Korppi-Sakari ojensi nyt soittoniekkain joukosta Avojalalle lasin
viiniä. Tyttö maistoi ja antoi sen takaisin, ja Korppi-Sakari sanoi:
"Kun sinä tanssit, Amrei, niin soitan kaikki soittimeni pitkin ja
poikki, niin että enkelit taivaasta tulevat tanssimaan hekin".
-- "Tosiaankin, jos ei enkeli taivaasta astu alas ja pyydä minua
tanssimaan, niin en tanssikumppalia saakaan", sanoi Amrei puoleksi
pilkalla, puoleksi surumielisenä, ja nyt rupesi hän miettimään, miksi
muka voudin pitää olla tanssijaisissa. Mutta tätä miettimistä ei kauan
kestänyt ja hän arveli jälleen: ihminenhän on hän niinkuin muutkin, jos
kohta hänellä on miekka vyöllä, ja ennen voudiksi tulemistaan oli hän
poikana, kuten muutkin, ja tuskallista hänen kumminkin on, kun ei pääse
tanssimaan. Mutta mitäpäs se minua liikuttaa? Katsella tässä minunkin
täytyy, enkä saa yhtään palkkaa siitä.
Hetkiseksi hiljeni ja tyyntyi tanssituvan melu, sillä sisään oli tullut
lapsinensa "Englantilainen rouva", niinkuin Agy'ä, ylirakennusneuvos
Severinin rouvaa, aina nimitettiin. Herrastapaiset puunkauppiaat
panivat nyt sampanjapullot paukkumaan ja tarjosivat rouvalle lasin,
josta hän joi nuorikkojen onneksi, ja sitten osasi hän tehdä jokaisen
onnelliseksi jollakin lempeällä sanalla. Kaikkien läsnäolevaisten
kasvoilla lepäsi alituinen hyvämielisyyden hymy. Agy maistoi lasistansa
monen pojan mieleksi, joka kukilla seppelöidystä lasista joi hänen
terveydeksensä, ja vanhat vaimot Avojalan lähellä tiesivät kertoa
paljon ylisteleviä seikkoja Englantilaisesta rouvasta ja olivat
nousseet seisoalleen jo aikaa ennenkuin tämä heitä läheni ja lausui
heille pari sanaa. Ja Agyn mentyä pois alkoivat riemut, laulut,
tanssit, poljennat ja ilot uudella vauhdilla taaskin.
Uudistalokkaan renkivouti tuli Amrein luo, ja tämä säpsähti jo, täynnä
odotusta, mutta renkivouti virkkoi:
-- "Pidäs, Avojalka, piippuani sillä välin kuin tanssia kiepsautan". Ja
senjälkeen tekivät samoin useat tytöt; keltä hän sai pideltäväkseen
mekon, keltä hunnun, keltä huivin, keltä avaimen, kaikki nämä pantiin
hänen käsivarrelleen, ja sitä enemmän kuormaa hänelle kasvoi, mitä
useammin tanssi seurasi tanssia. Hän myhähteli aina itseksensä, mutta
ketään ei tullut. Nyt alkoivat musikantit valsin, niin hempeän ja
hennon, että tuntui kuin voisi uida noissa säveleissä, ja nyt seurasi
polska, niin huima, niin rajun huima, helei! kaikki nyt hyppii ja
polkee ja heiluu, kaikki läähättävät ilosta, ja silmät ne loistavat, ja
vanhat muijat siinä nurkassa, missä Amreikin seisoo, valittavat pölyä
ja kuumuutta, vaan eivät kumminkaan mene kotiansa. Silloin... Amrei
vavahtaa, hänen katseensa on kiinnitetty erääsen kauniisen poikaan,
joka pulskana kävelee tuossa melussa edes ja takaisin. Tuohan on sama,
joka ratsailla tuli hänen vastaansa tän'aamuna ja jonka hän niin
nenäkkäästi teki noloksi. Kaikkien silmät ovat kääntyneet häneen, kun
hän, vasen käsi selän takana, oikeassaan pitelee hopeahelaista piippua,
hopeaiset kellokäädyt heiluilevat sinne tänne, ja kaunis on tuo musta
samettinuttu ja leveät housut mustasta sametista ja punaiset liivit.
