Avojalka seisoi eräänä sunnuntai-iltana tapansa mukaan talon oven
suussa ja katseli haaveksien eteenpäin. Silloin näki hän Sysi-Matin
pojanpojan tulevan juoksujalassa ja kuuli hänen jo kaukaa viitaten
hänelle huutavan:
-- "Hän on tullut, Avojalka, hän on tullut!" Avojalan polvet
horjahtivat, ja vapisevalla äänellä huusi hän: "Missä hän on? missä?"
-- "Ukkoni luona Moosbrunnin metsässä".
-- "Missä? Kuka? Kuka sinut on lähettänyt?"
-- "Sinun Damisi. Hän on tuolla metsässä".
Avojalan täytyi laskeutua portinpielessä olevalle kivelle, mutta
hetkiseksi vaan, hän ponnisti taas voimansa ja sanoi pystyyn kohoten:
"Minun Daminiko! Veljeni, niinkö?"
-- "Niin kyllä, Avojalan Dami", virkkoi poika vilpittömästi, "ja hän
sanoi saavani sinulta kreutserin, kun lähtisin sinulle sanaa viemään;
anna nyt se kreutseri".
-- "Damini antaa sulle kyllä kolmekin sen sijaan".
-- "Kyllä kai!" sanoi poika, "meillähän tuo päivitteli, ettei hänellä
enää ole penniäkään".
-- "Nyt ei ole minullakaan", sanoi Avojalka, "mutta minä jään sen
sinulle velkaa".
Hän meni kohta taloon, pyysi toista piikaa lypsämään edestänsä
tän'iltana lehmät, jollei häntä illaksi kotia kuuluisi; hänellä
itsellään on kiire asia toimitettavana. Tykyttävin sydämmin, milloin
suuttuen Damiin, milloin säälien häntä ja hänen kovaa onneaan, milloin
harmitellen, että hän on taas täällä, milloin taas jälleen moittien
itseään tuommoisesta ajatuksesta ainoata veljeänsä kohtaan, kulki
Avojalka kedon poikki laakson kautta Moosbrunnin metsään päin.
Sysi-Matin luokse mennessä ei voinut eksyä tieltä, jospa olisi polulta
poikennutkin. Haju sysihaudasta vei hairahtamatta hänen luokseen. --
Linnut ne laulavat puissa, ja vaikeroiva ihmislapsi kulkee niiden alla,
ja surullista on Damin nähdä nämä kaikki jälleen, ja kovin on häntä
onni kaiketi kohdellut, kosk'ei hänellä ole muuta neuvoa, kuin tulla
kotiin sinun niskoillesi ja vastuksiksesi. Muilla sisarilla on apua
veljistään ja minulla... Mutta nyt näytän sulle, Dami, että sinun pitää
pysyä, minne sinut panen etkä saa järkähtääkään.
Tuommoisissa ajatuksissa astui Avojalka ja tuli viimein Sysi-Matin
asunnolle. Mutta täällä hän ei nähnyt muita kuin Sysi-Matin, joka istui
mökissään sysihaudan luona ja piti molemmin käsin piippuansa ja poltti;
sysimies tekee samoin kuin hänen sysihautansakin, hän savuttaa
alinomaa.
-- "Onko joku minua narrannut?" kysäsi Avojalka. "Se olisi hirveätä!
Mitäs minä olen ihmisille tehnyt, koska he minua pilkkanaan pitävät?
Mutta kyllä mä tietää saan, kenen työtä tämä on; kyllä sen vielä
hänelle maksan".
Käsi nyrkissä ja kasvot tulipunaisina seisoi hän nyt Sysi-Matin edessä.
Tämä tuskin kohotti päätänsäkään, vielä vähemmin sanaakaan sanoi.
Niinkauan kuin aurinko oli yläällä, ei Sysi-Matti puhunut melkein
mitään, ja ainoastaan yöllä, kun ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin,
puhui hän paljon ja mielellänsä.
