Nytpä oli työtä ja tointa uudistalokkaan talossa. Avojalka, niin
sanottiin Amreita tästä puolin, oli näppärä kaikkiin töihin ja osasi
samalla päästä jokaisen suosioon; nuorelle emännälle, joka outona oli
tullut tähän kylään ja taloon, osasi hän sanoa, mitkä olivat tavat
tässä maassa, opetti häntä tuntemaan hänen lähimpäin omaistensa
ominaisuudet ja käyttämään itseänsä sen jälkeen, ja vanhalle
uudistalokkaalle, joka murisi aamusta iltaan, tyytymätönnä siihen, että
oli niin varhain lakannut isännyydestä, osasi tyttö tehdä yhtä ja
toista mieliksi ja kertoa hänelle, kuinka hyvä ihminen ukon miniä on,
vaikk'ei hän vaan osaa itse sitä osoittaa; ja kun tuskin vuoden
kuluttua ensimmäinen lapsi syntyi, niin näytti Amrei olevansa siitä
niin onnellinen ja kaikissa toimissaan niin taitava, että talossa oli
jokainen täynnä ylistyksiä häntä kohtaan, mutta näiden ihmisten tavan
jälkeen niin täynnä, että häntä pienimmästäkin erehdyksestä tuomittiin
pikemmin, kuin vastakohdista kiitettiin.
Mutta kiitostapa ei Amrei odottanutkaan, ja varsinkin osasi hän niin
sopivaan aikaan tuoda ukolle hänen poikansa lapsen ja viedä sen jälleen
pois, niin että tuo oli oikein iloista nähdä. Kun tyttö sai
näyttäneeksi ukolle pienosen ensimmäisen hampaan, sanoi tämä: "Kun nyt
olet tehnyt minulle tuon ilon, niin lahjoitan sulle kuusi killinkiä.
Mutta tiedätkös? ne kuusi killinkiä, jotka varastit minulta häissä, ne
saat nyt rehellisesti pitää".
Tämän ohella ei jäänyt musta Maranna unohduksiin. Olipa kuitenkin työ
ja tuska päästä jälleen hyviin kirjoihin hänen luonaan. Maranna ei
tahtonut Avojalasta tietää mit'ikään ja tämän uusi isäntäväki ei
tahtonut päästää tyttöä eukon luokse, varsinkaan lapsen kanssa, sillä
aina vielä pelättiin, että noitatemput tekisivät lapselle jonkun
onnettomuuden. Tämän suuttumuksen lepyttämiseen tarvittiin suurta
taitoa ja malttia; mutta onnistui se viimeinkin.
Saipa Avojalka laittaneeksi asiat niinkin päin, että uudistalokas kävi
mustan Marannan luona useamman kerran. Tuota pidettiin ihmettä
ihmeempänä koko kylässä. Mutta pian nuo käymiset jälleen lakkasivat,
sillä musta Maranna sanoi kerran: "Kohta olen jo seitsemänkymmentä
vuotta vanha ja olen tähän saakka tullut toimeen ilman suurten
talon-isäntäin ystävyyttä; eikä enää maksa vaivaa muuttaa asiata
toiselle kannalle".
Damikin oli luonnollisesti usein sisarensa luona, mutta sitä ei nuori
uudistalokas tahtonut suvaita, sillä hän sanoi, eikä vaarinkaan, että
hänen sillä tavoin täytyy elättää täysikasvuista poikaa: näin suuressa
talossa et muka voi pitää vaaria, ettei palvelija pistä hänelle yhtä ja
toista syötävätä. Hän kielsi sen vuoksi Damin käymästä talossa muulloin
kuin sunnuntai-iltoina. Mutta Dami oli sillä välin ennättynyt liian
syvälle katsahtaa herttaiseen elämään rikkaassa talonpojan kodissa;
vesi herahteli hänen kielelleen, kun hän mietiskeli, millä tavoin
pääsisi hänkin siihen, jospa vaikka rengiksikin. Kivenhakkaaminen oli
niin nälkäistä työtä. Avojalalla oli paljon sanomista tätä vastaan;
veljen pitäisi ajatella, arveli tyttö, että hän on nyt jo toisessa
käsityössä, ja siinä hänen pitäisi pysyä; siitä ei lähde mitään, että
vähä väliä muutellaan toimesta toiseen ja arvellaan siinä onnen
löytyvän; sillä kohdalla pitää ihmisen olla onnellisen, millä hän on,
muutoin ei onnelliseksi koskaan tule. Dami otti ollakseen vähän aikaa
rauhassa, ja niin suuri oli jo Avojalan itseperäinen vaikutus, niin
luonnollista se otaksuminen, että hän pitää veljestänsä huolta, ettei
Damia muutoin nimitettykään kuin "Avojalan Damiksi", ikäänkuin hän