Mutta kauniimpi on vielä hänen pyöreä päänsä ja kihara, ruskea
tukkansa, otsa on lumivalkea, mutta ohimoisesta alaspäin on hänen
muotonsa hyvin päivettynyt, ja tiheä parta verhoaa leuat ja posket.
-- "Tuo se vaan on pulska poika", sanoi eräs vanha muija.
-- "Ja niin soreat siniset silmät sitten!" jatkoi toinen, "ne ovat niin
veitikkamaiset ja hyväntahtoiset yht'aikaa".
-- "Mistähän tuo lienee? Ei hän näiltä seuduin suinkaan ole", lausui
kolmas ja neljäs lisäsi:
-- "Siin'on kai jälleen uusi kosija Amreille".
Avojalka säpsähti. Mitäs paljon tuo on? Mitäs se merkitsee? Mutta pian
sai hän asiasta tiedon, sillä ensimmäinen sanoi jälleen:
-- "Sitten käy säälini häntä, rasvaprinsessa vetää kaikkia miekkosia
nenästä".
Niin, olihan rasvaprinsessankin nimi Amrei.
Poika oli kulkenut usean kerran salin poikki ja katsellut
ylt'ympärilleen; nytpä hän äkkiä pysähtyy lähellä Avojalkaa, hän
viittaa hänelle, tulinen vavahdus käy tytössä, mutta hän on kuin
lumottu, hän ei liikahda. Vaan ei, hän viittasi kaiketi jollekin sinun
takanasi, sinua hän ei suinkaan tarkoita. Hän tungekse eteenpäin, Amrei
siirtyy tieltä. Toista hän kaiketi hakee.
-- "Ei, sinua mä tahdon", sanoi poika, tarttuen hänen käteensä.
"Tahdotko?"
Amrei ei voi puhua, mutta mitäpä sitä tarvitseekaan? Hän heittää
kaikki, mitä käsivarrella on, nurkkaan: mekot, huivit, hunnut, piiput
ja avaimet. Tuossa hän seisoo valmiina lentoon, ja poika viskaa
taalerin soittoniekoille, ja tuskin on Korppi-Sakari huomannut Amrein
käsi kädessä vieraan tanssijan kanssa, niin toitauttaa hän torveensa,
että seinät tärähtävät, ja onnellisemmalta ei torvi soine autuaille
kuin nyt Amreille; hän pyöri, tietämättänsä miten; vieraan vierellä
oleminen ikäänkuin kannatti häntä, tuntui kuin olisi hän liihoitellut
itsestänsä, ja kahden-keskenpä he siinä vaan olivatkin. Tosiaankin, he
tanssivat niin kauniisti, että kaikki muut ehdottomastikin pysähtyivät
heitä katsomaan.
-- "Me olemme yksinämme", virkkoi Amrei tanssiessaan ja kohta
senjälkeen tunsi hän tanssikumppalinsa kuuman hengähdyksen; poika
vastasi:
-- "Voi, jospa olisimme yksinämme, ypö yksinämme maailmassa! Miks'ei
saata näin tanssia hamaan kuolemaan asti?"
-- "Minusta tuntuu", sanoi Amrei, "kuin olisimme kaksi kyyhkyä, jotka
lentävät ilmaan. Huhei! ylemmäs, ja niin aina taivaasen!" ja "huhei"
huudahti poika niin että ääni sinkosi kuin tulinen raketti, joka lentää
taivasta kohti, ja huhei! riemuitsi Amrei, ja yhä onnellisempina he
tanssivat, ja Amrei kysyi: "Onkos soittoa enää? Soittavatkos
soittomiehet enää? En kuule heitä enää ollenkaan".
-- "Soittavat kyllä, etkös kuule sitten?"
-- "Niin, kyllä nyt kuulen", sanoi Amrei, ja he pysähtyivät; poika
lienee huomannut, että Amrei onnellisuuden tunteissa oli melkein
pyörtymäisillään.
Vieras saattoi Amrein pöydän ääreen ja tarjosi hänelle juomista,
päästämättä kumminkaan hänen kättänsä. Hän tarttui muistorahaan hänen
kaulakoristeellansa ja sanoi: "Tällä on hyvä sija".
-- "Hyvästä kädestä se on lähtenytkin", vastasi Avojalka,
"kaulakoristeen sain lahjaksi lapsena ollessani".
-- "Sukulaiseltako?"
