Kiitetty olkoon Amerika! huusi yövartija kaikkien huvitukseksi
useampana yönä kelloa ilmoittaessaan, tavallisen kiitoslauseen asemesta
Jumalaa kohtaan. Korppi-Sakari, joka, koskei hän itse ollut minkään
arvoinen, mielellään kävi "oikeiden" ihmisten luona köyhiä sättimässä,
puhui kirkosta lähdettäissä sunnuntaina ja illemmalla penkillä
"Koirasteirin" ravintolan edustalla: Kolumbus se vaan oli aika
vapahtaja. Mistähän vaan hän ei voikaan ihmistä vapahtaa! Niin, Amerika
se on vanhan maailman siankaukalo, sinne viskataan kaikki, mitä ei enää
kyökissä voi mihinkään käyttää: kaalikset ja nauriit ja kaikki tyyni
sekaisin, ja niille, jotka asuvat talontakaisessa linnassa ja puhuvat
ranskaa oui! oui! niille tuo vielä on kelpo ruokaa.
Puheen-aineiden puutteen vuoksi oli Damin poismuutto luonnollisesti
kauan aikaa keskustelujen esineenä, ja ne, jotka olivat jäseniä
kunnanneuvostossa, ylistivät tämän viisautta, että tämä oli osannut
päästä irti semmoisesta ihmisestä, josta kerran varmaankin olisi ollut
rasitusta seurakunnalle. Sillä ken toimesta toiseen aina muuttelekse,
se joutuu viimein viheliäisyyteen.
Olihan tietysti niitäkin hyväntahtoisia, jotka kertoivat Avojalalle
kaikki, mitä hänen veljestään puhuttiin ja miten häntä pilkattiin.
Mutta Avojalka nauroi siihen, ja kun Bremenistä tuli Damilta kaunis
kirje -- ei olisi uskonut hänen osaavan panna kaikki sanat niin
peräkkäin -- silloin riemuitsi hän ihmisten nähden ja lukemistaan luki
heille kirjettä. Mutta sydämmessään hän oli murheellinen siitä, että
oli menettänyt semmoisen veljen kenties ikipäiviksi. Hän nuhteli
itseään, ettei ollut muka tarpeeksi auttanut veljeään eteenpäin, ettei
ollut tarpeeksi pitänyt häntä näkyvissä; sillä nythän se näkyy
mimmoinen valpas poika Dami oli ja sen ohessa niin hyvä. Hän, joka oli
tahtonut ottaa kaikilta kylässä jäähyväiset yhtä helposti kuin
rajapylväältä, hän täytti nyt kokonaisen sivun terveisillä
yksityisille, ja jokainen oli "rakas", "hyvä" tai "kelpo", ja Avojalka
sai runsaita kiitoksia kaikkialla, minne hän terveisiä kantoi ja aina
tarkoin näytti: "Katsokaas, tuossahan se seisoo!"
Avojalka oli kauan aikaa hiljaa ja erillänsä, hän näkyi katuvan sitä,
että hän oli laskenut veljensä pois tahi ettei itse ollut mennyt
mukaan. Muulloin kuului hän aina laulavan navetassa ja ladossa,
kyökissä ja huoneissa sekä uloslähtiessään, sirppi olalla ja heinävaate
kainalossa; nyt hän oli ääneti. Hän näkyi väen väkisin pidättelevän
lauluaan. Mutta löytyipä hyvä keino, joka sai laulut jälleen kaikumaan.
Illalla tuuditteli hän uudistalokkaan lapsia ja silloin hän lauloi
lakkaamatta, vielä silloinkin kun lapset jo olivat kauan aikaa sitten
nukkuneet. Sitten riensi hän vielä mustan Marannan luo ja kantoi tupaan
halot ja veden ja kaikki mitä eukko tarvitsi.
Sunnuntai-iltoina, jolloin kaikki huvittelivat itseään, seisoi Avojalka
usein äänetönna ja liikkumatta talonsa ovella ja katseli ulos maailmaan
ja taivaalle, näki lintusten lentävän ja uinaili siinä, muuttaen
ajatuksissaan tuonne etäälle, missähän muka nyt Dami on ja miten hänen
on laita; toisinaan katsoa tuijotti hän taas kauan aikaa jotakin
ylösalasin käännettyä auraa tai kanaa, joka kuopi hiekkaan kuoppaa
itselleen. Rattaiden kulkiessa kylän kautta, katsahti hän ylös ja
virkkoi melkein ääneensä: "Ne ajavat jonkun luo! Mitään tietä
maailmassa ei tule kukaan minun luokseni, ei kukaan minua muista; ja
enkö ole minäkin täältä?" Ja silloin tuntui hänestä aina, kun
odottelisi hän jotakin, sydän se sykki nopeammin ikäänkuin jollekin
tulevalle. Ja ehdottomastikin kuului hänen huuliltaan:
"Purotpa pienimmätkin
Uraansa rientelee.
