Hevossaksan talo oli rakennettu uudelleen, komeammaksi entistänsä; tuli
talvi ja sen mukana sotaväen nosto, joka tapahtui arvanheitolla.
Onnellinen arvanheitto ei ole vielä milloinkaan herättänyt niin pahaa
mieltä kuin nyt, jolloin Dami pääsi asevelvollisuudesta vapaaksi. Hän
oli epätoivoissaan siitä ja samoin melkein Avojalkakin, sillä
hänestäkin oli sotamiehenä-olo näyttänyt paraimmalta keinolta Damin
leväperäisyyttä vastaan; nyt hän kumminkin sanoi hänelle:
-- "Ota nyt tuosta ojennus, nyt pitää sinun oleman mies puolestasi.
Mutta niin sinä vielä nytkin olet kuin lapsi, joka ei osaa itse syödä,
vaan jota täytyy syöttää".
-- "Tarkoitatko, että minä syön sinun omaasi?"
-- "En suinkaan. Älä ole aina niin hentomielinen, äläkä näin ajattele:
kukas minulle mitä tekee, hyvää vai pahaa? Ponnistele itse
ympärillesi!"
-- "Ja sen mä teenkin ja teen kuin mies!" päätti Dami. Pitkään aikaan
hän ei ilmaissut, mitä hän oikeastaan aikoi, mutta merkillisen pystyssä
päin hän kulki kylässä ja puhui rohkeasti jokaisen kanssa, hän teki
uutterasti työtä metsässä puunhakkaajain luona, hänellä oli isän kirves
ja sen mukana melkein sen voima, joka ennen oli liikutellut sitä niin
kelpo lailla.
Palatessaan kerran alkukeväällä Moosbrunnin metsästä ja kohdattuaan
Avojalan, sanoi hän, ottaen kirveen olaitaan: "Tiedätkös, minne tuo
menee?"
-- "Puuhun!" vastasi Avojalka; "eikä toisen iskemättä sinnekään".
-- "Totta se, mutta se menee veljensä luo, ja toinen iskee oikealta ja
toinen vasemmalta, ja siinä sitä puita kaatuu kuin tykistä
ammuttaisiin, etkä sinä kuule siitä mitään, tai, jos tahdot, niin
kuulet, mutta muut ei yksikään koko kylässä".
-- "Tuosta puheesta en tule hullua viisaammaksi", vastasi Avojalka.
"Olen jo liian vanha arvoituksia arvaamaan. Puhu selvään".
-- "Minä menen sedän luokse Amerikaan".
-- "Vai niin? Tänäänkö jo mentiinkin?" ivasi Avojalka. "Niinhän
muuraajankin Martti muinoin huusi äidilleen ikkunaan: viskaas, äiti,
puhdas nenäliina, alas, minä pistäyn Amerikaan! Kaikki tuommoiset
kevytjalkaiset istuvat vielä asemillaan".
-- "Saatpa nähdä, kuinka kauan täällä enää olen", sanoi Dami ja meni
sanaakaan enää sanomatta Sysi-Matin tupaan. Avojalka tahtoi ivata Damin
naurettavaa aikomusta, mutta tuopa ei hänelle onnistunutkaan; hän tunsi
siinä olevan jotakin todentekoa, ja vielä samana yönä, kun kaikki jo
makasivat, riensi hän vielä kerran veljensä luo ja vakuutti viimeisen
kerran, ettei hän lähde mukaan. Hän luuli siten äkkiä peräyttäneensä
veljen aikomuksen, mutta Dami sanoi lyhyesti: "Enhän ole sinuun kiinni
kasvanut". Hänen aikeensa kävi yhä lujemmaksi.
Avojalassa nousi äkkiä jälleen sama ajatusten aaltoaminen, mikä hänet
kerran ennenkin lapsuuden aikana oli vallannut; mutta nyt hän ei enää
puhellut pihlajapuulle, odottaen siltä vastausta, ja kaikki miettimiset
johdattivat tähän päätökseen: "Hän tekee oikein, että menee; mutta
oikein teen minäkin, kun jään!" Hän iloitsi oikeastaan sydämmessänsä,
että Damilla saattoi olla niin luja päätös; tuohan toki osoitti miehen
voimaa, ja jospa hänestä tuntuikin hyvin haikealta, olla vast'edes
kenties yksinään avarassa maailmassa, niin oikeana hän piti kumminkin,
että veli raikkain voimin ryhtyi toimeen. Kumminkaan ei hän uskonut
häntä vielä kokonaan.
