"Ei niin kovin hehkumalla
Polta kuuma tulikaan,
Kuin salainen lempi syömmen,
Josta yksin tiedät vaan..."
Niin lauloi Amrei aamulla seisoessaan kotavalkean ääressä, muiden
maatessa vielä makeinta untaan.
Hevospoika, joka ruokki hevosia ensimmäisen kerran aamulla, pistäysi
kotaan ottamaan hiiltä piippunsa sytykkeeksi.
-- "Mitäs sinä näin ani varakin täällä teet?" kysyi hän Avojalalta.
-- "Haudetta vasikoineelle lehmälle", vastasi Avojalka, hämmenellen
jauhoja ja leseitä, kysyjään katsomatta.
-- "Eilen illalla ha'imme sua vielä tanssissa renkivoudin kanssa, mutta
mistäs sinut löysi", sanoi hevospoika. "Totta sekin, ettet suvainnut
yhtään mennä tanssimaan; sin'olit tyytyväinen, että tuo vieras prinssi
piti sinua pilkkanaan".
-- "Hän ei ole mikään prinssi eikä pitänyt minua pilkkanansakaan. Ja
jospa niin olisi ollutkin, niin mieluummin suvaitsisin pilkantekoa
semmoiselta, kuin viisaaksi laittelemista sinulta renkivouteinesi".
-- "Miks'ei hän sitten sanonut sinulle, kuka hän on?"
-- "Siks'etten sitä kysynyt", vastasi Avojalka.
Hevospoika sanoi törkeän sukkeluuden ja nauraa hojautti itse sille;
löytyy näet aloja, joilla typerinkin saattaa vielä olla sukkela.
Avojalan kasvot hehkuivat kaksinkertaisesta punasta, sekä takkavalkean
että sisällisen liekin vaikuttamasta, hän puri hampaansa yhteen ja
sanoi sitten:
-- "Kuulepas: itse kai paraiten tiedät, minkä arvoinen mies olet, enkä
minä voi sitä vastustaa, ettei sinulla ole häpyä oman itsesi edessä,
mutta sitä voin kyllä vaatia, että sinulla olisi häpyä minun edessäni.
Sen minä sanon, Ja suoria nyt täältä tiehesi, täällä ei sinulla ole
mitään tekemistä, ja jollet joutuun mene, niin näytän, miten täältä
mennään".
-- "Aiotko herättää isäntäväkeä?"
-- "Sitä ei minun huoli tehdä", huudahti Avojalka ja nosti takasta
palavan kekäleen, josta räiskyen sinkoili säkeneitä. "Ulos, tai saat
merkin otsaasi!"
Hevospoika mennä juntusti teeskennellyllä naurulla. Mutta Avojalka
sitoi ison esiliinan eteensä ja meni syvään huokaistuansa navettaan,
höyryävä sanko kädessä.
Lehmä näkyi olevan hyvillään, kun häntä niin varhain muistettiin, se
mörisi, taukosi usean kerran juomasta ja katsoi suurin silmin
Avojalkaan.
-- "Niin, kyllä minua nyt ruvetaan kyselemään ja ivailemaan", virkki
Avojalka itsekseen, "mutta vähät siitä".
Mennen sitten kiulu kourassa muiden lehmien luo, hän lauloi:
"Kenpä sua sitten
Muurikki lehmä
Täällä lypsää lipsuttaa,
Kun tämä tyttö
Appelan lehmiä
Lypsää kaukana täältä saa?"
-- "Joutavia juttuja!" lisäsi hän sitten, ikäänkuin toruen itseään. Hän
teki nyt tehtävänsä hiljaa, ja vähitellen heräsivät muut, ja tuskin oli
Rosel saanut silmänsä auki, niin jo kutsui luoksensa Avojalan ja torui
hänet pahanpäiväiseksi, sillä Rosel oli kadottanut kauniin kaulahuivin.