Sydäntä vaan ei löydy
Mi mulle sykkäilee".
-- "Soisinpa olevani niin vanha kuin tekin", sanoi hän kerran, tultuaan
tuommoisista unelmista heränneenä mustan Marannan luo.
-- "Ole iloinen, ettei tuo toivotuksesi ole totta", vastasi musta
Maranna. "Kun olin sinun iässäsi, kas silloin olin iloinen ja tuolla
kipsimyllyllä punnitsin itseni ja painoin 132 naulaa".
-- "Tepä kumminkin olette tänään samallainen kuin eilenkin ja huomenna
kuin tänään, vaan min'en ole ollenkaan yhdenlainen".
-- "Ken tahtoo yhdenlainen olla, se leikatkoon nenänsä pois, sitten on
koko kasvoiltaan yhdenlainen. Voi houkka itseäsi, älä sure nuoruuttasi,
sitä et saa keltään enää takaisin. Vanhuus tulee kyllä itsestäänkin".
Musta Maranna sai helposti Avojalan lohdutetuksi. Yksinään ollessansa
vain tunsi tyttö omituista kammoa. Mitähän tästäkin tulee?
Kummallinen huhu kulki kylän kautta. Jo monta päivää puhuttiin, että
Endringenissä puuhataan semmoisia häitä, ettei mokomia miesmuistiin ole
paikkakunnassa vietetty. Dominikin ja Ameilen vanhin tytär menee
eräälle rikkaalle puunkauppiaalle Murgthalissa, ja siellä sanottiin
saatavan semmoisia pitoja, kuin ei muualla vielä missään ole nähty.
Hääpäivä läheni lähenemistään. Missä vaan kaksi tyttöä toisensa
kohtaavat, vetäyvät he pensaiden taakse tahi eteiseen, eikä tahdo
loppua puheesta tulla, ja kumminkin he vakuuttavat aina, että heillä on
niin kova kiire. Vieraiksi kuuluu tulevan koko Oberland ja Murgthal ja
kolmenkymmenenkin peninkulman päästä, sukulaisia näet on niin paljon.
Mutta raastuvan kaivolla, siellä vasta oli elämä vilkasta, eikä
yksikään tyttö sanonut tahtovansa uusia vaatteita, saadaksensa vaan
sitä enemmän iloita huomispäivänä muiden ihmettelystä ja
kummastuksesta. Kaikki kun oli pelkkää kysymystä ja vastausta,
keskustelua ja väitöstä, niin kuka tuossa tohussa olisi muistanut vettä
nostaa, ja Avojalka, joka oli tullut viimeisimpänä, meni ämpäreineen
ensimmäisenä pois. Mitä häntä tanssi liikutti! Ja kumminkin oli hän
alinomaa kuulevinsa soittoa.
Huomispäivänä oli Avojalalla paljon hääräämistä, sillä hänen piti
puettaa Roselia. Monta salaista tyrkkäystä hän sai tämän hiuksia
palmikoidessaan, mutta hän kärsi ne sanaakaan sanomatta.