olisi hänen poikansa eikä veljensä, ja kumminkin oli tämä päätään
pitempi sisartansa eikä suinkaan osoittanut olevansa hänen hoitonsa
alla. Useinpa Dami sanoikin kuinka harmillista muka on, että häntä
pidetään alemmassa arvossa kuin sisarta, siks'ettei hänellä ole
semmoista suuvärkkiä. Tyytymättömyytensä itseensä ja toimeensa purki
hän ensiksi ja aina sisarensa päälle. Tämä kärsi sen maltillisesti, ja
kun nyt veli ihmisten silmissä osoitti, että sisaren täytyy häntä
totella, sai tyttö sen kautta vaan entistä enemmän arvoa ja valtaa
yleisessä luulossa; sillä kukin kehui Avojalkaa kelpo tytöksi,
kun hän sillä lailla käytti itseään veljeänsä kohtaan, ja vielä
suuremmaksi hänen arvonsa kasvoi, kun hän salli veljen kohdella häntä
väkivaltaisesti, pitäen itse puolestaan huolta hänestä kuin äiti; sillä
tosiaankin tyttö pesi ja neuloi hänelle öillä, niin että Dami oli kylän
siistimpiä poikia. Osa palkkaa maksettiin hänelle kahdessa parissa
kautokenkiä, mutta hän maksoi suutarille vielä lisää, jotta tämä
tekisi semmoiset hänen Damilleen; itse hän nimittäin kävi aina
avojaloin, ja ainoastaan harvoin nähtiin hänen kerran sunnuntaipäivinä
menevän kengät jalassa kirkkoon.
Paljon oli Avojalalla murhetta siitä, että Damista, tiesi miten, oli
tullut kylän yleinen pilkan ja naurun esine. Hän muistutti toruen
veljelleen, ettei tämän pitäisi semmoista sietämän, mutta veli käski
hänen torua siitä kylänväkeä eikä häntä, hän muka ei sitä vastaan voi
mitään. Tuota ei kumminkaan sopinut tehdä, ja sydämmessään ei Dami
ollut olleenkaan pahoillansa, että kaikki hänelle nauroivat, ja paljoa
nuoremmatkin tekivät hänelle vehkeitään; se häntä vielä enemmän
suututti, jos ei hänestä ollenkaan pidetty lukua, ja silloin tekihe hän
väen väkisin narriksi ja antautui pilkan alaiseksi.
Avojalka sitä vastoin oli vähällä muuttua erakoksi, jota Maranna aina
oli hänessä huomaavinaan. Hänellä oli ollut yksi ainoa leikkikumppali,
Sysi-Matin tytär, mutta tämä oli jo monta vuotta sitten työssä eräässä
tehtaassa Elsassissa, eikä hänestä kuulunut mitään. Avojalka vietti
päivänsä niin ypö yksinään, ettei häntä luettu edes kylän nuorisonkaan
joukkoon; hän oli yhden-ikäistensä kanssa ystävällinen ja puhelias,
mutta oikeastaan hänen leikki-toverinaan oli ainoastaan musta Maranna.
Ja juuri sentähden, että hän oli niin eriksensä, ei hänellä ollut
mitään vaikutusta Damin suhteesen, sillä tämä, vaikka häntä
pilkattiinkin ja härnättiin, tarvitsi kumminkin aina toisten seuraa
eikä voinut olla yksinään niinkuin sisarensa.
Mutta nyt oli Dami äkkiä käynyt omalle kannalle, ja eräänä kauniina
sunnuntaina näytti hän sisarellensa pesti-rahat, jotka hän oli ottanut
vastaan, sillä hän oli palkkaunut rengiksi Hevossaksalle Hirlingeniin.
-- "Jos tuon olisit minulle sanonut", lausui Avojalka, "niin olisin
tiennyt sinulle paremman paikan. Olisin antanut mukaasi kirjeen
rusthollarin emännälle Allgäussa, ja siellä sinua olisi pidetty kuin
talon omaa poikaa".
-- "Älähän nyt tuosta puhu", sanoi Dami ynseästi, "hän on minulle jo
pian kolmetoista vuotta ollut velkaa parin nahkahousuja, jotka hän
minulle lupasi. Muistatkos, silloin kun olimme pieniä ja koputimme
ovea, luullen isän ja äidin tulevan aukaisemaan. Älä puhu mulle mitään
rusthollin emännästä. Kuka sen tietää, tokko hän meitä enää muistaa
ollenkaan, kuka sen tietää, tokko hän enää elääkään".
-- "Kyllä hän vielä elossa on, onhan hän sukulainen meidän
isäntäväelle, ja talossa puhutaan hänestä usein, ja kaikki hänen
lapsensa ovat joutuneet naimisiin, paitsi ainoata poikaansa, joka perii
talon".
