Sillä välin kuin Avojalka kylässä ja kedolla ja metsässä uinaili ja
huoli ja murehti, milloin tuntien kummallisia ilonväristyksiä, milloin
taas olevansa niin ypöyksinään avarassa maailmassa, lähettivät
vanhemmat lastaan ulos, tosin siinä tarkoituksessa, että tämä palajaisi
kahta rikkaampana.
Tuolla Allgäussa, suuressa talonpojan tuvassa istui rusthollari
vaimoinensa nuorimman poikansa ääressä, ja isäntä lausui: "Kuules,
Johannes, nyt on jo toista vuotta siitä kuin tulit takaisin, enkä
oikein tiedä, miten sun laitasi on: viimeksi kun palasit kotiin, niin
olit kuin piesty koira ja sanoit silloin tahtovasi mieluummin hakea
itsellesi vaimon tältä seudulta, mutta eipä sitä ole näkynyt. Jos nyt
vielä kerran seuraat neuvoani, niin sitten en enää puhu mitään".
-- "Seuraan kyllä", sanoi nuori mies, istuen paikallaan.
-- "Hyvä onkin; koeta vielä kerta ja mikäs kerta yksi kerta on? ja sen
mä sanon, sinä teet minun ja äitisi onnelliseksi, kun otat itsellesi
vaimon meidän kotipaikasta, paraiten sieltä, mistä äitisi on kotoisin.
Saatanhan sen sinulle sanoa suoraan, poika, ettei koko maailmassa ole
kuin yksi sortti hyviä nais-ihmisiä ja semmoinen löytyy juuri meidän
kotipitäjässä, ja olethan ymmärtäväinen poika, Johannes, kyllä sinä
kelpo ihmisen osaat löytää, ja kiitätpä kuin kiitätkin meitä vielä
kuolinvuoteellasi, että lähetimme sinut meidän kotipuolellemme vaimoa
hakemaan. Jos pääsisin liikkeelle, niin lähtisin sinne kerallasi, ja
kahden kesken me kyllä löytäisimme oikean. Mutta minä olen puhunut
asiasta meidän Yrjölle, kyllä hän sinun kanssasi lähtee, kun häntä
pyydät. Katsasta nyt sinne sanomaan hänelle".
-- "Jos saan ajatukseni sanoa", vastasi poika, "niin, jos tästä kerran
lähtö tulee, kyllä mielelläni menisin taaskin yksinäni. Semmoinen minä
olen. En suvaitse seurassani toisen silmää, en tahdo kenenkään kanssa
siitä puhua. Tahtoisinpa, jos vaan olisi mahdollista, kenenkään
näkemättä ja puhumattani tiedustella kaikki; jos nyt menee kokonaista
kaksi, niin on sama, jos edeltäpäin olisi antanut kuuluttaa; silloin
pukee ja putsaa kukin itsensä".
-- "Miten vaan tahdot", sanoi isä, "sitä laatuahan sinä olet. Tiedätkös
mitä? Menepä nyt heti matkaan, meiltä puuttuu toveria kimohevolle, mene
hakemaan semmoista, vaan älä torilta; ja tuolla syyllä talosta taloon
kulkiessasi saat jo paljonkin nähdä, ja kotimatkallasi sopii sinun
ostaa Berniläisrattaat. -- Endringenin Dominikilla kuuluu olevan kolme
tyttöä kuin urunhuilua, valitse niistä joku, semmoisesta talosta sopii
meidän kyllä saada miniä".
-- "Niin kyllä", lisäsi äiti, "Ameilella on kyllä kelpo tyttäriä".
-- "Ja sitäkin parempi olisi", jatkoi isä, "kun pitäisit hyvää silmää
Siebenhöfenin Amreille, rasvaprinssin tyttärelle, hänellä on kokonainen
kartano, sen saattaa myödä hyvästä hinnasta, ja Siebenhöfenin miehet ne
nuolisivat sormensa, jos edes pellotkin saisivat, ja puhdasta rahaa
siellä on kyllä, eikä mitään veronmaksua; mutta mitäpäs minä tässä
sulle puhelen, onhan sulla yhtä suuret silmät päässäsi kuin minullakin.