Avojalka tuijotti hetkisen sysimiehen nokisiin kasvoihin ja kysyi
sitten vihaisena: "Missä minun Damini?"
Ukko pudisti päätään kieltävästi. Silloin kysyi Avojalka vielä kerran,
polaisten jalkaansa: "Onko minun Damini teillä?"
Ukko levitti kätensä ja viittasi oikealle ja vasemmalle, ettei häntä
muka ole.
-- "Kukas sitten pojan luokseni lähetti?" kysyi Avojalka yhä enemmän
vihastuen. "Puhukaahan!"
Sysimies viittasi oikealla peukalollaan sinne päin, missä polkutie kävi
vuorten yli.
-- "Sanokaahan toki Jumalan tähden sana edes", pyysi Avojalka, vihasta
itkien, "yksi ainoa sana edes! Onko minun Damini täällä vai missä hän
on?"
Viimeinkin vastasi ukko: "Hän meni sinua vastaan polkutielle", ja
ikäänkuin olisi hän mielestänsä jo puhunut liian paljon, puristi hän
nopeasti huulensa yhteen ja rupesi kulkemaan sysihautansa ympäri.
Tuossa seisoi nyt Avojalka ja nauroi pilkallisesti ja sääliväisesti
yksinkertaiselle veljelleen. "Hän lähettää minua hakemaan eikä itse
pysy kumminkaan siellä, mistä hänet saa tavata; ja jos minä nyt lähden
vuoren yli -- mikä hänen päähänsä panikaan, että minä tulisin polkua
myöten? se hänen mieleensä lienee nyt johtunut, ja nyt hän kulkee
toista tietä, ja niin kuljetaan ympäri toistemme kuin sumussa".
Avojalka istahti kannolle, ja hänen sisässään paloi tuli kuin
sysihaudassa, liekki vaan ei voinut leimuta ulos, hänen täytyi
verkalleen hiiltyä. Linnut lauloivat, puut humisivat, voi, mitä tuo
kaikki on, kun ei sydämmessä helähdä yhtään raikasta säveltä!... Kuni
keskellä untaan muisti hän nyt mitenkä hän kerran oli ollut rakkauden
mietteissä. Mitenkä sinä päästät tuommoisia ajatuksia nousemaan
itseesi? Eikö sinulla ole kyllä kurjuutta itsessäsi ja veljessäsi? Ja
tuo rakkauden ajatus oli hänessä nyt kuin kirkkaan kesäpäivän muisto
talvisydännä. Saattaa ainoastaan uskoa, että on kerran ollut niin
lämmintä, niin kirkasta, mutta siitä ei enää mitään tiedä. Nyt hänen
oli oppiminen, mitä "odotus" on: korkealla huipun nenässä, missä tuskin
on maata kämmentäkään leveältä; ja kun tiedät, miten asiat oikein ovat,
olet jälleen entisessä kurjuudessa ja vielä suuremmassa.
Hän meni sysimiehen mökkiin, siellä oli lattialla säkki höllällään ja
tuskin puolillaankaan, ja kulmassa näkyi isän nimi.
-- "Voi poloista, kuinka sinua on retustettu!" sanoi hän melkein
ääneensä. Mutta hän jätti pian tunteiden kiihkotilan ja tahtoi nähdä,
mitähän Dami oli takaisin tuonut. "Ovat kai hänellä ainakin jäljellä
vielä nuo hyvät paidat, jotka teetin hänelle mustan Marannan
palttinasta? Ja kenties on siellä myös joku lahja sedältä Amerikassa.
Mutta jos hänellä olisi vielä jotain kelvollista, olisiko hän sitten
ensin mennyt Sysi-Matin luo metsään? Eikö hän olisi tullut suoraa
tietää kylään?"