-- "Nyt sinä tahdot poistaa minulta halun uuteen palvelukseeni",
vaikeroi Dami, "ja sanot, että olisin saattanut saada paremman. Onko
tuo oikein tehty?" Damin ääni vapisi.
-- "Älähän nyt aina ole noin hellähermoinen", sanoi Avojalka.
"Lörpötänkö mä sitten pois sinulta onneasi? Sinä menettelet aina
ikäänkuin hanhet sua purisivat. Sen mä vaan sanon sulle: ole nyt siinä,
missä kerran olet, pidä huolta, että pysyt paikassasi. Ei sovi muutella
yömajaa kuin käki joka yö eri puuhun. Voisin minäkin saada toisia
paikkoja, mutta min' en tahdo, ja minä olen laittanut niin, että minun
on täällä hyvä olla. Näes, sitä, joka alinomaa siirtelekse paikasta
toiseen, sitä kohdellaan kuin muukalaista konsanaankin; hänestä
tiedetään, ettei hän enää huomenna voi olla talon väkeä, ja silloinpa
hän ei tänäänkään ole enää siellä kotonansa".
-- "Min' en huoli sinun saarnoistasi", sanoi Dami ja tahtoi
suutuksissaan lähteä tiehensä. "Äreä sä aina olet minua vastaan, vaan
muita kohtaan niin notkea".
-- "Juuri sentähden, että sinä olet veljeni", sanoi Avojalka nauraen ja
hyväili närkästynyttä.
Heissä oli tosiaankin heristynyt omituinen erillaisuus. Damissa oli
jotakin mankuvata ja jälleen äkkiä jotakin ylpeätä, vaan Avojalka oli
aina ystävällinen ja myöten-antava, sen ohessa kumminkin sisällisen
ylpeyden kannattama, josta hän ei kaikessa palvelevaisuudessaankaan
luopunut.
Hänen onnistui nyt saada veli lepytetyksi, ja hän sanoi: "Kuules, nytpä
muistuu mieleeni jotakin, mutta sinun pitää ennen sitä leppymän, sillä
pahaa sydäntä ei se nuttu saa verhota. Uudistalokkaalla ovat vielä
tallella meidän isä vainajamme vaatteet; sinä olet iso mies, ne sopivat
nyt sinulle aivan hyvin, ja arvoa saat sinäkin itsellesi, kuin tulet
taloon tuommoisessa rehellisessä puvussa; silloin näkevät muutkin
palvelijat mistä mies on ja kuinka kelpo vanhemmat hänellä ovat
olleet".
Tuo oli selvää Damin ymmärtää, ja vaikka uudistalokas panikin kovasti
vastaan, sillä hän ei tahtonut vielä antaa vaatteita pois, niin sai
Avojalka hänen kumminkin antamaan ne Damille, ja sitten saattoi hän
veljensä ylös kammioonsa ja pakoitti hänen paikalla pukeumaan isän
nuttuun ja liiveihin; veli vastusteli, mutta mitä Avojalka kerran
tahtoi, sen piti tapahtuman. Hattua vaan ei Damia saatu panemaan
päähänsä, ja kun hän oli nutun pukenut päälleen, laski sisar kätensä
hänen olallensa ja sanoi:
-- "Kas niin, nyt sä olet veljeni ja isäni, ja nyt menee nuttu ensi
kertaa jälleen ulos kedolle, uusi ihminen sisässä. Katsos, Dami,
sinulla on kauniin kunniapuku, mitä maailmassa saattaa kantaa; pidä
sitä arvossa, ole siinä yhtä rehellinen, kuin isävainajakin oli".
Tyttö ei voinut enempää puhua, vaan laski päänsä veljensä olalle, ja
kyyneleitä putoeli jälleen ilmi otetulle isän puvulle.
-- "Minua sanoo helläksi hermoilta", lohdutti häntä Dami, "ja itse on
paljoa hellempi".
Avojalkaan teki tosiaankin kaikki syvän vaikutuksen, mutta sen ohella
hän oli myös luja ja vilkasmielinen kuni lapsi; hänessä oli, niinkuin
Maranna hänen ensi kertaa nukkuessaan oli sanonut, valveilla-olo ja
uni, itku ja nauru likitysten toisiaan; joka tapaus ja jokainen tunne
nousi hänessä kohta ylimmilleen, mutta pian hän sen kautta jälleen tuli
tasapainoon. Hän itki yhä vielä.