Käynpä täyttämässä sulle rahakukkaron. Kaksisataa taaleria kyllä
riittävät, ja jos enemmin tarvitset, niin kyllä sulle Dominiki antaa
velaksi. Sano vaan hänelle kuka olet. Enkä minä vieläkään ymmärrä,
miks'et sinä silloin häissä antanut itseäsi ilmi; kyllä kai sinulle
siellä jotakin tapahtui, mutta min'en tahdo tietää mitään".
-- "Niin, kun ei hän sitä sano", lisäsi äiti, naurahtaen.
Isäntä meni kohta kukkaroa täyttämään. Hän toi kaksi tukevaa
rahakäärettä ja ukko oli silminnähtävästi mielissään, pudotellessaan
noita suuria rahoja kädestä toiseen. Hän teki pöydälle kymmenen
taalerin kokoja ja luki ne kahteen kolmeen eri kertaan, jottei vaan
erehtyisi.
-- "Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen ja nousi ylös. -- Hän on se
vieras tanssija, jonka kanssa olemme tutustuneet Endringenin häissä.
Pian taluttaa hän satuloidun kimoheponsa tallista, sitoo vielä laukun
siihen, ja kaunis susikoira hyppii tuolloin hänen luoksensa ja
nuoleksii hänen käsiään.
-- "Niin, niin, otan minä sinutkin mukaan", sanoi poika koiralle ja
näytti nyt ensi kertaa koko kasvoiltaan iloiselle. Ja hän huusi isälle
tupaan: "Isä, saanko ottaa Luksin mukaani?"
-- "Ota kun tahdot", kuului sisästä vastaus keskeltä taalerien kilinää.
Koira näkyi ymmärtäneen kysymyksen ja vastauksen. Haukkuen ja
piehtaroiden juoksi se pihan ympäri.
Poika meni tupaan, ja rahakukkaroa vyölleen sitoessaan sanoi hän:
"Totta te puhutte, isä, tekeepä tosin hyvää minulle heittää sikseen
tämä yksinäinen elämä, ja, taika-uskoinen en kyllä ole, mutta hyvältä
vaan tuntui, kun hepo aina kääntyi puoleeni, talliin mentyäni, ja
hirnahti, ja kun koira noin pyrkii mukaan; sehän on hyvän merkki, ja
jos eläimiltä kävisi kysyminen, niin, kenpä ties, eivätköhän osaisi
antaa paraimpia neuvoja".
Äiti myhähti, mutta isä sanoi: "Älähän unohda puhella Korppi-Sakarin
kanssa äläkä ennen kauppoja tee ennenkuin häneltä olet kysynyt neuvoa;
se mies se tuntee säntilleen kaikki talon asiat kymmenen peninkulman
alalla ja on elävä hypoteekikirja. Mene nyt Jumalan nimeen äläkä liian
kovaa kiirutta pidä, kymmenen päivää saat olla poissa".
Isä ja poika löivät kättä toisilleen ja äiti sanoi: "Minä lähden sinua
saattamaan vähän matkaa".
Poika talutti nyt hevosta suitsista ja kulki äitinsä rinnalla äänetönnä
talon sivuitse, ja vasta tien käännöksen kohdalla virkkoi äiti
vitkastellen: "Antaisinpa sulle moniaan neuvon".
-- "Puhukaa vaan, mielelläni minä kuulen".
Äiti, ottaen poikaa kädestä kiinni, alkoi: "Pysähdypä, käydessä en osaa
oikein puhua. -- Näes, että sen pitää olla mieleisesi, se on tietysti
ensimmäinen ehto; ilman rakkautta ei ole iloa, ja minä olen vanha
eukko, saatanhan siis sanoa kaikki?"
-- "Aivan niin".
-- "Jos et sinä ole iloissasi etkä tuota pidä taivaan armolahjana, että
saat antaa hänelle kerran suuta, niin se ei ole oikeata rakkautta,
mutta ... älähän käy ... ei tämäkään rakkaus vielä riitä, siinä saattaa
vielä piillä jotakin muuta. Usko minua..." Vanha eukko pysähtyi
läähättäen ja lensi tulipunaiseksi. "Näes, missä ei ole oikeata
kunnioitusta, ja missä ei iloa synny siitä, että vaimo ottaa jonkun
kapineen käteensä tuolla lailla ja juuri tällä tavalla taas panee sen
pois eikä toisin, siinä ei käy hyvin; ja pidä kaikin mokomin silmällä,
miten hän menettelekse palvelusväkeä kohtaan".
