Saman päivän illalla, kun Johannes ratsasti Zusmarshofenista, tuli
Korppi-Sakari uudistalokkaan luokse ja istuskeli kauan tämän kanssa
perähuoneessa, lukien hänelle puoli-ääneen erästä kirjettä.
-- "Sinun tulee antaa minulle sata taaleria, kun asia selvenee, ja
tästä tahdon minä kirjallisen vakuutuksen", sanoi Korppi-Sakari.
-- "Minä luulen, että viisikymmentäkin taaleria olisi kyllin kylläksi,
onhan sekin jo hyvä kasa rahaa".
-- "Ei, ei pienintä penniäkään vähemmän kuin sata ummelleen, ja
lahjoitan minä sinulle siinä jo varmaankin sata, mutta sen suonkin
sinulle ja sisarellesi sekä teen kernaasti meidän seutulaiselle
palveluksen. Saisinhan minä Endringenissä ja Siebenhöfenissä hyvin
hyvästi kaksikin sen vertaa. Sinun Roselisi on kyllä kunnon talontyttö,
sitä vastaan ei ole mitään sanomista, mutta mikään erinomainen ei hän
kuitenkaan ole; kyllä sitä voipi hyvin kysyä: mitä tusina sellaisia
maksaa?"
-- "Ole ääneti, sellaista minä en suvaitse".
Uudistalokkaan täytyi tehdä Korppi-Sakarin mielen mukaan ja
kirjoitettuaan, sanoi hän:
-- "Kuinka arvelet, tuleeko minun siitä Roselille mitään sanoa?"
-- "Tietysti tulee sun se tehdä, mutta hän ei saa antaa itsestänsä
mitään huomata, eikä kellenkään koko seudulla; asia ei salli
nuuskimista, ja jokaisellahan ovat omat vihollisensa, sinullakin ja
siskollasikin. Saat uskoa minua. Sano Roselille, että hän pukeutuu
jokapäiväisiin vaatteisinsa ja lypsää lehmiä, kun vieras tulee. Minä
lasken hänet yksinään taloosi; olethan lukenut, mitä rusthollari
kirjoittaa, hänellä ovat omat tuumansa ja hän juoksisi heti paikalla
tiehensä, jos huomaisi jotakin olevan valmistetun. Mutta sinun tulee
pian vielä tänä iltana lähettää joku Lauterbachiin ja haettaa kimo
langoltasi; kyllä minä sitten heti lähetän kosijan luoksesi, muka
varsakauppaa hieromaan. Älä sinäkään näytä mitään tietäväsi".
Korppi-Sakari meni pois, ja uudistalokas kutsui sisarensa ja vaimonsa
huoneesen ja ilmoitti heille, toki vaiti-oloon velvoittamalla, että
huomenna tulee Roselille kosija, ja vieläpä yhtä hyvä kuin joku
ruhtinas, ja jolla on talo, ettei toista mointa, sanalla sanoen,
rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Sen jälkeen antoi hän muita
ohjeita, joita Korppi-Sakari oli määrännyt, ja käski heidän vieläkin
kerran olla asiasta vaiti.
Illallisen jälkeen ei Rosel kuitenkaan tainnut pidättää itseänsä
Avojalalta kysymästä, josko tämä, kun hän on mennyt naimisiin, menisi
kernaasti hänelle piiaksi; hän antaisi hänelle palkkaa kaksi sen vertaa
kuin mitä hän nyt saa, eikä hänen olisi silloin tarvis mennä Rheinin
yli tehtaasen. Avojalka antoi kiertelevän vastauksen, sillä hän ei
ollut taipuisa menemään Roselin kanssa, ja tiesi, että tällä oli, näitä
ehdotellessaan, vielä toinenkin tarkoitus: hän tahtoi ensin ilmoittaa
voitto-riemunsa, jotta hän saa miehen ja vieläpä minlaisen, ja silloin
tulisi Avojalan pitää hänen taloutensa voimassa, josta hän ei tähän
saakka ollut juuri ollenkaan välittänyt. Sen olisi Avojalka tehnyt
kernaasti suosiolliselle emännälle, mutta ei Roselille; ja jos hänen
pitäisi kerran mennä nykyisen emäntänsä luota pois, niin ei hän
haluaisi enää palvelukseen, vaan kernaammin olisi itse päällänsä, olipa
se sitten vaikka tehtaassa veljensä kanssa.
Vielä kun Avojalka oli maata panemaisillansa, kutsui hänet hänen
emäntänsä ja ilmoitti hänelle salaisuuden, lisäten: "sinä olet ollut
kyllä aina kärsivällinen Roselin kanssa, mutta ole nyt kaksi sen
vertaa, niin kauan kuin kosija on täällä, ettei talossa syntyisi mitään
hälinää".