-- "Sinä teet sydämmen niin raskaaksi", vaikeroi Dami, "haikeata jo
sekin on, että minun täytyy lähteä kotoa pois vieraiden ihmisten
joukkoon. Sinun olisi pitänyt minua rohkaista, eikä noin tuolla lailla,
tuolla lailla --"
-- "Rehelliset muistot ovat paras rohkaiseminen", sanoi Avojalka, "se
ei tee mieltä ollenkaan raskaaksi. Mutta totta sekin, sinulla on jo
kuormaa tarpeeksi, ja siinä saattaa yksi ainoa lisään pantu naula
kaataa kantajan kumoon. Tuhma mä sittenkin olen. Mutta lähdes, jahka
katson, mitähän auringolla on sanomista, kun isä nyt ensi kertaa
jälleen tulee hänen näkyviinsä. No mutta tuotahan en aikonutkaan sanoa.
Tules, kyllä sä nyt tiedät, minne me vielä menemme, missä sinun pitää
vielä ottaa jäähyväiset; ja vaikkapa vaan tunninkin matkalle menisit,
pois sä sittenkin lähtisit täältä; ja silloinhan on siellä sanottava
jäähyväiset. Haikealta tuntuu minustakin, etten enää saa pitää sinua
luonani, ei, minä tarkoitan, etten enää saa olla sinun luonasi; min'en
tahdo olla hallitsijasi, niinkuin ihmiset sanovat. Niin, niin, totta
tuo vanha Maranna sittenkin puhuu; yksin, se se on suuri sana, sitä ei
saa opituksi, mitä siinä on. Niin kauan kuin sinä vielä olit tuolla
kujan toisella puolella, ja jos en sua usein kahdeksaan päivään
nähnytkään, niin mitä sitten? Minun sopi tavata sinua millä hetkellä
hyvänsä, aivan yhtä, kuin jos olisimme olleet yhdessä; mutta nyt? No,
ethän sä nytkään mene koko maailmasta pois... Mutta minä pyydän, älä
nostele liian raskaita takkoja, jottet tärvelisi itseäsi, ja jos
vaatteesi menee rikki, niin lähetä ne minulle, kyllä mä sulle vielä
paikkaan ja neulon; mutta lähde nyt, nyt mennään hautausmaalle".
Dami vastusteli jälleen sillä syyllä, että hänen on muutoinkin jo
haikeata eikä enää tahdo mieltänsä enempää surettaa. Avojalka antoi
tässäkin myöten. Dami riisui isän vaatteet jälleen yltänsä ja Avojalka
pisti ne säkkiin, jota hän ennen hanhia paimentaessaan oli käyttänyt
vaippana ja jolla vielä oli isän nimi. Mutta hän pyysi pyytämällä, että
Dami ensi tilaisuudessa lähettäisi hänelle säkin takaisin.
Veli ja sisar menivät yhdessä pois. Hirlingiläiset rattaat ajoivat
kylän kautta. Dami pysäytti ne ja paiskasi kapineensa nopeasti niihin.
Sitten kulki hän käsityksin sisarensa kanssa ulos kylästä, ja Avojalka
koetti häntä ilahduttaa, sanoen:
-- "Muistatkos, minkä arvoituksen annoin sulle tuolla leivin-uunin
luona?"
-- "En!"
-- "Muistelepas: mikäs on parasta leivin-uunissa? Etkö tiedä enää?"
-- "En!"
-- "Parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää".
-- "Niin, sopii sinun olla iloisen, sinä jäät kotiin, sinä".
-- "Sitähän sinä olet tahtonut, ja iloinen saatat sinäkin olla, kun
vaan oikein tahdot".
Ääneti saattoi hän veljensä aina Selja-aholle saakka; siellä
metsäpääronapuun luona hän sanoi:
-- "Tässä me sanomme jäähyväiset. Jää Herran haltuun. Pelkää Jumalaa ja
vältä pahaa".
He puristivat lujamielisinä toistensa kättä ja erosivat, Dami
Hirlingeniin päin, Avojalka kylään. Vasta vuoren juurella, jossa Dami
ei enää voinut häntä nähdä, uskalsi hän nostaa esiliinansa ja
pyyhkäistä pois kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa, ja
ääneensä virkkoi hän itsekseen:
-- "Anna anteeksi Jumala, että myöskin puhuin yksin-olosta; minä kiitän
sinua, ettäs olet minulle veljen antanut. Älä ota häntä minulta pois,
niinkauan kuin elän".
Hän palasi kylään takaisin, se näytti hänestä tyhjältä, ja hämärässä,
uudistalokkaan lapsia tuudittaessaan, ei hän saanut huuliltansa
ainoatakaan laulua, vaikka hän muulloin aina laulaa liverteli kuin
leivonen. Hänen täytyi aina ajatella, missähän veli nyt on, mitä hänen
kanssaan puhutaan, miten häntä vastaanotetaan, ja kumminkaan ei hän
voinut sitä mielessään kuvailla. Hän olisi mielellään rientänyt sinne
ja olisi kernaasti sanonut kaikille ihmiselle kuinka hyvä hänen
veljensä on ja että hekin olisivat hyviä häntä kohtaan; mutta sitten
hän lohdutti jälleen itseänsä sillä, ettei muka kukaan joka paikassa ja
aina voi toisesta huolta pitää. Ja hän toivoi veljelleen olevan siitä
hyvää, että hän itse pyrkisi omin neuvoin eteenpäin.