-- "Ei, emäntä ei ole sukulaiseni".
-- "Tanssi miellyttää sinua, näen mä?"
-- "Miellyttää varsin! Aatteles, kun täytyy vuoden pitkään niin paljon
hyppäillä kenenkään soittamatta siihen. Nyt on se kahdenvertaisesti
miellyttäväistä".
-- "Näytät niin pullealta ja pyöreältä", sanoi vieras leikillään,
"sinua ruokitaan kai hyvin".
Nopeasti vastasi Amrei: "Ruoka ei sitä tee, vaan miten se maistuu".
Vieras nyykäytti päätään ja hetkisen kuluttua sanoi hän puoleksi
kysyen: "Sinä olet talon tytär tuolta...?"
-- "En, minä olen palveluksessa", sanoi Amrei ja katsoi häntä lujasti
silmiin, mutta poika oli luoda omansa maahan, silmänluomi vavahti ja
hän pidätti sen väen väkisin yläällä, ja tämä ruumiillisen silmän
taistelu ja voitto oli kuva sisällisestä taistelusta ja voitosta; hän
oli melkein jättää tytön seisomaan, vaan ikäänkuin väkisin pakoittaen
itseään sanoi hän:
-- "Tanssitaanpa vielä kerta".
Hän piti tyttöä lujasti kädestä kiinni, ja nyt alkoi jälleen ilo ja
riemu, tällä kertaa kumminkin tyyneemmin ja rauhallisemmin.
Kumpainenkin tunsi, että tämä taivaasen kohoaminen oli nyt lakannut, ja
ikäänkuin näitä ajatuksiaan jatkaen Amrei sanoi:
-- "Olemmehan toki olleet onnellisia tänään toistemme seurassa, jospa
emme enää elämäpäiväna näkisikään toistamme emmekä tietäisi toistemme
nimiä".
Poika nyykäytti päätään ja sanoi: "Niin kyllä". Hämillänsä otti Amrei
vasemman palmikkonsa suuhunsa ja sanoi jälleen tuokion kuluttua:
-- "Mitä kerran kellä on ollut, sitä ei häneltä enää saa ottaa pois, ja
ole sinä kuka oletkaan, älähän kadu, että olet köyhälle tytölle
lahjoittanut hyvää koko elinajaksi".
-- "Enkä kadukaan", sanoi poika, "mutta sinä kai olet katunut
tän'aamuista tylyä kohteluasi".
-- "Olen totta tosiaankin!" sanoi Amrei ja poika kysäsi:
-- "Uskallatko lähteä kerallani kedolle?"
-- "Uskallan".
-- "Ja luotatko minuun?"
-- "Luotan".
-- "Mutta mitäs omaisesi sanovat?"
-- "Minun ei huoli vastata töistäni muille kuin itselleni, minä olen
orpo".
Käsi kädessä läksivät he tanssisalista. Avojalka kuuli yhtä ja toista
takanansa kuiskuteltavan ja supsuteltavan, ja hän piti silmänsä maahan
luotuina. Olisikohan hän luottanut liian paljon?
Ulkona ohrapellon pientareelle, missä ensimmäiset tähkät pistivät
päitänsä ulos ja vielä puoleksi olivat verholehtiensä sisällä, siellä
katsoivat he ääneti toisiinsa. He eivät puhuneet kauan aikaa sanaakaan,
ja poika kysäsi ensin jälleen puoleksi itseksensä:
-- "Tahtoisinpa tietää, mistä tuo tulee, että joitakuita ihmisiä
kohtaan saattaa heti ensi silmänräpäyksestä saakka, en tiedä miten,
tuntea semmoista ... semmoista ... luottamusta. Mistäs sen tietää, mitä
ihmisen kasvoille on kirjoitettu?"
-- "Nytpä pelastimme jonkun sielu paran", huudahti Amrei, "sillä
tiedäthän, kuu kaksi ihmistä yht'aikaa ajattelevat samaa asiaa, niin
pelastavat he jonkun sielu paran, ja juuri sanasta sanaan samaa
ajattelin minäkin, mitä nyt sanoit".
-- "Vai niin? No tiedätkö mistä se tulee?"
-- "Tiedän".
-- "Sanotko mulle?"
-- "Miks'en! Minä, näes, olen ollut hanhien paimenena..."
