen.
-- "Niinkö vainen? sitten saat viedä hänet paikalla talosta pois!"
kiljasi uudistalokas vihan vimmassa.
-- "Vien käskemättäsikin; kiitoksia vaan hyvästä kohteluksesta, serkku;
jos joskus saavut meille, niin kuitataan sitten". Niin vastasi
Johannes. Hän otti molemmilla käsillä tyttöä päästä ja huudahti:
"Taivaan Herra! Voi äiti, äiti! kuinka iloiseksi nyt tulet!"
-- "Mene ylös, Avojalka, ja ota kirstusi pois, sinusta ei saa jäädä
taloon riepuakaan", komensi uudistalokas.
-- "Kyllä; kyllä se tapahtuu vähemmälläkin melulla", vastasi Johannes.
"Tule, minä menen kerallasi, Avojalka; mutta mikäs sinun oikea nimesi
on?"
-- "Amrei!"
-- "Olin minä vähällä jo ennenkin saada Amrein; se oli rasvaprinsessa
ja sinä olet minun suolaprinsessani. Helei! Mennään nyt, tahdonpa nähdä
kammiota, jossa niin kauan olet elänyt; nyt saat suuren talon".
Koira se kulki kulkemistaan karvat pörröllään uudistalokkaan ympäri, se
huomasi kyllä, että uudistalokas olisi mielellään kuristanut
Johanneksen, ja vasta sitten kun Johannes ja Avojalka olivat menneet
portaita ylös, juoksi koirakin heidän peräänsä.
Johannes jätti kirstun paikoilleen, koska sitä ei sopinut ottaa hevosen
selkään, ja pani kaikki Avojalan tavarat säkkiin, jonka Avojalka oli
perinyt isältään, ja tyttö kertoi silloin, mitä kaikkea kovaa tuo
säkki jo oli kokenut, ja koko maailma pyrki supistumaan yhteen
silmänräpäykseen ja oli tuhatvuotinen ihme. Kummastellen näki Avojalka
Johanneksen ilomielin katselevan hänen kirjoitusvihkoaan ja kuuli hänen
lausuvan: "Tuon vien äidilleni, sitä hän aavistelikin; ei vielä
maailmasta ihmeitä puutu".
Avojalka ei sen enempää sitä tiedustellut. Ihmettähän oli kaikki, mitä
hänelle tapahtui! Ja ikäänkuin tietäen, että Rosel paikalla repisi
rikki hänen kukkansa, ja viskaisi kujalle, pyykkäsi hän vielä kerran
kädellään niitä: käsi tuli märäksi yökasteesta, ja nyt hän meni alas
Johanneksen kanssa ja juuri kun olivat talosta lähtemäisillään, puristi
vielä joku hiljaa pimeässä hänen kättään; sen teki emäntä, joka hänelle
täten sanoi jäähyväisensä.
Kynnyksellä lausui vielä Avojalka, pannen kätensä ovenpielelle, johon
hän niin usein oli nojaunut haaveillessaan: "Palkitkoon Jumala tälle
talolle kaiken hyvän ja antakoon anteeksi kaiken pahan!" Mutta tuskin
oli hän astunut moniaan askeleen, niin jo huudahti: "Voi, Herran
tähden, kun unohdin kaikki kenkäni; ne olivat siellä vuoteen päällä".
Ja tuskin oli hän saanut tämän sanoneeksi, niin kopisten lensivät
kengät perättäin akkunasta kujalle.
-- "Juokse hiiteen", huusi joku ullakon akkunasta. Syvä oli tuo ääni,
mutta Roselin se oli kumminkin.
Avojalka kokosi kengät yhteen ja läksi niitä kantamaan Johanneksen
kanssa, jolla oli säkki selässä, ravintolaan päin.
Kuu kumoitti kirkkaana, ja kylässä oli jo kaikki hiljaa.
Avojalka ei tahtonut jäädä ravintolaan.
-- "Mielelläni minäkin jo läksisin matkaan tän'iltana", lisäsi
Johannes.
-- "Minä jään Marannan luokse", vastasi Avojalka, "siellä mun
synnyintaloni, ja sinä jätät kai koirasi minulle. Jäätkös luokseni,
Luks? Pelkäänpä heidän tekevän minulle jotain, jos jään tänne".
-- "Kyllä minä vartioin ulkona", vastasi Johannes, "mutta parasta
olisi, että lähtisimme kohta matkaan; mitäpäs sinulla täällä onkaan
tekemistä?"
-- "Pitää minun kaikin mokomin käydä Marannan luona. Hän on ollut
minulla äidin sijassa, enkä ole häntä nähnyt tänään koko päivänä enkä
ole voinut pitää hänestä mitään huolta, ja hän makaa sen lisäksi
sairaana. Mutta mitäs mä aioin tehdä? Tule sinäkin sinne!"
He kulkivat käsi kädessä kuun valaiseman nukkuvan kylän lävitse.
Lähellä synnyintaloaan pysähtyi Avojalka ja sanoi: "Katsos, tässä näin
antoi äitisi minulle kaulakoristeen ja suuta".
-- "Vai niin? Tuossa saat vielä ja vielä".