-- "Minä otan neuvonne vastaan ja vaihdan pieniksi rahoiksi kaikki mitä
tarkoitatte, äiti; puhuminen käy teille raskaaksi. Tuon minä nyt jo
ymmärrän. Hän ei saa olla liian ylpeä vaan ei ylen ystävällinenkään".
-- "Sepä se, mutta minä näen jo ihmisen suusta, onko tuo suu jo
kironnut, torunut ja sättinyt, ja tekeekö se tuommoista mielellään. Ja
sitten sinä vasta oikein oppisit hänet tuntemaan, jos voisit kohdata
hänet suuttuneena: siinä se kätkeilevä sisällinen ihminen pistäkse
ulos, ja sillä ovat usein pitkät kynnet kuin hitolla. Voi lapsi! Paljon
olen aikoinani nähnyt, paljon kokenut! Siitä, miten ihminen kynttilää
sammuttaa, siitä jo voin nähdä, mimmoinen hän on sisästään ja mimmoinen
on hänellä luonne. Se, joka noin ohimennen puhaltaa kynttilän
sammuksiin, huolimatta raiskaako se ja lekottaako se, se on semmoinen,
joka pitää paljon nopeasta toimimisestaan, ja kumminkin tekee hän
kaikki vaan puoliksi eikä ole hänellä rauhaa mielessään".
-- "Mutta, äiti, te panette minut pulaan; arvankauppaa se sittenkin
vaan on".
--- "Niin, niin, kaikkea ei huoli sinun muistaakaan, mitä olen sanonut,
kunhan vaan pidät mielessäsi noin päällisten puolin; eri tilaisuuksissa
sitten kyllä olet huomaava minun tarkoitukseni, ja pidä silmällä
silloin: puhuuko hän hyvin työtä tehdessään, ottaako hän jotain
käteensä, sinun kanssasi puhuessaan, eikä taukoa työstään joka kerta
kuin sinulle sanan sanoo eikä tee työtä näyn vuoksi vaan. Ahkeruus on
vaimo-ihmisessä kaikki, sen minä sanon. Äiti vainajani se aina lausui:
tyttö ei saa koskaan kulkea tyhjin käsin, ja jos hän näkee höyhen
haituvankin, niin hänen pitää mennä ottamaan se ylös, vaikka kolmen
aidan ylitse. Ja sen ohella pitää hänen olla työssään tyyneen ja
vakavan, hän ei saa huimasti hyöriä ja pyöriä sinne tänne, ikäänkuin
aikoisi nyt juuri reväistä maailmasta kappaleen alas. Ja kun hän
sinulle puhuu ja vastaa, niin huomaa, eikö hän ole liian ujo tai kovin
rohkea. Sin'et voi uskoa, kuinka erillaisia tytöt ovat miestä
nähdessään ja yksinään ollessaan, ja ne, jotka näyttävät siltä, kuin
aikoisivat sanoa: älä puraise minua! ne ovat huonoimpia, mutta ne,
joilla suu on aina leveällään ja jotka arvelevat, että, kun joku on
tuvassa, niin ei suu saa olla kiinni silmänräpäystäkään, ne ovat vielä
huonommat".
Poika naurahti ja sanoi: "Teidänhän, äiti, sopisi kulkea saarnaamassa
ympäri maailmaa ja pitää kirkkoa tytöille yksinään".
-- "Sopisipa kyllä", sanoi äiti, myöskin nauraen, "mutta minäpä olen
alkanutkin lopusta. Ensiksi sinun pitää luonnollisesti katsoa, millä
kannalla hän on vanhempainsa ja sisarustensa suhteen; olethan itsekin
hyvä lapsi, niin ettei minun huoli siitä pitemmältä puhua. Neljännen
käskyn kyllä tunnet".
-- "Olkaa siinä kohden rauhassa, äiti, siinä on minulla omat merkkini:
joka pitää paljon ääntä vanhempain rakkaudesta, sillä ei sitä ole;
paraiten se osotakse työssä ja toimessa; ja ken siitä paljon puhelee,
se on jo väsynyt ja veltto, kun täytyy itse työssä sitä osoittaa".