Roselilla oli komea tukka ja komealta sen piti loistamankin. Hän tahtoi
tänään panna sen uuteen tyyliin. Hän tahtoi saada ne Maria-Teresian
palmikolle, niin nimittäin sanottiin näillä seuduin erästä mutkallista
palmikkoa neljästätoista suortuvasta; uutuudellansa se muka on nostava
huomiota. Avojalka sai tuon työlään taidetempun tehdyksi, mutta tuskin
se oli valmis, niin repi Rosel sen vimmastuneena jälleen auki ja
rajulta hän näytti, suortuvat silmillä siki-sokin, mutta sen ohella oli
hän kaunis ja pulska ja mahtava, ja koko hänen käytöksensä sanoi:
"vähempää kuin neljä hevosta ei siinä talossa saa olla, mihin tämä
tyttö menee miniäksi!" Ja monen talon poika oli häntä kosinutkin, mutta
hänellä ei vielä näkynyt olevan halua ottamaan ketään heistä. Hän
tyytyi nyt tavan mukaisiin kahteen palmikkoon, jotka riippuivat takana,
päissä punaiset nauhat, jotka ulottuivat melkein lattiaan saakka. Hän
seisoi nyt valmiiksi koristettuna ja vaati kukkakimppua. Hän oli
jättänyt omat huonekukkansa rappiolle, ja Avojalan, vaikka hän kyllä
koetti puhua vastaan, täytyi viimein ottaa melkein kaikilta kauniilta
kasveiltansa kukat pois. Rosel vaati pikku rosmariniakin, mutta
Avojalka sanoi tahtovansa ennen repiä sen rikki, ennenkuin antaa sitä
pois, ja Rosel nauroi ja pilkkasi, sätti ja torui tuota typerää hanhien
paimenta, joka on niin itsepäinen ja jota kumminkin armosta pidetään
talossa. Avojalka ei vastannut mitään, vaan loi Roseliin semmoisen
katseen, että toi laski silmänsä maahan.
Nyt oli punainen nauharuusu vasemman jalan kengällä siirtynyt sivulle
ja Avojalka oli juuri kyyristynyt, neuloakseen sitä varovasti kiinni,
silloin sanoi Rosel, puoleksi katuen taanoista käytöstään, puoleksi
kumminkin vielä pilkalla:
-- "Avojalka, tänään ei auta muu, kuin lähde tanssimaan sinäkin".
-- "Älähän pilkkaa tee; mitä minusta tahdotkaan?"
-- "En minä pilkkaa tee", vakuutti Rosel, puoleksi vieläkin härnäten;
"tanssia sinunkin pitää kerran, olethan nuori tyttö, ja tuleehan
teikäläisiäkin sinne; meidän hevosrenki menee myös ja saattaahan joku
talonkin poika tanssia sinun kanssasi, kyllä minä lähetän luoksesi
jonkun liian".
-- "Jätä minut rauhaan tai pistän sinua", varoitti Avojalka lattialta,
vavisten ilosta ja surusta.
-- "Totta käly sanookin", puuttui nyt puheesen nuori emäntä, joka tähän
saakka oli ollut vaiti, "ja min'en puhu kanssasi yhtään hyvää sanaa,
jollet menee tanssimaan sinäkin. Istupa vaan tuonne, palvella tahdon
sinuakin kerran".
Ja kerran toisensa perään lensi puna Avojalan poskille, hänen
istuessaan ja emännän palvellessa häntä, ja kun tämä käänsi hänen koko
tukkansa taaksepäin, niin tahtoi Avojalka pudota tuolilta, emännän
sanoessa: "Minä palmikoin sinut Allgäuin tyttöjen tapaan. Se pukee
sinut varsin hyvin ja Allgäuin tytöltä sinä näytätkin: niin jäntterä ja
mustanpuhuva ja pullea; näytätpä Zusmarshofenin rusthollin-emännän
tyttärelle".
-- "Kuinka niin? Mitenkä niin?" kysyi Avojalka, vavisten koko
ruumiissaan. Minkähän tähden hänelle nyt juuri muistutettiin sitä
vaimoa, joka hamasta lapsuudesta pitäin oli pysynyt hänen mielessään ja
joka hänestä silloin oli näyttänyt hyväntekevältä sadun hengettäreltä?
Mutta hänellä ei ollut sitä tenhosormusta, jota pyörittämällä hän voisi
kutsua sen luokseen; sisällisesti vaan taisi hän manata sitä eteensä,
ja se tapahtui usein melkein ehdottomastikin.
-- "Istu hiljaa tai saat tukkaasi", käski emäntä, ja hiljaa istui
Avojalka, tuskin hengittäenkään. Ja jakausta tehtäessä aivan keskelle,
ja hänen istuessaan tuossa kädet ristissä ja antaessaan tehdä itsensä
kanssa mitä toinen tahtoi, ja emännän, joka oli viimeisillään,
puhallellessa häneen, tuntui tytöstä, kuin olisi hän ollut äkkiä
lumottu, ja hän ei puhunut yhtään sanaa, ikäänkuin peläten
karkoittavansa lumouksen; nöyrästi katsoi hän vaan maahan.