Avojalalla oli aikaa näihin ajatuksiin, sillä säkin suu oli tosiaankin
mutkallisesti sidottu, ja tavallisella näppäryydellänsä ja maltillansa
sai hän viimeinkin solmun päästetyksi. Hän otti ulos kaikki, mitä
säkissä oli, ja vihaisena sanoi hän itsekseen: "Voi sinua typötyhjää!
Ei ainoatakaan ehjää paitaa enää! Nyt saat nimeksesi joko poikaryysyn
tai ryysypojan, kummanko suvaitset".
Nyt ei hän olisi voinut ollenkaan hyvällä tuulella tervehtiä poissa
ollutta veljeään, ja veli lienee sen huomannutkin, sillä hän seisoi
kurkistellen mökin ovella, kunnes Avojalka oli pannut kaikki säkkiin
jälleen. Sitten astui hän sisarensa luo ja sanoi: "Terve, Amrei! Min'en
tuo sinulle muuta kuin likaiset vaatteet, mutta sinä olet siisti sinä
ja teet taas jälleen..."
-- "Voi armas Dami, miltä sinä näytät", huudahti Avojalka, langeten
veljensä kaulaan, mutta pian riuhtasihe hän jälleen irti ja sanoi:
-- "Herran tähden, sinä haiset viinalle. Oletko jo niin pitkällä?"
-- "En maar, Sysi-Matti vaan antoi mulle vähän katajaviinaa, sillä minä
tuskin jaksoin pystyssä pysyä; huonosti on minun käynyt, mutta huonoksi
en ole kumminkaan tullut, usko se, todistaa sitä tosin en voi".
-- "Kyllä uskon. Ethän tahtonekaan pettää häntä ainoata, joka sinulla
maailmassa enää on. Voi kuinka metsistyneeltä ja viheliäiseltä sinä
näytätkään? Partakin on sinulla pitkä kuin veitsenhiojalla. Sitä en
suvaitse, sen saat ajaa pois. Vaan olethan muutoin terve? Eihän sua
vaivaa mikään?"
-- "Terve olen ja nyt tulee minusta sotamies".
-- "Mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, siitä puhutaan vast'edes;
sanopa nyt vain, miten sinun on käynyt".
Dami potkasi jalallaan puoleksi palaneen halon, niin sanottuja
kelpaamattomia kekäleitä, ja sanoi: "Näetkös? Tuommoinen minäkin olen;
en aivan hiiltä, vaan en tuorettakaan puuta enää".
Avojalka kehoitti häntä puhumaan valittelematta, ja nyt kertoi Dami
pitkän, pitkän jutun, mitenkä hän ei jaksanut olla sedän luona, kuinka
kova ja itsekäs tämä on, ja erittäinkin mitenkä sedän vaimo sätti häntä
jok'ainoasta leipäpalasta, minkä tämä nautti, mitenkä hän oli työssä
siellä ja täällä, mutta kaikkialla oli kohdannut kovasydämmisiä
ihmisiä; Amerikassa saattaa muka ihminen kuolla puutoksesta, eivätkä
muut ihmiset ole siitä tietävinänsäkään. Avojalan täytyi melkein
nauraa, kun kertomuksessa vähä väliä kuului loppusointuna: "Ja niin he
viskasivat minut kadulle". Sisar ei malttanut olla keskeyttämättä:
"Niin, semmoinen sinä olet, aina sinä annat itseäsi viskellä.
Samallainen olit jo lapsena: kun kerran kompastuit, niin päästit myös
itsesi lankeamaan kuin seiväs. Mutta älähän murehdi. Tiedätkös, mitä on
tehtävä, kun ihmiset tekevät vastoin mieltäsi?"
-- "Astua heidän tieltään pois".