-- "Ymmärtäväinenhän minulla onkin poika", virkkoi onnellinen äiti
ivaellen, pani kätensä rinnalleen ja katsahti poikaansa: "Sanonko sulle
vielä jotain?"
-- "Puhukaa; mielelläni teitä kuulen".
-- "Tuntuu, kuin vasta ensi kertaa tänään voisin tällä tapaa sinun
kanssasi puhella, ja kun kuolen, niin ei jälkeeni jää mitään, jonka
olisin unohtanat. Neljäs käsky! niin tuossa muistuu mieleeni, mitä isä
vainajani kerran sanoi. Niin, hän ymmärsi kaikki ja oli lukenut paljon
kirjoja, ja kerran kuulin hänen sanovan papille, joka usein kävi hänen
luonaan, näin: Tiedänpä syyn, miksi ainoastaan neljännessä käskyssä on
palkka luvattu, ja siinähän sen luulisi olevan kaikista vähimmän
tarpeellisen, sillä sehän on luonnollisinta, mutta kun sanotaan:
kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit! ... niin sillä ei
tarkoiteta sitä, että hyvä lapsi tulee seitsemän- tai kahdeksankymmentä
vuotta vanhaksi; ei, ken isäänsä ja äitiänsä kunnioittaa, se elää
kauan, mutta taaksepäin. Hänellä on vanhempainsa elämä muistossaan,
ajatuksissaan, ja sitä ei häneltä voi poisottaa ja hän elää kauan
maailmassa, olkoon missä iässä hyvänsä. Ja ken ei isäänsä ja äitiänsä
kunnioita, se on vasta tänään syntynyt maailmaan eikä häntä enää
huomenna ole siinä".
-- "Äiti, tuo oli kelpo sana, minä ymmärrän sen enkä sitä unohda ja
lastenikin pitää se oppiman; mutta mitä enemmän te puhutte, sitä
raskaammaksi käy minulle vaimon hakeminen; hänen pitäisi, luullakseni,
olla teidän kaltaisen".
-- "Älähän ole, lapseni, niin yksinkertainen. Yhdeksäntoista ja
kahdenkymmenen iässä olin minäkin aivan toisenlainen, raju ja
itsepäinen, enkä ole vielä nytkään semmoinen, kuin minun pitäisi olla.
Mutta mitäs minun piti sinulle sanoakaan? niin, vaimosta. Merkillistä,
mitenkä se sinusta niin vaikealle tuntuu. Mutta vaikeaapa sinusta on
kaikki tuntunut jo pienestä pitäin; kahden vuoden iässä vasta opit sinä
kävelemään ja osaathan nyt juosta kuin varsa. Nyt vielä pari pientä
seikkaa, mutta pienistäpä usein tuntee suuretkin. Ota vaari, mitenkä
hän nauraa; nauru ei saa olla mitään leveää hohotusta eikä mitään
hienoa hihitystä, ei, sydämmestä sen pitää olla tullutta; soisinpa
tietäväsi, miten sinä itse naurat, sitten osaisit eroittaa oikean
naurun".
Poika purskahti nyt kovaan nauruun ja äiti saneli sanelemistaan: "Niin,
niin, tuolla lailla, samoin nauroi isä vainajanikin, niin hänelläkin
selkä notkui ja olkapäät hyppivät". Ja mitä enemmän äiti noin puhui,
sitä enemmän täytyi pojan nauraa, ja viimein yhtyi äitikin joukkoon, ja
niin kohta kuin yksi lakkasi, tarttui toisen nauraminen häneen jälleen.
He istahtivat tien viereen ja päästivät hevosen syömään; äiti otti
kukan maasta ja, leikiten sillä kädessään, sanoi: "Niin, merkitsee
tuokin jotain. Ota vaari, menestyvätkö hänellä kukat, siinä on enemmän
kuin osaa arvatakaan".
Kaukaa kuului nyt tytön laulu, ja äiti sanoi: "Panepa sekin tähdelle,
laulaako hän yhteislaulussa mielellänsä toista ääntä; se merkitsee jo
jotakin, kun joku mielellään pyrkii laulua alottamaan; ja katsos,
tuolla tulee koululapsia, nekin sanovat minulle erään asian. Tärkeätä
olisi, jos saisit tiedustelleeksi, onko hänellä vielä tallella
kirjoitusvihkonsa koulusta".