-- "Niin, mutta se näyttää minusta huonolta, että hän lypsää tämän
ainoan kerran; onhan se suoraa petosta hyviä ihmisiä kohtaan, eikä hän
päälle päätteeksi edes osaakaan lypsää".
-- "Sinä ja minä emme voi maailmata muuttaa", sanoi emäntä, "minä
luulen, että sinullakin on kyllä taakkaa osaltasi; anna toisten tehdä,
mitä he tahtovat".
Avojalka meni maata sillä raskaalla ajatuksella, kuinka toki ihmiset
eivät pidä minäänkään pettää toinen toisiansa. Hän ei tosin tiennyt,
ken se oli, joka piti petettämän; mutta hän sääli nuorta mies parkaa,
ja mustalta näkyi hänen silmissään, kun hän ajatteli: ken tietää, ehkä
tulee Rosel yhtä kovin petetyksi miehen suhteen, kun tämä Roseliin
nähden.
Seuraavana aamuna, kun Avojalka varhain aamulla katsahti ikkunasta
ulos, peräytyi hän äkkiä taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut luodin
otsaansa. "Taivas, mitä tämä on?" Hän hieroi silmiään ja avasi ne
taasen sekä kyseli itseltään, josko hän vielä uneksi. "Onhan tuo
ratsumies Endringenin häistä, hän tulee siis tähän kylään, hän korjaa
sinut, ei, hän ei tiedä siitä mitään; mutta hänen tulee tietää se. Ei,
ei, mitä sinä tahdot? Hän tulee yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, hän ei
silmäile ylös"... Kaksinainen puhjennut neilikka putoaa Avojalan
käsistä akkunanlaudan yli hänen päällensä, se tapaa satulalaukkua,
mutta ratsastaja ei sitä näe, ja kukka putoaa tielle ja Avojalkaa
kiitää alas ja korjaa pettäväisen merkin tieltä, ja nyt selvenee
hänelle tämä kauhea valo: tämä on Roselin kosija, hän se on, jota hän
tarkoitti eilisiltana. Hän ei tosin nimittänyt häntä, mutta ei se voi
olla muu, ei kukaan muu, ja häntäkö nyt petetään?
Ladossa, vehreillä apilailla, joita hän aikoi antaa lehmille ruoaksi,
laskeusi Avojalka polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän
varjelisi nuorukaisen saamasta Roselia. Että hän tulisi hänen omakseen
-- tälle ajatukselle hän ei uskaltanut antautua, mutta ei myöskään
poistaa sitä.
Tuskin oli hän lehmät lypsänyt, niin jo kiirehti mustan Marannan luo:
hän tahtoi kysyä häneltä, mitä hänen pitäisi tekemän; vaan musta
Maranna makasi kovasti kipeänä, hän oli käynyt milt'ei umpikuuroksi ja
töin tuskin ymmärsi muuta kuin erityisiä sanoja, ja semmoista
salaisuutta, jonka hän oli saanut tietää puolittain luottamuksesta ja
puolittain arvaamalla, ei Avojalka uskaltanut huutaa niin kovaa, että
musta Maranna olisi sitä käsittänyt. Olisihan ulkona oleva väki voinut
sen kuulla. Hän palasi taasen neuvotonna kotiinsa.
Avojalan täytyi lähteä pellolle ja viipyä siellä koko päivä nauriita
istuttamassa. Melkein joka askeleella pysähtyi hän hetkiseksi ja tahtoi
kääntyä takaisin, sanoaksensa vieraalle kaikki, mutta alamaisuuden
käsky ynnä omituinen asian tutkiminen ajoi hänet eteenpäin hänelle
määrättyyn velvollisuuteen, ja silloin ajatteli hän: jos hän on niin
yksinkertainen ja ajattelematon, että niin huolimattomasti siihen
heittäytyy, niin silloin ei voi häntä auttaa, eikä hän silloin sen
parempata ansaitsekaan, ja -- kihlattu ei ole vielä vihitty, lohdutti
hän itseänsä lopuksi. Hän oli kuitenkin kaiken päivää täynnä
levottomuutta ja kun hän, palattuaan iltasella kotiinsa, meni lypsämään
lehmiä ja Rosel istui, täysi kiulu edessänsä, erään lehmän ääressä,
jonka hän juuri oli lypsänyt, ja lauloi selvällä äänellä, silloin kuuli
hän vieraan puhuvan isännän kanssa viereisessä tallissa. Puheen aineena
oli kimo. Mutta mistähän kummalta olikaan kimohevonen tullut talliin!
eihän heillä tähän saakka ollut sellaista?