Seuraavana iltana kohtasi hän veljensä ja sanoi hänelle:
-- "Älähän vaan kellekään muulle puhu muuton aikeistasi, muutoin joudut
naurun alaiseksi, jos ei koko lähdöstä tulekaan mitään".
-- "Se on totta!" vastasi Dami, "mutta ei sen vuoksi; min'en pelkää
olla muiden mielipiteistä riippuvana; niin varmaan kuin minulla on
viisi sormea kädessäni, niin varmaan lähden mä, ennenkuin täällä
kirsikat kypsyvät; ja sinne mä menen, vaikkapa kerjäämällä, vaikka
varastamalla. Siitä vaan on mieleni paha, ett'en ennen lähtöäni saa
Hevossaksalle tehdyksi semmoista tepposta, jota hän muistaisi kaiken
ikänsä".
-- "Kas tuo se on oikeata miehuutta", innostui Avojalka, "se se vasta
sydämmen kelvottomuutta onkin, kun jätetään koston tuumia jälkeen.
Tuolla, tuolla lepäävät vanhempamme, tule, tule heidän haudalleen, ja
sano siellä se vielä kerran jos voit. Tiedätkös, kuka on kelvottomin
kaikista? Joka antaa itsensä turmella. Anna tänne tuo kirves, sinä et
ole mahdollinen pitämään kättäsi siinä, missä isä on kättään pitänyt,
jollet tempaise tuota ajatusta juurta jaksain pois sielustasi! Kirves
tänne! Se ei saa olla kenenkään semmoisen kädessä, joka puhuu
varastamisesta ja murhasta. Anna kirves tänne! taikka min'en tiedä,
mitä olen tekevä!"
Verkalleen virkkoi Dami: "Eihän tuo ollut kuin semmoinen ajatus vaan.
Usko minua, en minä ole tahtonut niin tehdä, enkä sitä voisikaan; mutta
kun minua aina sättivät löperöksi, niin arvelin mä, että sopisi tuota
minunkin kerran luikata ja kirota ja lyödä iskeä. Mutta totta sinä
puhut. Ja jos vaan tahdot, niin menen jo tänä yönä Hevossaksan luo
sanomaan, ettei minulla ole mitään pahaa mielessä häntä kohtaan".
-- "Sitä ei huoli tehdä, se on liian paljon; mutta koska taas olet
ymmärtäväinen, niin tahdon sinua auttaa, minkä voin".
-- "Parasta kun lähtisit mukaan sinäkin".
-- "En, sitä en voi; syytä siihen en osaa sanoa, mutta en voi. Valaa
sen päälle en ole kumminkaan tehnyt: jos kirjoitat, että sinun on sedän
luona hyvä olla, niin tulen sittemmin sinne. Vaan mennä noin suin päin
sumuun, josta ei tiedä mitään ... min'en mielelläni muuta oloani, ja
hyvähän minun täällä on ollakin. Mutta mietitäänpäs nyt, millä tavoin
sinä pääset sinne".
Omituista useille poismuuttajille ja todistuksena ihmisluonnon
synkemmästä puolesta yleensä ja Saksanmaan tilasta erittäinkin on, että
ne, jotka vielä hengissä ollessaan eroavat isänmaastaan, vielä ennen
lähtöänsä tekevät kostontyön, rangaistusta saamatta, ja useilla on
uuteen maailmaan tultuansa ensimmäisenä työnä kirjoittaa vanhaan
maailmaan tuomioistuimille ja ilmoittaa kaikenlaisia salassa olleita
rikoksia.
Paikkakunnassa oli tapahtunut kauheita esimerkkejä tätä laatua, ja
Avojalka vimmastui vihasta, kuultuaan veljensäkin aikovan liittyä
näihin sala-ampujiin. Sitä enemmän hän oli nyt iloinen, lannistettuaan
Damin pahat aikeet; sillä ei mikään hyvänteko virvoita niin makeasti
kuin sisällinen tieto siitä, että on toisen saanut palaamaan pahuudesta
ja harhateiltä.