-- "Ei maar; pitää tehdä heille jälleen vastoin mieltä, jos voi, ja
pahimmin heille vastoin mieltä tekee, kun pystyssä pidätäkse ja jotain
toimittaa. Mutta sinä asetut aina alle kynsin ja sanot maailmalle: tee
mulle hyvää tai tee pahaa, suutele minua tai lyö minua, miten vaan
tahdot. -- Se on helppoa se. Sinä annat itsellesi kaiken tapahtua, ja
säälittelet sitten itseäsi. Hyvä oisi, jos minuakin joku asettaisi
siihen ja tuohon hyvään tilaan, jollen sitä itse voisi tehdä; mutta nyt
sinun pitää oleman mies omasta puolestasi, olethan kyllälti antaunut
maailmassa tyrkittäväksi".
Moitteet ja opetukset tulevat onnettomalle usein vääräksi kovuudeksi,
ja semmoiseksi Damikin ymmärsi sisarensa sanat. Olipa hirmuista, ettei
sisar huomannut hänen olevan kaikista onnettomimman ihmisen maailmassa.
Sisar muistutti hänelle kiven kovaan, ettei hänen pidä uskoman sitä, ja
kun ei hän sitä uskoisi, niin ei hän semmoinen olisikaan. Mutta
vaikeinta kaikista on saada ihmistä uskomaan itseänsä; useille se
onnistuu vasta sitten, kun he ovat jossakin asiassa menestyneet.
Dami ei tahtonut enää kertoa sanaakaan noin kovasydämmiselle sisarelle,
ja vasta kotvasen kuluttua sai tämä veljeänsä kertomaan kaikki matkan
mutkat ja kuinka hän viimein uuninlämmittäjänä eräällä höyrylaivalla
oli palannut Europaan takaisin. Mutta samalla kun Avojalka moitti
veljeänsä hänen itseänsä piinaavasta hentomielisyydestään, huomasi hän,
ettei hän itsekään ole siitä vapaa.
Avojalka, pitäen kanssakäymistä melkein yksistänsä mustan Marannan
kanssa, oli tottunut aina puhumaan niin paljon itsestänsä ja
ajattelemaan itseänsä, ja hän oli tullut tukalaan tilaan. Nyt,
veljeänsä rohkaistessaan, teki hän ehdottomasti samaa itsellensäkin;
sillä niin on ihmis-elannon salaperäinen voima, että toisia
auttaessamme aina autamme itseämmekin.
-- "Onhan meillä neljä tervettä kättä", lopetti hän, "ja pidetäänpä
neuvoa, emmekö omin voimimme pääse maailman läpi kulkemaan, ja omin
voimin päästä on tuhat kertaa parempi kuin tehdä se kerjäämällä. Ja
nyt, Dami, mennään meille".
Dami ei sanonut tahtovansa ollenkaan näyttäytyä kylässä, hän pelkäsi
pilkkaa, jota nyt sataisi hänen päälleen kaikilta haaroin, hän tahtoi
toistaiseksi pysyä vielä salassa: mutta Avojalka sanoi: "Nyt juuri
lähdetkin, kirkkaana sunnuntai-päivänä ja aivan kylän keskitse ja annat
itsesi pilkattavaksi. Anna ihmisten puhua ja arvella ja nauraa,
sittenhän olet valmis ja siitä päässyt, sittenhän olet tuon katkeran
kalkin juonut etkä suinkaan pisaroittain".
Vasta monen kovan vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kuin
harvapuheinen Sysi-Mattikin oli virkkanut sanansa Avojalan puoleen,
suostui Dami lähtemään. Ja kylläpä satoikin rankkasateena kaikilta
haaroin sen järeämpiä sen hennompia sättimisiä Avojalan Damin päälle,
joka seurakunnan maksulla oli tehnyt huvimatkan Amerikaan. Musta
Maranna vaan otti hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen toinen sanansa
oli: "Oletkos saanut jotain tietoa Johannes pojastani?"
Dami ei osannut mitään tietoja antaa. Samana iltana vielä toi Avojalka
parran-ajajan, joka ajoi Damilta pitkän parran pois ja teki hänet
sileäleukaiseksi niinkuin paikkakunnalla tapana oli.