Hän vakuutti antaneensa sen Avojalalle säilytettäväksi, mutta tämä muka
oli huimapäisyydessään, vieraan pyytäessä häntä tanssimaan, heittänyt
kaikki nurkkaan, ja kukas ties, eiköhän se ollut sama varas, joka
tuonoin vei vaatteita ja hevosen ja joka huomenna tuodaan raudoissa, ja
se oli häpeä, että Avojalka huudahteli tanssiessaan, kavahtakoon sitä
enää tekemästä, sillä Entsianin Valentin sanoi: kun kana kukkona
laulaa, niin muuttuu ilma ja onnettomuus seuraa. Rosel sanoi ottaneensa
ensimmäisen ja viimeisen kerran häntä mukaansa tanssijaisiin, hänen
muka oli täytynyt hävetä melkein silmät ulos päästään, kun hänen oli
joka paikassa kuuleminen: tuo se palvelee teillä. Jollei käly vaan
pitäisi Avojalan puolta ja tekisi hänen mielikseen, niin paikalla Rosel
ajaisi mokoman hanhien paimenen talosta ulos.
Avojalka kuunteli tätä, kaikkea tyyneellä mielellä, hän oli tänään jo
huomannut molemmat rajat siitä, mitä hänen piti saada kuulla, ja siinä
oli hän tehnyt luonnollisesti nyt samoin kuin ennenkin: ken häntä
sätti, sen suun tukki hän vaitiolollaan, ken häntä pilkkasi, sen teki
hän sanoillaan noloksi. Ja jos ei hänellä ollutkaan aina tulista
kekälettä saapuvilla, kuten hevospoikaa kyydittäessään, niin löytyi
hänellä katseita ja sanoja, jotka toimittivat saman.
Avojalka ei voinut kylliksi kertoa mustalle Marannalle, mitä kaikkea
Rosel oli hänelle tehnyt, ja kun hänen ei sopinut kotonaan sitä tehdä,
niin päästi hän täällä kielensä valloilleen ja moitti Roselia
ankarimmilla sanoilla. Mutta pian hän lakkasi siitä ja sanoi:
-- "Hyvä Jumala, tämä ei ole oikein, tämä tekee minutkin niin
kelvottomaksi, kun tuommoista puhetta pidän".
Mutta Maranna lohdutteli näin: "Hyvinpä teetkin sättiessäsi. Katsos,
kun näkee jotakin inhoittavaa, niin pitää syläistä, muuten tulee
sairaaksi, ja kun jotakin pahaa näkee ja kuulee ja saa kokea, niin
silloin pitää sättiä, silloin pitää sielunkin saada syläistä, muuten se
tulee kehnoksi".
Avojalan täytyi nauraa näitä mustan Marannan kummallisia lohdutuksia.
Päivä kului toisensa perästä, ja pian unohdettiin häät ja tanssit ja
kaikki, mitä niissä oli tapahtunut. Avojalassa vaan kyti alituinen
aatosten haaveilu, jota hän ei voinut ollenkaan hillitä.
Hyväpä oli, että hän sai avata aina sydämmensä mustalle Marannalle.
"Luulenpa tehneeni syntiä, kun silloin iloitsin niin perin paljon",
valitti hän kerran.
-- "Ketä vastaan sinä olet sitten tehnyt syntiä?"
-- "Luulenpa Jumalan rankaisevan minua siitä".
-- "Voi lasta, mitä puhutkaan? Jumala rakastaa ihmisiä kuin lapsiansa.
Onko vanhemmilla suurempaa iloa, kuin nähdä lastensa iloitsevan? Isä ja
äiti, joka näkee lastensa iloisesti tanssivan, ovat kahdenvertaisesti
onnellisia, ja niinpä ajattele sinäkin: Jumala on katsonut, kun sinä
tanssit, ja on iloinnut, ja vanhempasi ovat myöskin nähneet sinun
tanssivan ja ovat olleet iloiset hekin. Anna vaan elossa olevain puhua,
mitä tahtovat. Annas kun tulee Johannes poikani, kas hän se tanssia
osaa! Mutta min'en puhu mitään. Minussa on sinulle semmoinen, joka
sinua puolustaa; mitäs muuta tarvitsetkaan?"