-- "Soisinpa pukevani sinut tuolla tavoin häihisi!" sanoi emäntä, joka
tänään oli pelkkää hyväntahtoisuutta. "Soisinpa sinulle kelpo talon ja
kellään ei olisi syytä katua kauppojaan sinun kanssasi; mutta
tuommoista ei nyky aikoina enää tapahdu. Rahat hakevat rahoja. Mutta
ole vaan rauhassa. Niinkauan kuin silmäni näkevät, ei sinulta pidä
meillä mitään puuttuman, ja kun kuolen -- en tiedä, mitenkähän tällä
kertaa niin kammoankaan tuota työlästä hetkeä -- niin ethän jätä
lapsiani, vaan jäät heille äidin sijaan?"
-- "Voi taivaan Jumala, mitenkä te saatatte tuommoista ajatella?"
huudahti Avojalka ja kyyneleet kiertyivät hänellä silmistä. "Sehän on
syntiä, ja synnintekoa on, jos edes ajatellaankaan sitä, mikä ei ole
oikein".
-- "Niin, se on totta se", sanoi emäntä, "mutta maltas, istupa vielä,
minä käyn kaulakoristeeni ja panen sen sinun kaulaasi".
-- "Älkää, Herran tähden; min'en kanna mitään, mikä ei ole omaani.
Johan sitten vajoaisin maan alle pelkästi häpeästä".
-- "Niin, mutta ei sinun ilmankaan sovi mennä. Vai onko sinulla
itselläsi jotakin sellaista?"
Avojalka kertoi, että hänellä tosin on kaulakoriste, jonka oli lapsena
saanut rusthollin emännältä, mutta että se nyt Damin muuton vuoksi oli
pantu panttiin suntion leskelle.
Avojalan täytyi nyt istua asemillaan ja luvata olla peiliin katsomatta,
kunnes emäntä palajaa; tämä meni nyt noutamaan koristetta ja takaamaan
itse sen takaisin maksua.
Mitkä kauhut aaltoilivat nyt Avojalan sielussa, hänen istuessaan
tuossa, hänen, aina palvelevaisen, nyt palveltuna ja tosiaankin melkein
kuin lumottuna! Hän kammosi melkein tanssia; häntä kohdellaan nyt niin
hyvästi ja ystävällisesti -- kuka tietää miten häntä siellä hyljitään,
eikä kukaan ole hänestä huoliva, ja kaikki hänen ulkonainen korunsa ja
sisällinen huvinsa on turhaa! "Ei!" sanoi hän ääneensä, "ja jospa ei
minulla muuta olekaan, kuin että olen ollut iloinen; niin siinäkin on
tarpeeksi, ja vaikka minun täytyisikin paikalla riisua jälleen päältäni
ja jäädä kotiin, niin olisin onnellinen, sittenkin".
Emäntä palasi koristeen kanssa, ja yhteen menoon hän kiitteli
koristetta ja torui suntion leskeä, joka ilkesi kettää niin aimo
korkoja köyhältä tytöltä. Hän lupasi jo tänään maksaa panttirahat ja
lukea ne vähitellen pois Avojalan palkasta.
Nyt vasta sai Avojalka katsoa peiliin. Emäntä itse piti peiliä hänen
edessään, ja kumpaisenkin kasvoissa loisti ja ilmaisihe riemuitsevia
ilon väreitä.
-- "En tunne ollenkaan itseäni! en tunne ollenkaan itseäni!" puhui
Avojalka ja silitteli käsillään kasvojansa. "Herra Jumala, jospa vaan
äitini voisi nyt nähdä minua! Mutta hän on varmaan taivaastakin
siunaava teitä siitä, että olette niin hyvä minua kohtaan, ja hän on
auttava teitä raskaalla hetkellänne; älkää pelätkö yhtään".
-- "Otapa toki nyt kasvoillesi toinen muoto", sanoi emäntä, "ei nyt
sovi olla noi huulin hyypynyisin; mutta kyllä kaikki käy kohdalleen,
kun saat soittoa kuulla".
-- "Luulenpa jo kuulevani sitä", sanoi Avojalka. "Niin kyllä, kuulkas
tuossa se kuuluukin". Samassa kulkivatkin kylän kautta viheriöillä
lehvillä katetut suuret rattaat, ja niillä istuivat kaikki
soittoniekat, ja Korppi-Sakari seisoi musikanttien keskellä ja puhalsi
torvea, niin että kajahteli ympäristö.
Nyt nousi hälinä kylässä; kaikki riensivät minkä ennättivät häihin.