Poika vavahti jälleen, mutta hän teki, ikäänkuin olisi saanut rikan
silmäänsä, hän hieroi sitä, ja Avojalka jatkoi kuin ennenkin:
-- "Näes, kun yksinään istua kököttelee ulkona kedolla, niin silloin
tulee mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia, ja siellä mä aivan selvään
olen nähnyt -- kuules nyt tarkkaan, niin huomaat sen sinäkin --
jokainen puu, kun sitä katselee noin ylipäänsä ja kokonansa, näyttää
aivan samalta kuin hedelmänsäkin. Eikös omenapuu näytä, leveytensä ja
naarmujensa suhteen samalta kuin omena itsekin? Ja samoin pääronapuu,
samoin kirsikkapuukin. Katselepa vaan kerran heitä, niinpä näet että
kirsikkapuulla on pitkä varsi kuin kirsikalla itselläänkin. Ja niinpä
arvelen..."
-- "Niin, mitäs arvelet?"
-- "Älähän naura minulle. Niinkuin hedelmäpuut näyttävät kuin
hedelmänsäkin, samoin on ihmistenkin laita, heistä näkee sen kohta.
Mutta puilla on tosiaan rehellinen näky, ihmiset saattavat
teeskennellä. Mutta minä puhun joutavia, enkö niin?"
-- "Et mar, et sinä turhaan hanhia paimentanut", sanoi poika
kummallisessa tunteiden sekoituksessa, "sinun kanssasi on hyvä
haastella. Antaisinpa mielelläni sinulle suuta, jollen pelkäisi sitä
synniksi".
Avojalka vapisi koko ruumiissaan; hän kyyristihe ottamaan maasta
kukkasta, mutt'ei tehnyt sitä kumminkaan. Äänettömyyttä kesti kauan,
kunnes poika sanoi:
-- "Emmehän näe toisiamme enää milloinkaan, ja parasta lienee näin".
Käsi kädessä menivät he takaisin tanssisaliin. Ja nyt tanssivat he
vielä kerran, sanaakaan puhumatta, ja tanssittuaan saattoi poika hänet
jälleen pöydän luo ja sanoi: "Nyt sanon sulle jäähyväiset! Mutta
levähdä nyt ja juo sitten vielä kerran".
Hän ojensi hänelle lasin, ja kun tyttö pani sen pois, sanoi hän:
-- "Juo loppuun minun mielikseni, aivan pohjaan asti".
Amrei joi juomistaan ja kun hänellä viimein oli vaan tyhjä lasi
kädessään ja hän katsahti ympärilleen, oli vieras poika jo kadonnut.
Hän meni pihalle, ja siellä näki hänet vielä kerran vähän matkan päässä
kimohevosen selässä; mutta taakseen ei poika enää katsonut.
Huntuna nousi usmaa niittylaaksossa, aurinko oli jo mennyt mailleen.
Avojalka virkkoi melkein ääneen itseksensä:
-- "Soisinpa ettei huomista päivää tulisi milloinkaan, aina vaan olisi
tänään, aina tänään!" ja hän vaipui unelmiin.
Yö läheni nopeaan. Kuu kumoitti ohuena sirppinä tumman vuoren yli,
ja lähellä sitä, Haldenbrunnissa päin, loisti iltatähti. --
Berniläisrattaita toistensa perästä läksi sieltä pois. Avojalka pysyi
isäntänsä rattaiden luona, joihin paraikaa valjastettiin. Silloin tuli
Rosel ja sanoi veljelleen luvanneensa kylän pojille ja tytöille mennä
yhdessä heidän kanssaan kotia, ja selväähän oli, ettei isäntä mennyt
yksinään piian kanssa. Rattaat läksivät tiehensä.
Rosel oli varmaankin nähnyt Avojalan, mutt'ei ollut häntä huomaavinaan,
ja Avojalka meni vielä kerran sille tielle, mitä vieras ratsastaja oli
ajanut. Minnehän hän on mennyt? Sadottain on kyliä ja kaupunkeja
tämänkin tien suunnassa, kuka voi sanoa, minne päin hän on kääntynyt?
Avojalka löysi sen paikan, missä vieras oli häntä ensi kerran
tervehtinyt tän'aamuna; ääneensä toisti tyttö nyt heidän puheensa,
kysymyksineen ja vastauksineen. Hän istahti vielä kerran tuonne
pähkinäpensaan taakse, jossa aamulla oli maannut ja uneksinut.