-- "No mutta, äiti, tehän tahdotte ottaa koko maailman todistajiksi.
Mitähän sekin merkitsisi, onko hänellä kirjoitusvihkonsa vielä
jäljellä?"
-- "Että sinä vielä kysyt tuota, se osoittaa, ettes vielä ole oikein
ymmärtäväinen. Tytöllä, joka ei huolellisesti säilytä kaikkea sitä,
mikä kerran on ollut jonkin arvoista, ei ole oikeata sydäntä".
Tämän puheen aikana oli poika koettanut päästää auki solmua ruoskan
siimassa; nyt otti hän veitsen taskustaan ja leikkasi solmun poikki.
Sormellaan osoittaen siihen sanoi äiti:
-- "Noin sopii sinun kyllä tehdä, mutta tytön ei koskaan. Pidä
silmällä, eikö hän kohta leikkaa solmua poikki; siinä on salaisuus
siinäkin".
-- "Sen saatan arvata", sanoi poika. "Mutta teidän kengännauhanne on
päässyt auki, ja eteenpäin täytyy lähteä".
-- "Niin, mutta tuopa taaskin johdatti mieleeni erään seikan", sanoi
äiti. "Tämä se on mitä paraimpia merkkejä: ota vaari, mitenkä hän
kenkänsä länttään astuu, sisäänpäin vai ulospäin, ja laahustaako ja
kuluttaako hän paljon jalkineita".
-- "Sittenpä pitäisi minun juosta suutarin luona", sanoi poika nauraen;
"voi äitiseni, kaikkia noita avuja, mitä sanotte, ei löydä yhdessä
ihmisessä".
-- "Niin kyllä, paljonhan minä puhunkin, eikä sinun huoli kaikkea
muistiin panna, se on vaan sinulle ohjaukseksi, kun mitä milloinkin
sattuu. Minä arvelen vain, ettei se ole pääasia, mitä kellä on tai mitä
ken perinnöksi saa, vaan mitä hän tarvitsee. Mutta nyt, minä, niinkuin
tiedät, olen antanut sinun olla rauhassa, avaa nyt minulle sydämmesi ja
sano, mitä sinulle tapahtui, kun sinä viime vuonna palasit Endringenin
häistä ikäänkuin lumottuna etkä enää sen koommin ole ollut entinen
poika? Sano minulle, kenties voin sinua auttaa".
-- "Oi äiti, sitä ette tiedä, mutta sen sanon teille. Minä olen nähnyt
tytön, joka olisi oikea, mutta minä erehdyin".
-- "Herran tähden! Ethän vaan rakastunut kenenkään vaimoon?"
-- "En maar, mutta erehdyin minä sittenkin. Ja mitäpä pitkistä
puheista? Hän oli palvelustyttö".
Poika huokasi syvään, ja ääneti olivat äiti ja poika hetkisen; viimein
pani äiti kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä olet hyvä poika,
kiitänpä Jumalaa, että hän salli sinun tulla semmoiseksi. Hyvin olet
tehnyt siinä, että olet hänet hylännyt mielestäsi. Isäsi ei olisi
siihen milloinkaan suostunut, ja isänsiunaus, tiedäthän, merkitsee
paljon".
-- "Ei, äiti, en minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen, minulle,
totta puhuen, ei ollut yhtään mieliin, että hän on palvelustyttö; se ei
käy laatuun, ja senvuoksi läksin tipo tieheni. Mutta vaikeampi minun
oli häntä unohtaa kuin luulinkaan; mutta nyt se on ohi, ja ohi sen
täytyy olla, minä olen päättänyt, etten tiedustele häntä mistään enkä
kysy keltään, missä ja kuka hän on: Jumalan avulla tuon teille oikean
talontyttären".
-- "Olethan kumminkin rehellisesti kohdellut tyttöä, etkä ole pannut
hänen päätänsä pyörimään?"
-- "Tuohon käteen, äiti; minun ei ole itseäni mistään moittiminen".