Yöllä hän vasta meni kammioonsa, pesihe siellä jälleen, pani hiuksensa
uudestaan palmikolle ja pukihe vielä kerran vaatteisinsa, ikäänkuin
olisi jo aamu, ja tällä kummallisella uuden päivän kertomisella alkoi
hänelle melkein vielä kerran uusi herääminen.
Kaikkien maatessa, meni hän vielä kerran mustan Marannan luo ja
kynttilättä istui hän tuntikausia hänen vuoteensa vieressä pimeässä
tuvassa; hän puheli siitä, miltä tuo tuntuu kun sinulla on tuolla
maailmassa joku ihminen, joka on osa sinusta itsestäsi, ja vasta sitten
kuin Maranna oli nukkunut, hiipi Avojalka tiehensä. Mutta hän otti
vielä ämpärin ja toi vettä Marannalle, ja pani halot uunin pesään ja
latoi ne niin, ettei huomen'aamuna huolisi muuta kuin sytyttää ne.
Sitten vasta meni hän kotiaan.
Mitä on hyväntekeväisyys, joka tapahtuu rahalahjoissa? Käteen pantu
voima, josta tämä taas luopuu muiden eduksi. Kuinka toisin on, antaa
altiiksi oma syntyperäinen voima, uhrata osa omaa elämätä, jopa sekin
ainoa palanen, mikä on jäljelle jäänyt!
Levon hetket, vapautensa sunnuntai-päivinä, mikä Avojalalle oli suotu,
uhrasi hän mustalle Marannalle ja kärsi sen ohessa vielä toraa ja
moitetta, kun sattui tekemään jotain mökin-eukon tapaa ja tottumusta
vastaan; hänen mieleensäkään ei johtunut ruveta ajattelemaan: mitenkä
te voitte vielä torua ja moittia minua siitä, minkä teille lahjoitan?
Niin, tuskinpa hän tiesi näin tekevänsäkään. Silloin vaan, kun
hän sunnuntai-iltoina istui eukon luona mökin edustalla ja jo
tuhannennen kerran oli kuullut, kuinka sorea poika Johannes oli ollut
sunnuntai-päivinä, ja kun sitten nuoria poikia ja tyttöjä kulki kylän
kautta laulellen kaikenlaisia lauluja, silloin vaan hämärteli hänelle,
että hän muka istui tässä ja antoi huvinsa uhriksi, ja hiljalleen
hyräili hän silloin itseksensä samoja lauluja, joita ohikulkevat
lauloivat joukossa; mutta Marannaan katsahdettuansa, lakkasi hän ja
ajatteli, että hyvä tuo oikeastaan onkin, ettei Damia enää ole kylässä.
Hän ei ollut enää jokaisen pilkattavana, ja palatessaan on hän
kaiketikin semmoinen poika, jota kaikki kunnioittavat.
Talvi-iltoina, kun uudistalokkaan tuvassa kehrättiin ja laulettiin,
silloin vaan sai Avojalka laulaa joukossa hänkin, ja vaikka hänellä oli
raikas, kova ääni, niin mieluummin hän melkein aina lauloi toista
ääntä. Rosel, uudistalokkaan vielä naimaton sisar, joka oli vuotta
vanhempi Avojalkaa, lauloi aina ensimmäistä ääntä, ja selväähän oli,
että Avojalan äänenkin piti häntä palveleman, niinkuin Rosel
ylipäänsäkin, ollen ylpeä ja äreä luonnoltaan, aina piti ja kohteli
Avojalkaa talon työjuhtana, ei kumminkaan niin paljon muiden ihmisten
nähden kuin kotona. Ja juuri se seikka, että Avojalkaa koko kylässä
pidettiin semmoisena, joka tehokkaasti otti osaa uudistalokkaan
talouteen ja piti kaikki kunnossa, juuri se oli Roselilla pääsyynä,
kerskaillakseen ihmisten kuullen, kuinka paljon muka tuo Avojalka
koettelee ihmisen kärsimystä, kuinka muka hanhien paimen ilmestyy
kaikissa hänen töissään ja kuinka muka on oikeana laupeuden työnä
pidettävä, ettei Avojalkaa näytetä ihmisten silmissä semmoisenansa,
kuin hän oikeastaan on.