Tosiaankin mustan Marannan sanat ja apu olivat lohduttavia, mutta
Avojalka ei ollut kumminkaan sanonut hänelle kaikkea. Hänen
huolimisensa syynä ei ollut pelkkä ihmisten puhe, eikä enää ollut
totta, että hän tyytyi, saatuaan ainoastaan yhden kerran olla oikein
onnellisena. Hän ikävöi jälleen sitä miestä, joka oli tullut hänelle
kuin vapahtavana ilmiönä, joka oli hänet niin perin pohjin muuttanut
eikä nyt enää tiennyt hänestä mitään.
Niin, Avojalka oli suuresti muuttunut. Hän ei laiminlyönyt töitään,
siitä ei häntä käynyt moittiminen, mutta syvä surumielisyys asettui
häneen itseensä. Tuohon tuli lisäksi toinenkin syy, jonka sopi tulla
muidenkin tiedoksi. Dami ei ollut Amerikasta kirjoittanut yhtään sanaa,
ja Avojalka unohtihe kerran niinkin pitkälle, että sanoi mustalle
Marannalle: -- "Eipä turhaan sanotakaan sananlaskussa: kun valkean
panee tyhjän padan alle, niin silloin palaa joku sielu parka. Sydämmeni
alla on valkea, ja sielu parkani se palaa".
-- "No mitä nyt?"
-- "Kun ei tuo Damikaan kirjoita! Odotus, se on kauheimmalla tavalla
murhattu aika, sen kovemmin ei voi ketään kuolettaa kuin odottamisella;
siinä ei ole ihminen hetkeäkään, ei silmänräpäystäkään enää kotona, ei
voi pysyä missään, ja aina vaan nousee toinen jalka ilmaan".
-- "Ohoh, lapsi! älä puhu niin", vaikeroi Maranna. "Sinäkö
odottamisesta puhut? Ajatteles minua; minä odotan kärsivällisesti ja
odotan viimeiseen hetkeeni saakka enkä lakkaa odottamasta".
Vieraan surun tunteminen saattoi Avojalan murheen sulaumaan
kyyneleiksi: hän valitti: "On niin haikeata. Nykyjään ajattelen
alinomaa kuolemata. Kuinkahan monta tuhatta sangollista vettä minun on
vielä kantaminen, ja kuinka monta sunnuntaita vielä on? Oikeastaan ei
pitäisi ollenkaan niin paljoa murehtia, elämähän loppuu niin pian, ja
kun Rosel toruu, niin silloin ajattelen: niin, toru vaan, pian kuolemme
kumpikin, ja sitten on loppu; ja sitten tulee jälleen päälleni tuska,
niin että kovasti pelkään kuolemata. Usein virun minä ja tahdon
kuvailla mielessäni, mimmoista tuo on, kun olen kuollut: en kuule, en
näe mitään, tämä silmä, tämä korva ne ovat kuolleet, kaikki ympärilläni
on minulta pois, ja koittaa päivä, min'en tiedä siitä mitään; ihmiset
neulovat, leikkaavat eloa, minua ei enää ole joukossa. Voi miksi on tuo
kuolema!... Vaan minkäs sille mahtaa? Onhan muidenkin pitänyt kuolla ja
ne olivat enemmän kuin sinä. Ei auta muuta kuin antautua sen alle. --
Kuules, kuuluttaja helistää kelloaan", niin keskeytti Avojalka tuon
omituisen valituksensa, ja hän, joka vast'ikään oli halunnut kuolla ja
jälleen olla kuolematta, hän olisi sittenkin mielellään tahtonut
tietää, mitä kylänkuuluttajalla olisi sanomista.