Keltasirkku istui solakan puun latvassa, ja sen kuusi säveltä kuuluivat
aivan näin: "käy pois, on myöhä jo! käy pois, on myöhä jo!"
Avojalka oli tänään nähnyt kokonaisen elonhistorian. Eikö sitä ole
muuta kuin yksi ainoa päivä vaan? Hän palasi jälleen häätalolle, mutta
hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin
Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen
takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän
oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole
sopivaista mennä yksinään kotia. Hänen tultuaan jälleen Endringenin
ravintolan kohdalle, oli sinne jo useita muitakin kokounut heidän
kylästään. Kas! oletko sinäkin täällä, Avojalka? se oli aina tervehdys
hänelle. Nytkös oli hommaa ja hoppua, sillä monet, jotka olivat
pyytäneet kotia lähtemään, tanssivat vielä häätuvassa, ja nyt tuli
muiden kyläin poikia, jotka pyysivät ja mankuivat, että viivyttäisiin
vielä tämän tanssin aika. Ja siihen suostuttiinkin, ja Avojalka meni
häätaloon hänkin, mutta hän ei muuta kuin katsoi vaan. Vihdoin
viimeinkin huudettiin: ken vielä tanssii, se jääköön tänne! Ja monen
puuhan ja pauhun, monen häärinän ja hyörinän perästä oli viimeinkin
koko Haldenbrunnilainen joukko koossa talon edustalla. Osa
soittoniekkoja seurasi heitä kylän päähän asti, ja moni unelias isäntä
katsahti vielä ulos, ja tuolla täällä astui akkunaan joku entisiä tänne
naituja leikkitovereja, joka ei enää tanssissa käynyt, ja huusi: onnea
matkalle!
Yö oli synkkä. Mukaan oli otettu pitkiä palavia honkapäreitä
tulisoitoiksi, ja pojat, jotka niitä kantoivat, hyppivät ja tanssivat
niiden kanssa riemuiten pitkin tietä. Mutta tuskin olivat soittoniekat
menneet takaisin, tuskin oli päästy kappale matkaa Endringenistä, niin
jo huudettiin: "tulisoitot ne vaan huikasevat silmiä!" ja varsinkin
kaksi kotiluvalla olevaa sotamiestä, jotka olivat mukana täydessä
univormussa, pilkkasivat tulisoittoja, tietäen, että jalot miekat
riippuivat heidän kupeillaan. Päreet sammutettiin ojassa. Nyt puuttui
vielä se ja se, ne ja ne. Niitä huudettiin ja kaukaa kuuluivat he
vastaavan.
Roselia saattoi talollisen poika Lauterbachin kylästä, mutta tuskin oli
hän mennyt pois ja Rosel tullut kyläläistensä seuraan, niin sanoi tämä
ääneensä; "En minä hänestä huoli". Jotkut pojat rupesivat laulamaan, ja
muut hyräilivät joukkoon, mutta oikeata tolkkua ei siitä tullut, sillä
sotamiehet tahtoivat tarjota uusia lauluja muiden kuulla. Väliin
räjähti aina nauru, sillä toinen sotamiehistä oli iloisen Brosin,
kipsimyllärin vaimon Monikan pojan, pojanpoika ja se lasketteli aina
sukkeluuksia, joiden ampumapilkkana tavallisesti oli Yrjö räätäli, joka
oli joukossa hänkin. Ja lauluksi pistettiin jälleen, ja nyt näkyi seura
sopineen laulusta, sillä raikkaasti ja heleästi se kaikui.
Avojalka kulki aina takana, kappaleen matkaa kyläläisistänsä
jäljempänä. Muut antoivat hänen olla rauhassa ja paraiten siinä
tekivätkin. Hän oli kyläläistensä seurassa ja kumminkin erillään, ja
usein hän silmäili ketoja ja metsiä: kuinka kummallista oli tämä yö,
niin outoa ja kumminkin niin tuiki tuttua. Koko maailma oli hänen
mielestään muuttunut yhtä kummalliseksi kuin hän itsekin. Ja samoin
kuin hän kulki askelen toisensa perästä, ikäänkuin sysättynä ja
vedettynä, tietämättä liikkuvansa, samoin kulkivat hänessä ajatuksetkin
sinne tänne; kaikki pyöri niin itsestänsä, hän ei voinut niitä käsittää
eikä johtaa; hän ei tiennyt mitä tämä nyt oli. Hänen poskensa
hehkuivat, kuin olisi kukin tähti taivaan kuvulla ollut polttava
aurinko, ja sydän se oli ilmitulessa hänen sisässään. Ja nyt, ikäänkuin
hänen ehdotuksestaan, ikäänkuin hänen alkamanansa, lauloivat edellä
kulkijat samaa laulua, joka tän'aamuna oli noussut hänen huulilleen:
Oli Allgäussa armasta kaksi
He toistansa lemmitsivät.