Kaikella luonteensa tarkalla selkeydellä punnitsi hän nyt kaikki
asianhaarat. Sedän vaimo oli kirjoittanut sisarelleen, että hänellä oli
hyvä menestys, ja siitä tiedettiin sedän asuinpaikka.
Damin säästövarat olivat varsin vähäiset eikä Avojalallakaan ollut
niitä tarpeeksi asti. Dami arveli, että seurakunnan pitäisi antaa
hänelle melkoinen apu, mutta siitä ei sisar tahtonut tietääkään, vaan
sanoi: "Se on oleva viimeinen keino, kun mitkään muut eivät auta". Hän
ei virkkanut kumminkaan, mitä hän muuta aikoi tehdä. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa tosin oli, kääntyä rusthollin emännän puoleen
Zusmarshofenissa, mutta hän tiesi, miltä tuommoinen kerjuukirja
näyttäisi rikkaan emännän silmissä, jolla kenties sitä paitsi puhdasta
rahaa ei olekaan; sitten ajatteli hän uudistalokasta, joka oli luvannut
panna hänet testamenttiinsa, ja päätti pyytää häneltä nyt sitä, minkä
hän aikoo antaa, vaikkapa vähemmänkin. Sitten johtui hänen mieleensä
jälleen, että kenties saisi Hevossaksan, jonka asiat nyt jälleen olivat
vallan hyvällä kannalla, antamaan apua.
Tästä kaikesta ei hän puhunut Damille mitään, mutta kun hän tarkasteli
veljensä vaatteita, kun hän suurella vaivalla sai velaksi mustalta
Marannalta palan hänen kokoamansa palttinata, ja paikalla leikkasi sen
ja öillä ompeli sitä, niin kaikki nuo vakaat, lujat valmistukset
panivat Damin vapisemaan. Hän oli osoittanut muutto-aikeensa olevan
hänessä peruuttamattoman, lujan, ja kumminkin oli hän nyt mielestänsä
ikäänkuin sidottu, ikäänkuin pakon-alainen, ikäänkuin sisaren luja
tahto pakoittaisi häntä muuttamaan. Näyttipä hänestä sisar oikein
kovasydämmiseltäkin, ikäänkuin hän ajamalla ajaisi häntä ja pyrkisi
hänestä erilleen. Hän ei uskaltanut tuota kumminkaan sanoilla
ilmoittaa, hän osasi vaan vetää kaikenlaisia verukkeita, ja Avojalka
selitti ne katkeilevaksi eron haikeudeksi, joka tarttuu pieniinkin
esteihin aikeensa luopumisen syinä. Avojalka kävi nyt aluksi
uudistalokkaan kimppuun ja suorastansa vaati häneltä sitä perintöä,
minkä tämä jo aikoja sitten oli luvannut.
Vanha uudistalokas sanoi: "Mikäs hätä sinulla on? Etkös voi odottaa?
Mikä sinulla on?"
-- "Minulla ei ole mit'ikään enkä odottaakaan voi".
Tyttö kertoi nyt tahtovansa toimittaa veljeään matkalle, tämä kun
siirtää Amerikaan. Tuo nyt vasta onnellinen esteen syy olikin ukolle:
hän osasi vielä pukea kovuutensa hyvänsuopaisuuden, viisaan huolenpidon
pukuun: hän vakuutti Avojalalle, ettei hän nyt anna hänelle pienintä
penniäkään, hän muka ei tahdo olla syynä siihen, että tyttö panee
viimeisen roponsakin veljensä eduksi.
Avojalka pyysi häntä sitten puhumaan puolestansa Hevossaksan kanssa;
siihen ukko viimein suostuikin, ja oli olevinaan aika jalo ihminen, kun
muka menee kerjäämään vento vieraalta vento vieraan puolesta; mutta hän
jätti lupauksensa täyttämisen päivästä päivään, ja kun Avojalka ei
antanut hänelle rauhaa, niin läksi hän viimeinkin matkalle. Hän palasi,
niinkuin sopi arvatakin, tyhjin käsin, sillä Hevossaksan ensimmäinen
kysymys oli luonnollisesti: mitä uudistalokas antaa, ja kun tämä
suoraan sanoi, ettei hän tähän saakka vielä ole mitään luvannut, niin
tuohan oli osviitta, jota Hevossaksakin päätti seurata.