Ivan ja pilkan, eikä aina soveliaankaan, esineenä olivat erittäinkin
Avojalan kengät. Hän kulki melkein aina avojaloin, ja korkeintansa
talvis-aikaan isännän saappaissa, joista varret oli leikattu pois, ja
kumminkin otti hän aina puolivuotisen palkkansa kanssa tavanmukaiset
kautokengät; mutta ne olivat kammiossa koskemattomina, ja Avojalka
kulki kumminkin niin ylpeänä, ikäänkuin olisivat hänellä kaikki nämä
kengät yhtä haavaa jalassa; hän kantoi ne tunnossansa.
Kuusi paria kenkiä seisoi vieretysten, siitä pitäin kuin Dami oli
palveluksessa Hevossaksan luona. Kengät olivat täytetyt heinällä, ja
aika ajoittain voiteli Avojalka niitä rasvalla, jotta ne notkeina
pysyisivät. Avojalka oli nyt täysikasvuinen; iso hän ei ollut, vaan oli
sen sijaan roteva ruumiiltansa. Hän kävi aina köyhästi, mutta kumminkin
siististi ja somasti, puettuna, ja somuus on köyhän komeus, joka ei
mitään maksa, vaan jota ei missään myödäkään. Ainoastaan sunnuntaina,
muiden ihmisten näkyviin tullessaan, pani Avojalka paremmat vaatteet
päälleen, silloinkin vaan sentähden, että uudistalokas piti sen talon
kunniaan kuuluvana asiana; mutta pian hän jälleen muutti pukunsa ja
istui mustan Marannan luona arkivaatteissaan, taikka seisoskeli
kukkainsa ääressä, joita hänen ullakko-akkunallaan kasvoi vanhoissa
ruukuissa. Neilikat, orvonkukat ja rosmarinit menestyivät täällä
erittäin hyvin, ja vaikka hän niistä usean taimen oli istuttanutkin
vanhempainsa haudalle, niin kasvoivat ne senjälkeen kahdenvertaisesti
sen sijaan, ja neilikat ne riippuivat köynnösmäisissä kimpuissa melkein
alas katetulle lehtokujalle saakka, joka kulki ympäri koko talon. Mutta
kauaksi ulottuvassa tuvan olkikatossa olikin erinomaisen hyvä suoja
kukille, ja kun kesällä satoi, ja Avojalka vaan silloin oli kotona,
niin kantoi hän kukkansa aina puutarhaan, antaakseen niille sateen
virkistystä aivan lähellä maa-emosen pintaa. Erittäinkin oli muuan
pikku rosmarini, joka kasvoi siinä juoma-astiassa, mitä Avojalka ennen
oli käyttänyt yleisön tarpeeksi Selja-aholla, erittäinkin oli tämä
rosmarini sorea ja soma kuin pikkuinen puu, ja usein pani Avojalka
kätensä nyrkkiin ja lyödä lapautti toisella sen päälle, lausuen
itsekseen:
-- "Kun joku omaisistani, niin, kun Damini menee naimisiin, niin kas
hänen häihinsä pistän tuon hiuksiini". Toinenkin ajatus heräsi hänessä,
mutta se pani hänet punastumaan korvia myöten, ja hän kumarsihe ja
haisteli rosmariniansa: siitä hengitti hän itseensä jotakin
tulevaisuuden tuoksun kaltaista, hän ei sietänyt sitä ja rajulla
nopeudella pisti hän rosmarininsa muiden suurten kukkien joukkoon,
jottei enää näkisi sitä, ja juuri sai hän akkunansa kiinni, niin
samassa kuului hätähuuto.
-- "Hevossaksan talo palaa Hirlingenissä!" kuuluivat ihmiset pian
senjälkeen huutavan. Ruisku vedettiin esille ja Avojalka ajoi sen
päällä sammuttajain kanssa Hirlingeniin.
-- "Voi Damiani! voi Damiani!" vaikeroi hän aina itsekseen, "mutta
päiväs-aikahan nyt on, ja päivällä eivät ihmiset voi tulipalossa joutua
vaaraan". -- Ihan oikein! Heidän tultuansa Hirlingeniin, oli talo jo
palanut poroksi, mutta puistossa tien vieressä oli Dami paraillaan
sitomassa puuhun kahta kaunista, komeata papurikkoa, ja kirjavassa
joukossa juoksi ylt'ympärillä härkiä ja lehmiä.
Ruiskurattaat pysähtyivät, Avojalka sai astua maahan, ja huudahtaen:
"Jumalan kiitos, ettei sinulle ole mitään tapahtunut", riensi hän
veljensä luo. Mutta tämä ei vastannut hänelle mitään, pitihän vaan
molemmin käsin toista hepoa kaulasta kiinni.
-- "Mitäs nyt? Miks'et virka mitään? Onko sinulle vahinkoa tapahtunut?"
-- "Vaikka niinkin".
-- "Ja mitä?"