-- "Minä uskon sinua", sanoi äiti ja pudisti usean kerran hänen
kättään, "ja nyt onnea ja siunausta matkallesi".
Poika astui hevosen selkään, äiti katsoi hänen peräänsä ja nyt huusi
hän: "Seis! vielä sana, olinpa unohtaa paraimman".
Poika käänsi hevosensa ja äitinsä kohdalle tultuaan sanoi nauraen:
"Mutta se on jo viimeinen, eikö niin?"
-- "Viimeinen on ja paras. Kysele tytöltä myöskin paikkakunnan köyhistä
ja käy sitten köyhiltä tiedustelemassa, mitä nämä tytöstä puhuvat.
Huono se talontyttö on, jolla ei ole erityistä köyhää, jolle hän hyvää
tekee. Pane tuo tähdelle, ja mene nyt Jumalan nimeen ja ratsasta hyvää
kyytiä".
Ja pojan mentyä matkaansa, luki äiti vielä rukouksen hänen tiellensä ja
palasi sitten jälleen kotiansa.
-- "Olisi minun sittenkin pitänyt vielä sanoa hänelle se, että hän
tiedustelisi, miten Josenhans vainajan lasten on käynyt", sanoi äiti
kummallisessa liikutuksessa, ja ken tuntee ne salaiset tiet, joita
sielu käy, ne vuolteet, joita kulkee meidän näkyvän tilamme ylitse tai
syvässä sen alla? Sun muistossasi herää joskus jo kauan aikaa sitten
vaiennut laulu- tai tanssisävel, sin'et voit sitä laulaa, et saada
säveleitä yhteen, ja kumminkin soi se sydämmessäsi aivan selvään ja
sinusta tuntuu, kuin kuulisit sitä. Mikä se on, joka äkkiä herätti
sinussa nuo vaienneet säveleet?
Minkätähden muisti äiti nyt juuri näitä lapsia, jotka jo kauan sitten
olivat menneet hänen mielestään? Oliko nykyinen hartauden tila
ikäänkuin muisto toisesta jo kauan kadonneesta, ja herättikö se sitten
sen mukana olleet seikat mieleen? Ken voi käsittää ne hiukeen hienot ja
näkymättömät alkeet, joita liihottelee ja heiluu ihmisestä ihmiseen,
muistosta muistoon?
Äidin tultua takaisin tupaan, sanoi isäntä pilkallisesti:
-- "Olet kai antanut hänelle koko joukon neuvoja, miten muka paraimman
saa ongituksi; kyllä minäkin olen siitä huolta pitänyt, olen edeltäpäin
kirjoittanut Korppi-Sakarille, ja kyllä se hänet toimittaa paraimpiin
taloihin. Hänen täytyy tuoda semmoinen, jolla on runsaasti rahakultaa".
-- "Ei se rahakullan runsaus ihmisen hyvyys ole", vastasi äiti.
-- "Kyllä minäkin nyt tuon verran ymmärrän", sanoi isäntä
pilkallisesti, "mutta miksikäs ei ihminen saata olla hyvä ja rikas
rahoista samalla?"
Äiti oli vaiti. Mutta hetken kuluttua hän sanoi:
-- "Vai osoitit sinä häntä Korppi-Sakarin luo? Korppi-Sakarin taloonhan
Josenhansinkin poika tuli kasvatettavaksi". Niin yhdisti hän nyt
puheesen nimen lausumalla taanoisen muistinsa, ja nyt vasta tunsi hän,
ketä oli muistanut, ja palasi myöhemmin, niinkuin pian saamme nähdä,
usein niihin.
-- "Min'en tiedä, mitä sinä puhut", sanoi isäntä. "Mitä se poika sinuun
koskee? Miks'et sinä sano nyt, että minä olen viisaasti tehnyt?"
-- "Kyllähän sinä viisaasti teit", vakuutti emäntä, mutta ukkoa ei tämä
myöhäinen kiitos tyydyttänyt ja hän meni möristen ulos.
Jonkinlainen äreä pelko, että Johanneksen saattaisi sittenkin käydä
nurin päin, ja että asiassa oli kenties pidetty liiallista kiirutta,
suututti ukkoa kovasti nykyisyyteen ja kaikkeen, mitä hänen ympärillään
oli.