Jo huomisaamuna kutsuttiin Dami raastupaan, ja kun tuo kutsumus pani
hänet vapisemaan, -- hän ei tiennyt miksi -- niin lupasi Avojalka tulla
hänen mukaansa ja hyvä se olikin, vaikkei siitä paljoa apua lähtenyt.
Kunnallisneuvosto julisti Damille, että hän on paikkakunnasta häädetty
pois; hänellä ei ole mitään oikeutta täällä olla, joutuakseen kenties
taaskin seurakunnan rasitukseksi.
Kaikki kunnanneuvokset hämmästyivät, kun Avojalka tähän vastasi:
-- "Niinpä niinkin, kyllä te voitte ajaa hänet pois; mutta tiedättekös
milloin? Jos voitte mennä tuonne hautausmaalle, sinne, missä isämme ja
äitimme lepää, ja jos siellä voitte haudatuille sanoa: 'Ylös! ja menkää
pois lapsinenne!' -- Sitten vasta voitte ajaa hänet pois. Ketään ei saa
ajaa pois siitä paikkakunnasta, missä hänen vanhempansa ovat
haudattuina, siellä hän on enemmän kuin kotonansa; ja seiskoon noissa
kirjoissa -- hän osoitti nidottuun asetuskokoukseen -- vaikka tuhannen
tuhatta kertaa enemmän ja toisin, niin laatuun se ei käy ettekä te sitä
voi pakoittaa".
Eräs kunnanneuvoksia kuiskasi koulunopettajalle korvaan: "Tuommoisia
puheita ei Avojalka ole saanut muualta mistään kuin mustalta
Marannalta!" Ja suntio se kallistui kylänvanhimman puoleen ja sanoi:
"kuinka sinä siedät, että tuo tytön retvana pitää tuommoista ääntä:
soita vartija sisään, ja käske panna tyttö hulluinhuoneesen". Mutta
kylänvanhin naurahti ja selitti Avojalalle, että kunta, maksaessaan
matkarahat Damille, on samalla vapauttanut itsensä kaikista
kulungeista, jotka sen niskoille saattaisivat tulla Damin tähden.
-- "Niin, mutta missäs hänen kotiseurakuntansa nyt on?"
-- "Siellä, minne hänet otetaan, vaan ei ainakaan täällä eikä tätä
nykyä missään".
-- "Niin, minulla ei ole kotiseurakuntaa missään", sanoi Dami, josta
melkein tuntui hyvältä olla vaan yhä enemmän onneton. Nythän ei voine
muka kukaan kieltää, ettei kellenkään ihmiselle ole maailmassa sen
pahemmin käynyt kuin hänelle.
Avojalka vastusteli vieläkin, mutta pian hän huomasi, ettei siitä ollut
mitään apua; laki oli häntä vastaan, ja hän vakuutti juhlallisesti,
että ennen vaikka veri häneltä kynsien alta tirskukoon, ennenkuin hän
enää vastaan ottaa seurakunnalta mitään itsellensä tahi veljellensä, ja
hän lupasi maksaa takaisin kaikki, minkä seurakunta oli antanut.
-- "Otetaankos sekin pöytäkirjaan?" kysyi kirjuri neuvoksilta, ja
Avojalka vastasi: "Kirjoittakaa vaan, eihän teillä kumminkaan ole
voimassa muu kuin kirjoitettu sana".
Avojalka kirjoitti nimensä pöytäkirjaan, mutta kuu tämä oli tapahtunut,
julistettiin Damille kumminkin, että hän, kuni muukalainen, saa viipyä
kylässä kolme päivää; jos ei hän sen ajan kuluessa ole saanut itselleen
jotain tointa, niin käsketään hän pois ja tarpeen tullessa pakolla
saatetaan rajan toiselle puolelle.
