-- "Se on minun sisareni", sanoi talonpoika, ja tämän kuultuaan alkoi
Avojalka laulaa toista ääntä niin kovasti, niin innollisesti, ikäänkuin
hän olisi aikonut pakoittaa häntä kysymään myös, kuka se toinen laulaja
on; mutta laulu saattoi sen pahan, ettei siten voinut kuulla, josko
vieras todellakin sitä kysyi. Ja kun Rosel meni, kantaen täysinäistä
maitokiulua, pihan yli, johon parhaillaan kimokin talutettiin
tarkastettavaksi, sanoi talonpoika:
-- "Tuo tuolla se on minun sisareni. Rosel! Pane kiulu pois ja valmista
jotakin illalliseksi, meillä on muuan sukulaisemme vieraana; kyllä minä
kannan kiulun ylös".
-- "Ja tuo pieni tuolla lie kaiketi laulanut toista ääntä?" uteli
vieras. "Onko hän myöskin sisar?"
-- "Ei, hän on noin puoleksi meidän turvattimme, minun isäni oli hänen
holhojansa".
Talonpoika tiesi vallan hyvin, että tuollainen lempeämielisyys on talon
kunnia, ja sentähden vältti hän nimittämästä Avojalkaa pelkäksi
piiaksensa.
Mutta Avojalka oli itseksensä iloissaan siitä, että vieras vihdoinkin
tiesi hänestä. Jos hän on ymmärtäväinen ihminen, niin tiedustelee hän
minulta Roselista, arveli hän ihan oikein itseksensä, Rosel kantoi
esille ruokaa ja vieras oli kovin ihmeissään siitä, että talossa
voitiin saada toimeen moisia kemuja niin vähässä ajassa; hän ei
tiennyt, että kaikki oli jo ennakolta valmistettu, ja Rosel pyysi
vieraalta anteeksi, että hänen täytyi tyytyä puutteen-alaiseen
kestitsemiseen, koska hän oli tottunut kotosalla arvattavasti paljoa
parempaan. Hän arveli ja viisaastikin, että laajalle tunnetun kiitoksen
mainitseminen tekee hyvää jokaiselle.
Avojalan piti tänään pysyä kyökissä ja antaa kaikki Roselin käteen ja
yhä alinomaa rukoili hän: "sanohan nyt minulle toki Jumalan nimessä,
kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?" Mutta Rosel ei vastannut ja emäntä
ilmoitti viimein salaisuuden, selittäen: "voithan sinä nyt jo sanoa,
hän on rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Onhan sinulla, Amrei,
tallella vielä eräs muisto hänen äidiltänsä?"
-- "Niin on", vastasi Avojalka ja hänen täytyi istahtua kiukaan
reunukselle, sillä hänen polvensa horjuivat. Kuinka ihmeellistä tämä
kaikki olikaan! -- Hän on siis hänen ensimmäisen hyväntekijänsä poika!
"Kyllä häntä pitää auttaa, vaikkapa koko kylä kivittäisi minut; en minä
jaksa tätä kärsiä!" arveli hän itseksensä.
Vieras läksi pois, häntä saatettiin, mutta vielä rapuilla kääntyi hän
äkkiä ympärinsä ja sanoi: "minun piippuni on sammunut, ja minä aina
kernaimmin sytytän sen hiilestä". Hän halasi kaiketi tarkastella, miltä
kyökissä näyttää. Rosel kiiti ennen häntä sisälle ja tarjosi hänelle
tulikoukulla hiilen; hän seisoi juuri Avojalan edessä, joka istui
takana uunin reunuksella.
Ja vielä myöhään illalla, kun kaikki talossa makasivat, läksi Avojalka
ulos ja juoksenteli pitkin kylää. Hän hakee jotakuta, jota hän voisi
pyytää varoittamaan Johannesta, mutta hän ei tiedä ketäkään. Maltas,
tuolla asuu suntio, hän on uudistalokkaan vihollinen ja osaa ilmoittaa
kaikki niin sujuvasti, mutta ... sinun isäntäsi vihollisen luo et sinä
suinkaan mene etkä ylipäänsä kenenkään luo täällä. Sinulla on
kunnalliskokouksessa vihollisia kyllin Damin tähden... Niin, Dami, se
voi sen tehdä. Miksikä ei? Voipihan mies puhua siitä paljoa enemmin;
mitä voitaisiin luulla hänen sen sivussa tarkoittavan? Ja Johannes,
niin, sehän on hänen nimensä, ei suinkaan unohda sitä, ja silloinhan on
Damilla suojelija ja vieläpä millainen! Mikä mies! Mikä perhe! Silloin
ei hänellä ole enää puutetta. Ei, Dami ei uskalla tulla kylään. Oi hyvä
Jumala! onhan hän ajettu pois! Mutta entäs Sysi-Matti, sehän voisi sen,
ja ehkä Dami sittenkin...
Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne niinkuin virvatuli, ja hän
itsekin harhaili teitä käydessään tietämättä minne, ja hän tunsi tänään
itsensä niin pelon-alaiseksi niinkuin aina käy, kun emme tiedä koko
maailmasta ja olemme omissa ajatuksissamme; hän pelkäsi jokaista ääntä,
sammakot lammessa kurisivat niin kauheasti, ruisrääkät nisupelloilla
pärisivät niin kolkosti, puut seisoivat niin mustina tänä yönä. Ukkonen
oli tänään jyrissyt Endringenissä päin. Taivaalla kiitää mustia pilviä,
ainoastaan silloin tällöin kirmailee joku tähtönen.
Avojalka kiirehti kedon yli metsään; hän tahtoi mennä Damin luo, hänen
täytyi siitä puhua edes jonkun ihmisen kanssa. Kuinka on metsässä niin
synkkää? Mikä lintu se on, joka visertää nyt näin yöllä, melkein kuin
rastas, kun hän lentää illalla, ja "tulen jo, tulen jo, tulen jo; tulen
koht', tulen koht'!" kaikuu sen laulu. Ja nyt visertää rastas, niin
henkeänsä vetämättä, niin sydämmensä pohjasta, niin suihkuavin sävelin,
niin hiljaa lirittämällä, kuin metsän lähde, joka uhkuaa maan sisästä.
Metsätiellä olevat puun juuret eivät suinkaan kierrelleet Avojalan
aatoksia mutkaisemmin.
-- "Ei, se tuuma ei auta! Mene vaan taasen kotiisi" sanoi hän viimein
itsekseen ja kääntyi takasin, mutta vielä kauan käyskenteli hän pitkin
ketoa; hän ei uskonut enää virvatulia, mutta tänään näytti siltä, kuin
joku sellainen häntä kuljettaisi edes takaisin, ja nyt tunsi hän
ensikerran kävelleensä kovin kauan avojaloin kasteisella maalla ja
poskensa hehkuvan. Hiki vuosi hänestä virtana, kun hän pääsi viimein
kotiin kammioonsa.