Berniläisrattaita, yhden ja kahden vetämiä, tästä ja läheisistä
kylistä, joista tie kulki täältä kautta, kiiti toistensa perästä
melkein kuin kilvassa. Rosel nousi veljensä viereen etuistuimelle, ja
Avojalka istui takana. Hän katsoi maahan koko ajan kuin kuljettiin
kylän kautta: niin kovin oli hänen häpeä. Synnyintalon kohdalla vasta
uskalsi hän katsahtaa ylös: musta Maranna tervehti ikkunasta, punainen
kukko lauloi puupinon päällä, ja pihlajapuu nuokkueli: "Onnea
matkalle!"
Nyt ajettiin laakson kautta, jossa Manu kiviä kalkutteli, nyt
Selja-ahon poikki, jossa eräs vanha eukko oli hanhia paimentamassa.
Avojalka nyykäytti hänelle ystävällisesti päätään. Herran tähden, mitäs
se merkitsee, että minä ajan tästä ohi niin ylpeänä ja koristettuna, ja
onhan Endringeniin rohkeasti tunnin matka ja nyt sanotaan jo: astu
alas! ja kaikenlaiset tuttavat ja ystävät ovat keräyneet Roselin
ympärille ja tervehtineet häntä ja monta kertaa kuuluu kysymys: "Onko
tuo sisaresi vai kälysikö, joka tuli kerallasi?"
-- "Ei, se on vaan meidän piika", vastasi Rosel. Useat kerjäläiset
Haldenbrunnista, joita oli täällä, katselivat kummastellen Avojalkaa,
he eivät nähtävästi tunteneet häntä, ja vasta kauan aikaa häneen
katsottuaan, huudahtivat he: "Kas, Avojalkahan se onkin!"
-- "Se on vaan meidän piika". Tuo sana "vaan" oli syvälle tunkeunut
Avojalan sydämmeen; mutta hän rohkaisi itsensä ja naurahti, sillä sydän
se sanoi: "Älä anna yhden sanan pilata iloasi. Jos niin teet, niin
kohtaat kaikkialla harmia".
Rosel kutsui Avojalan sivulle ja sanoi:
-- "Mene nyt vaan tanssitupaan tai muualle, jos sinulla muutoin on
tuttuja täällä. Soiton alkaessa kohtaan sinut jälleen".
Tuossa nyt seisoi Avojalka yksinänsä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän
varastanut vaatteensa eikä ollenkaan kuuluisi tänne, hän oli
kuokkavieras. "Mitenkäs sinä ole tullut tämmöisiin häihin?" kysäsi hän
itseltään ja olisi mieluummin palannut kotiin jälleen. Hän kulki edes
ja takaisin kylän kautta, tuonkin kauniin talon ohitse, joka oli
rakennettu Brosia varten ja jossa tänäänkin vallitsi vilkkaus, sillä
ylirakennusneuvoksen rouva vietti poikineen ja tyttärineen täällä
kesäänsä. Avojalka meni kylään takaisin eikä katsonut ympärilleen, ja
kumminkin toivoi hän, että joku kutsuisi häntä, jotta pääsisi
liittymään häneen.
Kylän päässä tuli hänelle vastaan pulska mies, joka kimohevosen selässä
ratsasti kylään. Hän oli puettu muukalaiseen talonpoikais-pukuun ja
näytti ylpeältä siinä; nyt pysähti hän, pani oikean kätensä, jossa
ratsuvitsa oli, puuskaan, ja vasemmalla taputtaen hevostansa kaulaan,
sanoi: "Hyvää huomenta, sorea neito! Joko ollaan väsyksissä tanssista!"
-- "Turhille kysymyksille ollaan jo väsyksissä", oli vastaus.
Ratsastaja läksi tiehensä, ja Avojalka istui kauan aikaa pähkinäpensaan
takana, ja kaikenlaisia ajatuksia kulki hänessä, ja hänen poskillaan
hehkui puna, jonka oli synnyttänyt suuttumus häneen itsensä, närkkäästä
vastauksesta vilpittömälle kysymykselle, hämistyminen ja sanomaton
sisällinen levottomuus, ja ehdottomastikin tunkeusi hänen huulilleen
laulu:
"Oli Allgäussa armasta kaksi,
He toistansa lemmitsivät..."