Sanaakaan enää sanomatta läksi Avojalka veljineen raastuvasta pois, ja
Dami itki sitä, että sisar tarpeettomasti oli pakoittanut hänen
tulemaan kylään; parempi olisi hänen ollut jäädä metsään, siten hän
olisi välttänyt pilkat ja naurut sekä tuon karvaan tiedon, että hän on
muukalaisena ajettu pois omasta synnyinseurakunnastaan. Avojalka tahtoi
hänelle vastata, että parempi on tietää kaikki selvään, jospa se olisi
kuinka karvasta tahansa; mutta hän nielasi vastauksensa, hän itse tunsi
tarvitsevansa kaiken voimansa pystyssä pysyäkseen, hän piti myös
itsensäkin ajettuna veljineen pois ja hän tunsi seisovansa semmoisen
maailman vastassa, joka nojautuu voimaan ja lakiin, ja hänellä ei ole
muuta kuin tyhjä käsi; mutta pystymmässä hän vaan kulki nyt kuin
koskaan ennen.
Damin onnettomuus ja kova kohtalo ei häntä masentanut, sillä semmoinen
on ihminen: kun hänellä on murhe, joka täyttää hänet kokonaan, niin
kantaa hän toisen murheen, oli se sitten kuinka raskas hyvänsä, paljoa
helpommin kuin jos se olisi yksinään tullut. Ja koska Avojalalla oli
sanoilla sanomaton tuska, jota vastaan hän ei voinut mitään tehdä, niin
kantoi hän sanoilla sanottavan tuskansa sitä nöyremmin ja vapaammin.
Hän ei antaunut enää hetkeksikään haaveiluihin, vaan kulki aina kädet
jännitettyinä ja nyrkissä, ikäänkuin tahtoen kysyä: missä on työtä? ja
olkoon se vaikka vaikein kaikista, niin minä sen otan tehdäkseni,
voidakseni vaan saada itseni ja veljeni vapaaksi toisten vallasta ja
turvattomuudesta. Nyt aikoi hän itsekin mennä veljensä kanssa Elsassiin
tehdastyöhön. Tuo täytymys tuntui hänestä kauhealta, mutta hän tahtoi
pakoittaa itsensä siihen. Kun vaan kesä on kulunut, niin sitten sitä
mennään ja hyvästi sitten koti! Muukalaisiahan olemme kotonammekin.
Orpojen lähin suojelija paikkakunnan hallitusmiehistä oli nyt
voimatonna. Vanha uudistalokas makasi kovassa taudissa, ja tuon
myrskyisen kunnankokouksen jälkeisenä yönä hän nukkui kuoleman uneen.
Avojalka ja musta Maranna itkivät enemmän kuin kukaan hänen
haudallansa. Sanoipa musta Maranna kotia tultuansa erityisenkin syyn
siihen: "Uudistalokas oli viimeinen, jonka kanssa ennen nuorena
ollessani tanssin. Viimeinen tanssikumppalini on nyt kuollut".
Mutta pian piti eukko hänelle toisenlaista ruumispuhetta, sillä nyt
saatiin tietää, että uudistalokas, joka vuosikausin oli Avojalkaa siitä
vakuuttanut, ei ollut edes maininnutkaan häntä testamentissaan, vielä
vähemmin jättänyt hänelle mitään perinnöksi.
Kun ei musta Maranna tahtonut lainkaan lakata valittamasta ja
torumasta, niin sanoi Avojalka: "Nyt sitä sataa torumista päälleni
kaikilta haaroin, mutta paistaapa aurinko vielä joskus".
Uudistalokkaan jälkeiset lahjoittivat Avojalalle kumminkin muutamia
ukko vainajan vaatteita; hän olisi mielellään hyljännyt tuon lahjan,
mutta uskaltaako hän nyt enään vastakynttä osoittaa? Damikaan ei
tahtonut ottaa vaatteita vastaan, mutta hänen täytyi antaa myöten.