-- "Kaikki kaluni ovat palaneet, vaatteeni ja vähät rahani. Ei jäänyt
muuta kuin mitä päälläni on".
-- "Paloivatko isän vaatteet myöskin?"
-- "Olivatkos ne sitten tulenpitäviä?" kysäsi Dami äreästi. "Älä kysele
noin tuhmasti".
Avojalka oli hyrähtää itkemään tästä veljen tylyydestä, mutta hän
huomasi pian, ikäänkuin luonnon-vainulla, että onnettomuus usein
ensimmäisissä iskuissaan tekee ihmisen tylyksi, kovaksi ja toraiseksi;
hän sanoi sentähden ainoastaan:
-- "Kiitä Jumalaa, että jäit henkiin vielä; isän vaatteet, se on totta,
niiden mukana paloi myös jotakin, jota ei voi hankkimalla saada, mutta
loppuhan niistä kumminkin olisi tullut, tavalla tai toisella".
-- "Sinun lörpötyksistäsi ei ole hölyn pölyäkään", sanoi Dami ja
silitteli vaan hevosta. "Tässä mä nyt seison poloinen poika. Nuo
hevoset jos osaisivat puhua, niin puhuisivat toisin, mutta minä se vaan
olen onnettomuuteen syntynyt. Mitä mä teen hyvää, se haihtuu kuin tuhka
tuuleen, ja kumminkin. --"
Hän ei voinut enää puhua, ääni tarttui kulkkuun.
-- "Mitäs on tapahtunut?"
-- "Näethän, tuoss' ovat hevoset ja lehmät ja härät, meiltä ei palanut
yhtään sorkkaa paitsi sikoja; niitä ei saatu pelastetuiksi. Tuo hepo
tuolla, se repäsi paitani rikki, kun vedin sitä tallista ulos; tämä
taas vasemmallani ei tehnyt minulle mitään, se tuntee minut. Heps hepo,
tunnethan sä minua? Tunnetaanhan me toisemme?"
Hepo pani päänsä toverinsa kaulalle ja katsoi suurin silmin Damia, joka
nyt jatkoi:
-- "Kun sitten isännälleni ilomielin kerroin, että sain kaikki elukat
pelastaneeksi, niin sanoa päläytti hän: sitä ei olis huolinut tehdä,
kaikki on vakuutettu ja hyvästä hinnasta onkin, olisin saanut niistä
paremman maksun! Vai niin, arvelin itsekseni, eikös se mitään olekaan,
että viattoman luontokappaleen olisi pitänyt kuolla? Siinäkö vaan
kaikki, että maksun saa? Eikös elämä mitään olekaan? Isäntä lienee
arvannut minun ajatukseni ja kysäsi minulta: olethan pelastanut
vaatteesi ja kapineesi? siihen mä vastaan: en suinkaan, en rihmaakaan,
minä juoksin paikalla talliin; silloin sanoo hän: Pässi mikä pässi!
Kuinka? sanoin ma, vakuutettuhan talonne on! Jos kerran elukoista olisi
maksettu, niin maksetaanhan kai vaatteenikin, ne olivat sitä paitsi isä
vainajani vaatteet ja niissä oli 14 guldenia, taskukelloni ja piippuni.
Isäntä virkkaa siihen: Pyyhi partasi! Minun kaluni ovat kyllä
vakuutetut, mutta ei palvelusväkeni kapineet! -- Saadaan nähdä, sanoin
minä, minä panen asian riitaan; mutta siihenpä hän sanoi: Vai niin
vainen? Sitten saat paikalla mennä tiehesi. Ken uhkaa käräjiin vetää,
se on sanonut itsensä palveluksesta pois. Olisin mä sulle pari guldenia
lahjoittanut, mutta nyt et saa pienintä penniäkään: Suoria tiehesi
vaan!... Tässä mä nyt olen, ja melkein olisi minun pitänyt ottaa tuo
hepo mukaani, minä olen sen pelastanut kuolemasta ja mielellään se
mukaani lähtisikin. Eikös niin? Mutta min'en ole oppinut varastamaan,
enkä tiedä muutakaan neuvoa; parasta olisi, jos syöksisin suoraa päätä
veteen. Minusta ei tule elämänäpäivänä mitään eikä minulla ole mitään".
-- "Mutta minulla on vielä ja minä tahdon auttaa sinua".
-- "Kas sitä ei enää tapahdu, että minä rupeaisin sinun omaasi
kuluttamaan; hielläsi maar sinäkin sitä ansaitset".
Avojalan onnistui lohduttaa veljeänsä ja saada hänet lähtemään
kerallaan kotiin; mutta tuskin he olivat sataakaan askelta kulkeneet,
niin kuului kavioiden kopinaa heidän takanaan. Hepo oli riuhtaissut
itsensä irti ja lähtenyt Damin perään, ja tämän täytyi kiviä viskomalla
ajaa takaisin se eläin, jota hän niin rakasti.