Niin riemun toivossa oli hän päivänsä alkanut, ja nyt toivotti hän
itselleen kuolemata. "Nukkua tänne pensaan suojaan ja lakata olemasta,
voi kuinka ihanata se olisi! Iloa et sinä saa nauttia, mitäpäs sitten
niin kauan juoksenteletkaan sinne tänne? Sirkat ne sirisevät
heinikossa, ja lämmin höyry nousee maasta, ja peipponen piipottaa
piipottamistansa, ja tuntuu siltä kuin vetäisi hän sisästänsä pitkiä
ja raikkaita, yhä sydämmellisempiä säveleitä esiin ja turhaan
ponnisteleisi sanoa kaikki sanottavansa oikein sydämmensä pohjasta, ja
yläällä ilmassa laulelevat leivoset, ja kukin lintu laulaa itsekseen
eikä yksikään kuuntele toistansa eikä yksikään yhdy toisensa lauluun ja
kumminkin on kaikki..."
Amrei ei ollut vielä elämäpäivänään nukkunut selvällä päivällä, aamusta
puhumattakaan; mutta nyt hän oli vetänyt huivinsa silmien yli, ja nyt
suuteli auringon säde hänen kiinnisuljettuja huuliansa, jotka vielä
olivat ikäänkuin uhalla puristuneina yhteen, ja poskien puna se kävi
yhä heleämmäksi. Hän makasi kokonaisen tunnin; hän heräsi säpsähtäen.
Taanoinen ratsumies oli ratsastanut hänen luokseen ja nyt juuri nosti
hevonen kumpaisenkin etujalkansa, tallatakseen niillä tytön rinnalle.
Tuo oli ollut pelkkää unta ja Amrei silmäili ympärilleen kuin taivaasta
pudonneena; hän katseli kummastellen, missä hän on, ja oudoksuen
silmäili itseänsä; mutta kylästä kuuluva soitto herätti kaikki
entiselleen, ja hän meni virkistynein voimin kylään takaisin, jossa
kaikki oli käynyt entistä vilkkaammaksi. Hän tunsi sen, hän oli
levännyt kaikesta siitä, mikä hänelle jo tänään oli tapahtunut. Ja nyt
tulevat tanssijat! Ja hän on tanssiva huomis-aamuun saakka, lepäämättä,
väsymättä.
Lapsen-unen raikas puna oli hänen kasvoillaan, ja kaiki katsoivat
kummastellen häntä. Hän meni tanssitupaan; silloin kuului soitto, mutta
tyhjille seinille, tanssijoita ei ollut yhtään. Ainoastaan tytöt, jotka
oli palkattu tänään vieraita palvelemaan, tanssia helkyttivät toistensa
kanssa. Korppi-Sakari katseli Avojalkaa kauan ja pudisteli päätään. Hän
ei näkynyt tuntevan tyttöä. Amrei hiipi seinusta myöten jälleen ulos.
Hän kohtasi Dominikin, morsiamen isän, joka tänään loistamalla loisti
ilosta.
-- "Sallikaas kysyäni neito", sanoi hän, "olettekos te häävieraita?"
-- "En; minä olen vaan piika ja olen tullut talontyttären,
uudistalokkaan Roselin seurassa".
-- "Hyvä, menes sitten taloon emännän luo ja sano minun lähettäneeni
sinut, sinä muka tahdot auttaa häntä; tänään ei meidän taloon voi
hankkia tarpeeksi paljon käsiä".
-- "Tekö se olettekin; aivan kernaasti sitten", sanoi Amrei ja läksi
tiehensä. Taloon kulkiessaan mietiskeli hän paljon sen johdosta, että
oli Dominikikin ollut aikoinaan renkinä ja ... "niin semmoista ei
tapahdu kuin kerran sadassa vuodessa. Ja paljon vaivaa on nähty, ennen
kuin hän talon sai hankkineeksi, sehän on kovaa".
Ameile emäntä tervehti ystävällisesti tullutta, joka apuaan
tarjotessaan kohta riisui mekon päältään ja pyysi saada suuren
esiliinan; mutta emäntä ei sitä vielä sallinut, vaan käski Amrein ensin
hyvästi sammuttaa hänen nälkänsä ja janonsa. Amrei totteli
kursailematta ja jo ensi sanoillaan voitti hän emännän puoleensa,
sanoen: "Minä ryhdyn paikalla siihen, sillä täytyy tunnustaani, että
minulla on nälkä, enkä tahdo teitä pyytelemään vaivata".