Kun Avojalka päivitteli mustalle Marannalle huoltaan tästä
kovasydämmisyydestä, niin virkkoi eukko toden: "Niin, semmoisia ne
ihmiset ovat! Jos huomenna joku hyppää veteen ja nostetaan hengetönnä
ylös, silloin sanoo jokainen: miks'ei hän ilmoittanut minulle
puutostaan, mielelläni olisin hänelle antanut ja auttanut kaikissa. Voi
kuinka paljon nyt antaisinkaan, jos voisin saada hänet henkiin jälleen!
-- Mutta kukaan ei tahtonut kättään ojentaa, pidättäkseen häntä
hengissä".
Ja kummallista! Juuri sentähden, että Avojalka aina perin pohjin tutki
kaikki hankaluudet, tottui hän niitä helposti kärsimään. "Senvuoksi
luota aina itseesi", se oli hänen hiljainen mielilauseensa, ja esteet
ne eivät suinkaan hänen mieltään masentaneet, niistä hän pikemmin sai
vaan uusia, tehokkaampia voimia. Hän kokosi kapineensa ja muutti
rahaksi, mitä vaan sopi, ja kaunis kaulakoriste, jonka hän ennen oli
saanut rusthollin emännältä, joutui nyt vanhan suntion leskelle, joka
leskenä-olossaan vastaanotti panttia ja sai siitä hyvät korot. Se
kultarahakin, jonka hän ennen oli viskannut ylirakennusneuvoksen perään
hautausmaalla, vaadittiin nyt takaisin, ja -- merkillistä -- nyt
tarjoutui uudistalokas hankkimaan kunnallisneuvostolta, jossa hän oli
jäsenenä, melkoisen avun poismuuttavalle Damille. Yleisten varojen
käyttämisessä oli hän kernaasti ylevämielinen ja hyväntekevä mies.
Säikähtipä Avojalka kumminkin, kun uudistalokas jonkun päivän perästä
hänelle ilmoitti, että kunnallisneuvosto on myöntynyt kaikkeen,
sillä välipuheella kumminkin, että Damin tulee luopua kaikesta
koti-oikeudestansa kylässä. Tuo oli itsestänsä selvä asia, toisin ei
oltu ajateltukaan; mutta nyt, kun se pantiin välipuheeksi, näytti se
hänestä kamalalta: ei olla enää missään kotona! Damille ei Avojalka
sanonut tästä ajatuksestansa mitään, ja Dami näytti jälleen olevan
iloinen ja hyvällä mielellä. Musta Maranna se varsinkin kiihoitteli
häntä lähtemään, sillä eukko olisi mielellään lähettänyt vaikka koko
kylän väen muille maille, saadakseen viimeinkin tietoja Johannes
pojastaan, ja nyt hän oli kiven kovaan vakuutettu, että Johannes oli
meren toisella puolella. Korppi-Sakari oli hänelle sanonut, että meri,
tuo suolainen vesi, estää kyyneleiden valumasta, joita tahtoisi itkeä
toisella rannalla olevan tähden.
Avojalka sai isäntäväeltään luvan mennä saattamaan veljeänsä
kaupunkiin, jossa tämän piti tehdä muuttokontrahti asianomaisen
virkamiehen kanssa. Mutta suurestipa he kummastuivat, kuultuansa tämän
olevan jo tehdyn. Kunnallisneuvosto oli sen jo toimittanut, ja Damilla
oli köyhän-oikeudet ja sitä vastaavat velvollisuudet. Hänen piti, ennen
lähtöänsä merelle, laivalla allekirjoittaa todistus lähdöstänsä ja
sitten vasta maksetaan hänelle rahat.
Murheellisina läksivät sisarukset takaisin, ääneti astuivat he kylään.