Ja sotahan poika se riensi:
"Voi milloinka näen sinut taas?"
"Sepä vuosi, se päivä, se hetki,
On, kultani, tietämätön".
Ja nyt laulettiin yölaulua ja Amrei lauloi taampaa joukkoon hänkin:
Nyt hyvää yötä kultaseni vain!
Kun kaikki nukkuu maassa
Oon yksin valvomassa
Oon surussain.
Nyt hyvää yötä kultaseni vaan!
Sä onnen unta nauti,
Pois menköön murhetauti;
Koht' tänne saan.
Ja tultuain sun luokses rientelen
Ja sitten riemuitsemme
Ja sitten suutelemme,
Mun ainosen'.
Mun oman' oot, ma olen omasi!
Syömmestä lemmin sua,
Samoin sä lemmit mua,
Jää hyvästi!
Viimein tultiin kotikylään, ja parvi parven perästä erosi isosta
joukosta. Avojalka seisoi vielä kauan synnyintalon kohdalla pihlajapuun
juurella miettien ja uneksien. Hän tahtoi mennä sisään ja sanoa
Marannalle kaikki, mutta hän hylkäsi tuon aikomuksensa. Miksipä hän
menisi häiritsemään hänen yörauhaansa ja mitä hyötyä siitä olisikaan?
Hän meni hiljaan kotiansa; kaikki oli syvässä unessa.
Tultuaan viimeinkin taloon, tuntui hänestä kaikki vielä paljoa
kummallisemmalta kuin ulkona: niin oudolta, niin vento vieraalta.
"Mitäs tuletkaan enää kotia? Mitähän täältä haetkaan?" Tuo oli
kummallista kyselemistä, ja sen herätti hänessä jok'ainoa ääni, koiran
haukunta ja portaiden narahdus, lehmäin ammuminen navetassa, kaikki tuo
herätti kysymyksiä: "Kukas siellä kotia tulee? Kukahan siellä on?" Ja
tultuaan vihdoinkin kammioonsa, istahti hän hiljaa tuolille ja katsoa
tuijotti lampun liekkiin; äkkiä nousi hän ylös, otti lampun ja valaisi
sillä peiliin ja näki siinä kasvonsa, ja itse hän vähä väliä kyseli:
"Kukas tuo on?... Ja tuommoisena hän näki minut, tuommoiselta sä
näytät", lisäsi toinen ajatus. "Jokin sinussa häntä kaiketi miellytti;
mitäpäs hän muutoin olisi sinua niin katsellut?"
Hiljainen tyydytyksen tunne heräsi hänessä, ja sitä enensi vielä tämä
ajatus: "Onhan sinuakin edes kerta pidetty itselönä, sinua, joka siihen
saakka aina olit ollut olemassa muita palvellakseksi ja auttaaksesi.
Hyvää yötä, Amrei, se oli kerran päivä se!" Mutta pitihän tällä
päivällä lopun viimeinkin oleman.
Puoli-yö oli jo ohitse, ja Avojalka pani vaatekappaleen toisensa
perästä kauniisti kokoon. "Hei, kuuluuhan soittoa vielä, kuules kuinka
heijuva valssi kaikuu!" Hän avasi akkunan. Musiikia ei kuulu, se soi
vaan hänen korvissaan. Mustan Marannan kukko kuuluu jo laulavan,
sammakot kurisevat, miehiä kuuluu tulevan tietä myöten; ne ovat kaiketi
myöhästyneitä häävieraita, astunta kuuluu niin selvään yöllä. Hanhen
pojat kaakottavat hanhikoppelissa. Niin, hanhet ne makaavat vaan pari
hetkeä kerrallaan, osat päivällä, osat yöllä. Puut ovat hiljaa,
liikkumatta. Kuinka erillaiselta tuo puu näyttää yöllä ja päivällä!