-- "Anna hänen kuulutella, ei hän sinulle kumminkaan mitään tuo",
virkkoi eukko, surumielisesti myhähtäen. "Voi, mitä on ihminen! Kuinka
kunkin on vuorostansa koettaminen puraista rikki tuo kova pähkinä ja
viimein kumminkin panna se pois kokonaisena! Sanonpa sulle kuin
sanonkin, mikä sinua vaivaa: sinä olet rakastunut oikein julmasti. Ole
iloinen, niin hyvin käy harvoille ihmisille, harvoille, sanon mä, käy
niin onnellisesti, että he tuntevat itsessänsä oikeata rakkautta; mutta
ota minusta esimerkki, älä luovu toivomasta. Tiedätkös, kuka jo
eläissään on kuollut? Se, ken ei joka päivä, ja varsinkin ken ei joka
kevät ajattele näin: nyt se elämä vasta alkaakin, nyt tulee jotain,
jota ei ollenkaan ole ollut vielä olemassa. Sinulle käy vielä hyvin,
sillä sinä teet pelkkiä rakkauden töitä. Mitä sinä olet tehnyt
veljellesi, mitä minulle, mitä vanhalle uudistalokkaalle, mitä kaikille
ihmisille! Mutta hyvä on, ett'es tiedä mitä teet. Ken hyvää tekee ja
rukoilee ja aina ajattelee sitä ja luulottelee itselleen siitä jotain
ansiota, se rukoilee itsensä taivaan lävitse ja pannaan toisella
puolella paimentamaan hanhia".
-- "Sen olen jo täällä tehnyt, olen siitä jo päässyt", nauroi Avojalka,
ja eukko jatkoi:
-- "Minussa sanoo eräs ääni, että se, joka sinun kanssasi tanssi, oli
Johannes poikani eikä kukaan muu. Ja sen mä sanon, jollei hän vielä ole
nainut, niin sinut hänen pitää ottaa. Samettivaatteita Johannes poikani
aina on mielellään kantanut, ja minä arvelen näin: nyt kiertelee hän
rajoja, kunnes meidän kuningas kuolee, sitten tulee hän maahan; mutta
pahoin hän tekee, kun ei minulle sitä ilmoita, ja minun on niin ikävä
hänen peräänsä".
Avojalka kauhistui tuota mustan Marannan lannistumatonta toivomisvoimaa
ja kuinka hän aina piti siitä kiinni.
Harvoin hän tästä puolin puhui tuosta vieraasta nuorukaisesta,
ainoastaan silloin kuin hän haasteli toivosta ja takaisin-tulosta ja
tällöin Damia mainitsi, ei hän malttanut olla sydämmessään muistamatta
häntä. "Hän ei toki ollut merten takana ja saattaa kyllä tulla takaisin
ja kirjoittaa, vaan, se on totta se, eihän hän kysynytkään, mistä
sinä olet. Maailmassa on niin tuhansittain kaupunkeja ja kyliä ja
kartanoita ... kenties hakee hän sinua eikä löydä sinua milloinkaan.
Mutta eihän niin, saattaahan hän kysyä Endringenissä. Hänen ei huoli
kysyä muilta kuin Dominikilta ja Ameile emännältä, ne hänelle kyllä
tiedon antavat. Mutta min'en tiedä, missä hän on, minä se en voi mitään
tehdä".
Kevät oli tullut taaskin, ja Amrei seisoi kukkainsa ääressä akkunassa.
Tulipa tuolloin mehiläinen ja imihe kiinni avonaiseen kukan terään.
Niin, ajatteli Avojalka, niin on tyttökin kuin kukka, kiinni kasvanut
yhteen paikkaan, se ei saata lentää liehuella ja hakea, sen täytyy
odotella, kunnes lennetään sen luokse.
"Öisin mä lintunen,
Luoksesi lennellen
Rientäisin vaan;
Mutta nyt täällä vain
Istua saan.
Mutta ma uinaillen
Luonasi riemuitsen,
Kultaseni:
Noustuan' istun taas
Yksinäni.
Niin joka hetkell' yön
Syömmeni luokseis lyö
Rakkahani".
Niin lauloi Avojalka.
Merkillistä, kuinka nyt kaikki laulut olivat ikäänkuin Avojalkaa varten
tehtyjä, ja kuinka monet tuhannet ovat niitä sydämmensä pohjasta
laulaneet ja kuinka monet tuhannet niitä vielä sydämmensä pohjasta
laulavat!
Te, jotka ikävöitte ja viimeinkin olette saaneet omaksenne sydämmen,
teidän omananne on samassa kaikkien niiden rakkaus, jotka ennen ovat
olleet ja vast'edes tulevat.