Dami oli jälleen pahalla tuulella siitä, että jotain piti tuleman
toimeen, koska hän oli sen kerran sanonut, ja Avojalan oli kovin
haikeata, että hänen veljensä oikeastaan ikäänkuin työnnetään ulos.
Rajalla virkkoi Dami ääneensä pylväälle, jossa olivat paikkakunnan ja
oikeuspiirin nimet:
-- "Kuule, pylväs! Minun kotini ei ole enää täällä, ja kaikki ihmiset
täällä ovat minulle yhdenvertaisia kuin sinäkin".
Avojalka itki, mutta hän päätti olla tästä puolen itkemättä hamaan
Damin lähtöön asti eikä itkeä hänen lähtiessänsäkään. Ja hän piti
sanansa.
Kylän väki arveli: Avojalalla ei ole sydäntä vähääkään, sillä hänellä
ei silmäkään edes vettynyt veljen lähtiessä, ja ihmiset olisivat
mielellään nähneet juuri kyyneleitä. Mitä heitä liikuttavat salassa
itketyt vedet? Mutta Avojalka pysyi valppaana ja jäykkänä.
Ainoastaan viimeisinä päivinä ennen Damin lähtöä laiminlöi hän ensi
kertaa velvollisuutensa, sillä hän oli leväperäinen töissään ja vietti
aikansa Damin luona; hän antoi Roselin torua häntä siitä ja virkkoi
vaan: "Se on totta se". Mutta kumminkin juoksi hän joka paikkaan
veljensä perässä, hän ei tahtonut minuutiakaan menettää, niin kauan
kuin veli vielä oli täällä, hän arveli voivansa joka silmänräpäys tehdä
hänelle jotakin erinomaista, sanoa vielä jotakin erinomaista iki
päiviksi, ja oli pahoillaan, että sittenkin puhui jokapäiväisiä
asioita, vieläpä joskus riitelikin hänen kanssaan.
Oi noita eronhetkiä! Kuinka puristavat ne sydämmen, kuinka supistuvat
mennyt aika ja tulevaisuus yhteen ainoaan silmänräpäykseen, ja
epätiedossa ollaan, mistä puhuttaisi; katseen, likistyksen vaan pitää
ilmoittaman kaikki!
Amrei sai kumminkin sanoja. Luetellessaan veljellensä liinavaatteita,
hän sanoi: "Nuo ovat hyviä, somia paitoja, pysy hyvänä ja somana
niissä". Ja pannessaan kaikki suureen säkkiin, jolla vielä isän nimi
oli näkyvissä, sanoi hän: "Tuo takaisin tämä täynnä kiiltävää kultaa.
Saatpas nähdä, kuinka helposti saat sitten täällä kansalais-oikeuden
jälleen, ja uudistalokkaan Rosel, jos vaan silloin vielä on vapaa,
juoksee sinun perääsi vaikka maiden ja merien taakse". Ja isän kirvestä
pistäessään suureen arkkuun hän sanoi: "Voi kuinka sileä on tuo varsi!
Kuinka usein se on ollut isän kädessä ja olenpa tuntevinani vielä hänen
kätensä siinä. Niin, kas nyt on minulla hyvä merkki: Säkki ja kirves!
Tehdä työtä ja koota, se on parahinta, ja silloin pysyy ihminen
iloisena, terveenä ja onnellisena. Jumala siunatkoon sinua! ja lausu
vaan hyvin usein itseksesi: säkki ja kirves! Samoin teen minäkin, ja se
olkoon ajatuksemme, se keskustelumme, ollessamme kaukana, kaukana
eroitettuina toisistamme, kunnes minulle kirjoitat tai tulet minua
noutamaan tai miten sinun sopii ja niinkuin Jumala tahtoo. Säkki ja
kirves, siinä on kaikki tyyni. Siihen sopii sulkea kaikki, ajatukset ja
muut, mitä on ansaittu".
Ja kun Dami istui rattailla ja sisar viimeistä kertaa ojensi hänelle
kätensä, jota hän kauan ei tahtonut päästää, kunnes veli viimein lähti
liikkeelle, silloin huusi tyttö vielä hänen jälkeensä heleällä äänellä:
"säkki ja kirves! Älä unohda sitä". Veli katsahti taakseen, viittasi
kädellään ja katosi näkyvistä.