Tuommoinen umpimainen synkkä ryhmä, kuni jättiläinen vaipassansa. Mitä
kaikkea liikkuukaan tuossa värähtämättömässä puussa! Mimmoista on se
maailma, jossa tuommoista on! -- Ei tuulen suhahdustakaan, ja kumminkin
kuuluu taas kuin putoaisi pisaroita puista; toukkia ja leppäterttuja
kai siellä putoelee. Ruisrääkkä pärisee, se on varmaankin sama, joka on
aljuna Metson ravintolan isännällä. Se ei tiedä, että nyt on yö. Ja
katsos: iltatähti, joka auringon laskun aikana oli kaukana ja paljoa
alemmalla kuuta, on nyt lähellä sitä, sen yläpuolella, ja mitä enemmän
siihen katsot, sitä kirkkaammalta se loistaa. Tunteekohan se ihmisen
katseen? Vaan vait nyt, kuules yörastaan säveleitä; tuo on niin syvää,
tuo laulu, niin laajaa; näinköhän tuo on yhden ainoan linnun laulua? Ja
nyt -- Amrei kauhistuu -- kellon lyödessä yhtä liukuu rapisten katolta
tiili ja kolahtaen putoaa maahan. Amrei vapisee, kuni kummituksia
peläten, hän ponnistelekse vielä hetkisen kuulemaan yörastasta, mutta
sitten panee hän akkunan kiinni. Yöperhonen, joka näyttää
monisiipiseltä lentävältä toukalta, on uskaltanut pistäytyä
ullakkokamariin ja lentelee nyt liekin ympärillä, läheten ja etäytyen,
niin harmaana ja kammottavana. Amrei ottaa sen viimein kiinni ja
heittää ulos synkkään yöhön.
Pannessaan huntuansa, liiviänsä ja mekkoansa arkkuun, otti hän
ehdottomasti käteensä vanhan kirjoitusvihkonsa koulun ajoilta, jonka
hän oli säilyttänyt, ja rupesi lukemaan siitä, itsekään syytä
tietämättä, kaikenlaisia sananlaskuja. Kuinka kankeina ja huolellisesti
ne olivat siihen piirustetut. Jotakin näissä lehdissä lienee ollut,
joka hänelle muistutti, että on hänelläkin kerran ollut entinen aika,
sillä kaikki tuo näkyi olleen ja menneen.
-- "Nyt maata aika kyytiä!" huudahti hän itseksensä; mutta olentonsa
kaikella tarkkuudella päästeli hän kaikki solmut hiljaa ja tyyneesti,
ja kun silmuke meni solmuun, niin hän ei lakannut, ennenkuin hyppysien,
hampaiden ja neulain avulla sai sen jälleen auki. Hän ei ollut
elämäpäivänään vielä leikannut solmua poikki, ja nyt tunteiden
kiihkotilassakaan hänen tarkka järjestyksen tuntonsa ei häntä jättänyt,
ja hänen onnistui saada selville sekin, mikä näytti kaikista
sekavimmalta.
Viimein sammutti hän tyyneesti ja varovasti lampun ja laskeusi
vuoteelle; mutta lepoa hän ei saanut, nopeasti hyppäsi hän jälleen ylös
ja asettui avattuun akkunaan, luoden katseensa synkkään yöhön ja
tähtien välkyntään, ja siveässä kainoudessa peitti hän rintansa ja
kaulansa käsillään.
Tuo oli katsomista ja miettimistä, niin rajatonta, niin sanatonta, niin
tuiki tahdotonta ja niin kaikki käsittäväistä, hetkinen kuolleena-oloa
ja elämätä kaikessa iankaikkisuudessa.
Ullakossa asuvan köyhän tytön sielussa oli auennut kaikki ääretön
elämä, kaikki ylevyys ja autuus, jota ihmisessä on, ja tämä ylevyys
se ei kysele sukuperää, ja iäiset tähdet ne luovat loistoaan
matalimpaankin majaan.
Tuulen löyhäys, joka paiskasi akkunan kiinni, herätti Amrein; hän ei
tiennyt, millä tavoin hän oli tullut vuoteelle, ja nyt oli päivä.