Hänen kohtalonsa muka näkyi olevan semmoinen, että hänen täytyi elää
koko aikansa kaikenlaisten vainajain vaatteissa. Sysi-Matti otti Damin
luoksensa sysiä polttamaan, ja muut kehoittivat Damia alkamaan
käräjänkäyntiä; häntä muka ei voi ajaa pois, kosk'ei hän ole vielä
kirjoitettu mihinkään toiseen seurakuntaan, sillä tämä se on ehtona
kotioikeuden menettämiseen, vaikk'ei sitä ole laissa niin selvään
sanottu.
Ihmiset melkein näkyivät saavan huvitusta siitä, että orpo raukoilta
puuttui sekä aikaa että rahaa käräjiä käydäksensä.
Dami näkyi mieltyneen yksinäiseen elantoon metsässä. Tuo oli aivan niin
hänenmoistansa, kun ei huolinut riisua eikä päälle pukea. Ja sunnuntai
iltoina oli Avojalan kova taistelu taisteleminen, saadakseen Damin edes
vähän puhdistamaan itseänsä. Sitten istui hän veljensä ja Matin luona;
vähän siinä puhuttiin, ja Avojalka ei voinut estää ajatuksiansa
lentelemästä sinne tänne ja hakemasta sitä, joka kerran oli tehnyt
hänet koko päiväksi onnelliseksi ja kohottanut hänet taivaasen.
Tietääköhän hän minusta enempää ja muisteleeko minua enää? Saattaako
ihminen unohtaa toisensa, jonka kanssa hän kerran on ollut niin
onnellinen? Oli sunnuntai-aamu toukokuun lopulla, ihmiset olivat kaikki
kirkossa. Eilen oli satanut vettä. Raikas, virvoittava löyhkä tuoksusi
vuorilta ja laaksosta, sillä aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Oli
Avojalkakin tahtonut mennä kirkkoon, mutta hän oli kuin kiinni naulattu
ikkunaan, kirkonkellojen soidessa, ja häneltä jäi kirkkoon menemättä.
Se oli kummallista eikä semmoista ollut koskaan ennen tapahtunut. Nyt
kun oli jo myöhä, niin päätti hän jäädä yksikseen ja kotonansa lukea
virsikirjaa. Hän penkasi kirstussansa ja kummasteli mitä kaikkia
kapineita hänellä olikaan. Hän istui lattialla ja luki juuri virttä ja
puoleksi hyräili sitä itsekseen; silloin kuului joku rapina ikkunassa.
Hän katsahti taakseen; valkoinen kyyhkynen istuu ikkunalaudalla ja
katsoo häneen, ja samassa kun tytön ja kyyhkyn katseet kohtaavat
toisensa, pyrähtää kyyhky lentoon ja Avojalka seuraa silmillään häntä
kedon yli, johon lintu viimein laskekse.
Tämä tapaus, joka kumminkin oli niin luonnollista, tekee hänet äkkiä
aivan iloiseksi, ja hän nyökyttelee päätänsä ulos vuoria, ketoa ja
metsää kohti. Koko päivän hän on tavattoman iloisella mielellä. Hän ei
osaa sanoa miksi, mutta hänestä tuntuu, kuin hänen sielussansa
riemuitsisi joku ilo, hän ei tiedä, mistä se tulee. Ja vaikka hän usein
puolenpäivän aikana, ovenpieleen nojaten, pudistelee päätään tuon
kummallisen tunteiden liikutuksen johdosta hänen sisässään, niin se ei
poistu hänestä. "Varmaan, aivan varmaan on joku ajatellut sinusta
hyvää; ja miks'ei saata olla mahdollista, että kyyhkynen olisi
hiljainen sanansaattaja, joka sen minulle virkkaa? Eläväthän eläimet
maailmassa, jossa ihmisten ajatukset lentävät ristiin ja rastiin, ja
kuka tietää, eivätkö he kanna niitä kaikkia hiljaa mukanaan".
Ihmiset, jotka kulkivat Avojalan ohitse, eivät osanneet aavistaa,
kuinka kummallisia ajatuksia tytön sydämmessä liikkui.