Amrei jäi nyt kyökkiin ja antoi kantajille kaikki niin sievästi käsiin
ja osasi niin pian panna ja asettaa kaikki niin hyvästi, että emäntä
virkkoi: "Kuulkaas te kumpikin Amrei, sinä ja veljenitytär, tulettehan
täällä minuttakin toimeen, minä menen vieraiden luokse".
Siebenhöfenin Amrei, liikanimeltään rasvaprinsessa, joka oli hyvin
kuuluisa ylpeydestään, kohteli erinomaisen ystävällisesti Avojalkaa, ja
emäntä sanoikin kerran Avojalalle: "Sääli, ettes ole poika; luulenpa,
että meidän Amrei paikalla ottaisi sinut eikä antaisi rukkasia sinulle
niinkuin kaikille muille kosijoille".
-- "On minulla veli, sopii ottaa se, mutta hän on Amerikassa", nauroi
Avojalka.
-- "Antaa pojan olla siellä", sanoi rasvaprinsessa, "parasta olisi,
että kaikki miesväki lähetettäisiin sinne ja me jäisimme yksiksemme
tänne".
Amrei ei lähtenyt kyökistä pois ennenkuin kaikki oli jälleen asetettu
paikoillensa, ja kun hän sitten riisui esiliinan pois, niin oli se yhtä
valkoinen ja sileä kuin päälle pantaessakin.
-- "Lienetpä oikein väsyksissä, ettet jaksa tanssiakaan", sanoi emäntä,
kun Amrei, lahjan saatuaan, otti jäähyväisiä. Amrei vastasi:
-- "Väsyksissäkö? Leikkiähän tämä vaan oli. Ja uskokaa, että nyt tuntuu
oloni paremmalta, kun jo jotakin olen tänään saanut toimeen. Min'en
osaisi mitenkään kuluttaa kokonaista päivää pelkässä huvituksessa, ja
senvuoksi minun kaiketi olikin niin ikävä tän'aamuna: minulta puuttui
jotakin; mutta nyt olen kokonani valmis juhlalle, aivan valjaista irti;
nyt vasta olisin oikein valmis tanssimaan -- kun vaan saisin
tanssijata".
Ameile emäntä ei osannut osoittaa Avojalalle sen suurempaa kunniata
kuin saattaa häntä kuni arvokasta talon emäntää ympäri taloa, ja
morsiushuoneessa näytti hän suuren kirstun täynnä huomenlahjoja ja
avasi korkeat, siniset kaapit, joiden oville oli kirjoitettu nimi ja
vuosiluku, ja jotka olivat täynnä myötäjäisiä ja monenlukuisia
liinavaatteita, kaikki sidotut kirjavilla nauhoilla ja koristetut
taidollisilla neilikoilla. Vaatekaapissa oli vähintänsä kolmekymmentä
leninkiä, sen vieressä korkeat vuoteet, kätkyt, rukki kauniine
värttinöineen ja ripustettuna täyteen lasten vaatteita, joita morsiamen
leikkikumppalit olivat lahjoittaneet.
-- "Herra Jumala", virkkoi Avojalka, "kuinka onnellinen on tuommoisen
talon lapsi!"
-- "Kadehditko?" kysyi emäntä ja, muistaessaan näyttävänsä tätä kaikkea
köyhälle, lisäsi: "Vaan usko, varain runsaus ei sitä tee; moni, joka ei
saa sukkaakaan vanhemmiltaan, on paljoa onnellisempi".
-- "Niin kyllä, sen tiedän enkä kadehdikaan tuon tavaran paljouden
tähden, vaan enemmän sen vuoksi, että lapsenne saa siitä kiittää teitä
ja monta muuta ihmistä. Tuommoiset vaatteet äidin kädestä lämmittävät
varmaankin kahdenvertaisesti".
Emäntä osoitti hyväntahtoisuutensa Avojalalle siten, että saattoi häntä
pihalle asti yhtä hyvin kuin semmoista, jolla on kahdeksan hevosta
tallissansa.
Amrein tullessa tanssitupaan oli siellä jo kaikki rajussa tanssin
tohussa. Arkana pysähtyi hän ensin eteiseen. Missäs on nyt lapsijoukko,
joka ennen täällä hyppieli ja nautti etupihalla tulevan elämän
esimakua? Ohoh tosiaankin, sen on nyt hallitus kieltänyt; kirkollis- ja
kouluvirasto on kieltänyt lasten näkemästä tanssia, kieltänyt niiden
pyörimästä tanssin tahdissa; toisin oli vielä Amrein lapsuuden aikana.