Autuaina syleilivät rakastuneet toisiansa. Pihlajapuu humisi siihen, ja
metsästä kuului yörastaan laulu.
-- "Kas niin, piisaa jo, tämä vielä, ja sitten mennään Marannan luo.
Herra Jumala! Kuinka iloiseksi hän nyt tulee!"
He astuivat yhdessä mökkiin, ja juuri kun Avojalka avasi oven, lankesi
nytkin, niinkuin auringon säde ennen muinoin, leveä kuun säde
kaakeliuunin enkelin kasvoille, ja nyt näkyi se vielä iloisemmin
hymyilevän ja tanssivan, ja nyt huusi Avojalka kovalla äänellä:
"Maranna! Maranna! Herätkää! Maranna! Onnea ja siunausta tuon teille!
Herätkää!"
Eukko kohottihe vuoteellaan, kuun säde lankesi hänen kasvoilleen ja
kaulalleen, hän avasi silmänsä ja kysyi: "Mikäs nyt? Mikäs nyt? Kukas
minua huutaa?"
-- "Iloitkaa, tässä tuon teille Johannekseni!"
-- "Johannekseni!" huusi eukko kirkeästi. "Armas Jumala, Johannes
poikani! Kuinka kauan ... kuinka kauan ... sin'olet minun, sin'olet
minun, kiitetty olkoon Jumala tuhatkertaisesti, tuhannen
tuhatkertaisesti! Voi lastani! Sinut näen tuhansilla silmillä ja
tuhansin kerroin... Ei, anna kätesi tänne... Käy tänne! Tuolla
kirstussa on huomenlahja... Ottakaa se huivi... Voi poikoani, voi
poikoani! Niin, niin, hän on sinun... Johannes poikani! poikani!" Eukko
alkoi nauraa katkotellen ja vaipui takaisin vuoteelle. Amrei ja
Johannes olivat laskeuneet polvillensa vuoteen ääreen, ja heidän
noustuansa ja kumarruttuansa eukon yli, ei Maranna enää
hengittänytkään.
-- "Voi Jumalani! hän on kuollut, ilo on ottanut häneltä hengen pois!"
huusi Avojalka, "ja hän luuli sinua pojakseen. Hän kuoli onnellisena!
Voi, mitenkä kaikki onkaan maailmassa niin järjestetty, voi mitenkä
käykään täällä kaikki niin ihmeellisesti!" Hän vaipui jälleen vuoteen
viereen ja itki katkerasti nyyhkien.
Viimein kohosi Johannes ylös, ja Avojalka painoi kuolleen silmät
kiinni. Hän seisoi kauan Johanneksen kanssa hiljaa vuoteen ääressä ja
sanoi sitten:
-- "Minä käyn ihmisiä tänne. Ihmeellisen hyvin on Jumala tehnyt.
Eukolla ei olisi ollut enää ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt,
minun lähdettyäni, ja Jumala soi hänelle korkeimman ilon vielä
viimeisellä hetkellä. Kuinka kauan, kuinka kauan hän oli odottanut tätä
iloa!"
-- "Tänään et kumminkaan saata tänne jäädä", sanoi Johannes, "senpä
vuoksi lähdetään jo tänään pois".
Avojalka herätti haudankaivajan vaimon ja lähetti hänet mustan Marannan
luo, ja hän oli niin ihmeellisesti tunnoissaan, että sanoi tälle kohta,
että ne kukat, jotka kasvavat hänen entisellä akkunanlaudallaan, ovat
istutettavat mustan Marannan haudalle, ja ettei unohdettaisi panna,
niinkuin eukko aina oli halunnut, hänen päänsä alle hänen ja hänen
poikansa virsikirjoja.
Järjestettyään kaikki, kohosi hän viimein, ojensihe ja sanoi: "kas
niin! nyt on kaikki valmis: mutta anna anteeksi, hyvä mies, että sinun
nyt oitis täytyy minun kerallani katsoa viheliäisyyteen, ja anna
anteeksi myöskin, etten ole nyt semmoinen, kun oikeastaan soisin
olevani. Näen kyllä, että kaikki on hyvä eikä Jumala olisi voinut
paremmin tehdä, mutta pelko on minussa vielä kaikissa jäsenissäni, ja
kuolema se on sittenkin kova asia, et usko, kuinka paljon olen
ajatellut sitä seikkaa. Mutta nyt mä taas tahdon olla iloinen, olenhan
onnellisin morsian maailmassa".
-- "Totta puhut. Lähde nyt. Tahdotko istua kanssani hevosen selässä?"
kysyi Johannes.
-- "Tahdon kyllä. Onko tämä sama kimo, joka sinulla oli Endringenin
häissä?"
-- "Sama on".
-- "Ja kas sitä uudistalokasta! Lähettää yöllä, ennenkuin sinun piti
tuleman, Lauterbachiin kimoa hakemaan, saadakseen sinua tulemaan
taloonsa. Hehei! hepo, käypä kotiasi jälleen", lopetti hän melkein
iloisena, ja niin palasivat he ajatuksissaan ja tunteissaan takaisin
tavalliseen elämään ja oppivat siitä uudestaan tuntemaan
onnellisuuttansa.