Dami häpesi onnettomuuttaan ja tuskin meni kenenkään näkyviin, sillä
heikoille luonnoille on omituista, etteivät he tunne voimaansa
itsetunnossaan, vaan mielellänsä ulkonaisesti anastetun kautta
osoittavat, mitä he oikeastaan voivat: kovan onnen pitävät he
heikkoutensa merkkinä, ja kun eivät voi sitä salata, niin piilevät
itse.
Ainoastaan kylän äärimmäisissä taloissa oleskeli Dami. Musta Maranna
lahjoitti hänelle ammutun miesvainajansa nutun. Dami kammosi
sanomattomasti panna sitä päälleen, mutta Avojalka, joka ennen oli
pyhyytenä pitänyt ja ylistänyt isän nuttua, osasi nyt yhtä monella
syyllä todistaa, ettei nuttu oikeastaan ole mitään, ettei se yhtään
vaikuta asiaan, kuka sitä ennen on päällään kantanut.
Sysi-Matti, joka asui lähellä mustaa Marannaa, otti Damin apumiehekseen
puunhakkuussa ja sysien poltossa. Damille oli tämä yksinäinen elämä
mitä mieluisinta, hän tahtoi odottaa kunnes hänen aikansa tulisi
sotamieheksi mennä, ja sitten menisi hän sijaismiehenä sotaväkeen ja
jäisi sinne elinajakseen; sotamiehen elämässähän ainakin vallitsee
oikeus ja järjestys, siellä ei ole kellään veljeä eikä sisarta eikä
omaa taloa, ja vaatteuksesta, ruoasta ja juomasta ei huoli huolta
pitää, ja kun sota syttyy, niin sotamiehen kuolema se sittenkin on
parasta.
Niin puhui Dami sunnuntaina Moosbrunnin metsässä, kun Avojalka tuli
sysihaudalle, tuoden veljelleen rasvaa, jauhoja ja tupakkia, ja usein
tahtoi häntä neuvoa, mitenkä hän, paitsi sysimiesten tavallista ruokaa,
rasvassa kastettua leipää, voisi tehdä maukkaammiksi perunat, joita hän
itse laittaa ruoakseen; mutta tuosta ei Dami huolinut, semmoisinaan
kuin ne ovat, semmoisina ne muka ovat paraita; hän söi mielellään
huonoa ruokaa, vaikka olisi saattanut parempaakin syödä, ja yleensä oli
hänestä mielenperäistä itsensä laiminlyöminen, kunnes hänestä
laitettaisiin pulska sotamies. Avojalka taisteli tätä alituista
tulevaisuuteen katsomista ja nykyisyyden laiminlyömistä vastaan; hän
tahtoi rohkaista Damia, joka löysi mielihyvänsä velttoudessa ja
säälitteli itse itseään siitä; mutta veljestä näkyi melkein tuntuvan
hyvältä tuo sisällinen rappio. Siinä tilassa hänen vasta oikein sopi
itseään säälitellä eikä siinä voimia huolinut ponnistella. Töin tuskin
sai Avojalka toimeen sen, että Dami palkastansa osti itselleen edes
oman kirveen ja juuri isä vainajan kirveen, jonka Sysi-Matti oli
huutokaupassa ostanut.
Kovin epätoivoisena palasi Avojalka usein metsästä, mutta semmoisessa
tilassa hän ei kauan kestänyt: hänessä asuva sisällinen luottamus ja
iloinen rohkeus tunkesihe ehdottomastikin raikkaana lauluna hänen
huulilleen, ja ken ei asiaa tuntenut, se ei olisi milloinkaan huomannut
Avojalalla olleen tai olevan mitään huolta.
Se ilomielisyys, joka läksi siitä itsetiedottomasta tunteesta, että hän
täyttää uutterasti ja väsymättä velvollisuutensa ja tekee hyvää
mustalle Marannalle ja Damille, painoi hänen kasvoilleen
kuluttamattoman hilpeyden. Koko talossa ei voinut yksikään nauraa niin
raikkaasti kuin Avojalka, ja vanha uudistalokas sanoi tuon naurun
kuuluvan peltopyyn sävelille, ja kun Avojalka aina oli nöyrä ja
kunnioittava häntä kohtaan, niin antoi ukko hänen ymmärtää, panevansa
hänet vielä testamenttiinsa. Tuosta ei Avojalka paljoa huolinut eikä
siihen suuresti luottanutkaan, hän odotti vaan palkkaansa, jota hänen
kävi oikeudella ja varmuudella vaatiminen, ja minkä hän teki, sen hän
teki sisällisestä hyväntahtoisuudesta, korvausta siitä odottamatta.