[Lukija tietysti ei unohda, että nämät ovat Saksanmaan oloja. Suom.
muist.]
Tuokin on yksi hiljaisia murhan-iskuja viheriän pöydän äärestä.
Tyhjässä eteisessä, josta vaan joku kiiruhtaa puoleen tai toiseen,
kävelee vouti yksinänsä edes takaisin.
Nähtyään Amrein tulevan sinne niin heloittavana, niin soreana, astui
vouti hänen luokseen ja sanoi:
-- "Hyvää iltaa, Amrei! Tuletpa sinäkin". Amrei säpsähti ja vaaleni:
olisikohan hän tehnyt jotain pahaa? Olikohan hän käynyt pelkällä
kynttilällä navetassa? -- Hän tutkisteli elämäänsä, vaan ei tiennyt
tehneensä mitään semmoista, ja vouti se oli olevinaan niin tuttu, kuin
olisi jo kerran vetänyt hänet käräjiin. Näissä mietteissä hän seisoi
siinä kauhistuen, ikäänkuin olisi joku pahantekijä, ja vastasi viimein:
"Kiitos kysymästä; enpä ole tiennyt mitään siitä, että sinuttelemme
toisiamme. Tahdotteko mitä?"
-- "Hohoo, kuinka ylpeitä ollaan! En minä sinua syö, saatathan
oikeinkin vastata. Miksi sinä niin äreä olet? Mitä?"
-- "En minä äreä ole, en tahdo tehdä kellekään pahaa, olenhan vain
tuhma tytön pahainen".
-- "Älähän tuolla lailla viekastele".
-- "Mistäs tiedätte, mitä minä teen?"
-- "Siitä, kun kävellä liehut kynttilöillä".
-- "Kuinka? Milloin? Missä minä olen kynttilällä liehunut? Minä otan
aina lyhdyn, kun navettaan menen".
Vouti naurahti ja sanoi: "Noissa pilkistimissäsi sinä kynttilällä
liehut; silmäsi ne ovat kuin kaksi tulikuulaa".
-- "Menkää sitten kauemmaksi, muutoin sytytte palamaan. Pianpa
lentäisittekin ilmaan, jos ruuti syttyisi tuossa patronalaukussanne".
-- "Siinä ei ole ruutia", sanoi vouti nolona, jotakin edes sanoakseen.
"Mutta minut sä olet jo kärventänyt".
-- "Sitäpä en näe, kaikkihan on eheänä vielä. Mutta piisaa jo. Antakaa
mun mennä".
-- "En pitele sinua, sinä tuittupää; saattaisitpa kyllä katkeroittaa
elämän siltä, joka sinua lempii".
-- "Kenenkään ei huoli minua lempiä", sanoi Amrei ja riuhtasihe irti,
ikäänkuin olisi äkkiä kahleista päässyt. Hän asettui oven suuhun, jossa
vielä useita katsojia tunkieli. Paraillaan alkoi uusi tanssi, hän
heiluttelihe paikallansa tahdin mukaan; tieto siitä, että oli antanut
nenälle, saattoi hänet uudelleen iloiseksi, hän olisi tehnyt sen vaikka
koko maailmalle eikä ainoastaan yhdelle ainoalle voudille. Mutta tämäpä
oli pian saapuvilla jälleen, hän asettui Amrein taakse ja puheli
hänelle yhtä ja toista; tyttö ei vastannut eikä ollut kuulevinansakaan;
hän nyykäytteli päätään tanssijoille, ikäänkuin nämä olisivat häntä
tervehtineet. Sitten vasta kun vouti sanoi: "Jos naisin, niin sinut ma
ottaisin", vastasi hän:
-- "Ottaisitteko vainen? Mutta min'en anna itseäni".
Vouti oli mielissään, kun edes jälleen oli saanut vastauksen, ja
jatkoi:
-- "Jospa kerran tanssimaan menisin, niin sinun kanssasi se
tapahtuisi".
-- "En osaa tanssia", sanoi Amrei.
Nyt juuri vaikeni soitto ja Amrei tunkeutui pois edellänsä seisovien
kanssa, löytääkseen jonkun yksinäisen paikan; hän kuuli vaan takanansa
sanottavan: "kyllä se tyttö tanssia osaa, osaa se!"