6. Mökin-eukko.

Semmoista eukkoa, joka asuu yksinänsä, erillään muista, ja paistaa

leipänsä yksinään, sanotaan mökin-eukoksi [Alkuperäisessä on sana

"Eigenbrödlerin"; mutta ihan sille vastaavata suomalaista sanaa ei

löydy. Suom. muist.], ja semmoisella on tavallisesti vielä kaikenlaisia

omituisuuksia. Kelläkään ei ollut enempää oikeutta ja enempää

taipumusta mökin-eukkona olemaan, kuin mustalla Marannalla, vaikk'ei

hänellä milloinkaan ollut mitään paistamista, sillä kauravelli ja

perunat, perunat ja kauravelli olivat hänen ainoa ruokansa. Hän eleli

aina ypöyksinään eikä mielellään pitänyt kanssakäymistä ihmisten

kanssa. Syksymmällä vain oli hän täynnä hätäilevää rauhattomuutta, hän

puhua jupisi tähän aikaan paljon itseksensä ja puhutteli ihmisiäkin,

varsinkin muukalaisia, joita kulki kylän kautta; sillä niiltä hän

tiedusteli, ovatko jo muuraajat sieltä ja sieltä palanneet

talvimajoilleen kotiin ja eivätkö he tietäisi jotakin hänen Johannes

pojastaan. Vielä kerran kiehuttaessaan ja pestessään palttinata, jota

pitkin koko kesää oli kuivaellut, ja ollessaan silloin valveilla koko

yön, jupisi hän aina itsekseen. Siitä ei ymmärtänyt sanaakaan,

ainoastaan välistä kuului selvästi: "tuo on sinua varten ja tuo minua";

hän luki nimittäin joka päivä kaksitoista isämeitää Johannes poikansa

edestä, mutta pesuyönä nousi niiden luku äärettömiin. Jo ensimmäisen

lumen tullessa oli hän aina erinomaisen hilpeä. Nyt ei ole tuolla

ulkona enää mitään työtä, nyt tulee hän varmaankin kotia. Silloin

puheli hän usein valkoiselle kanalle häkissä ja sanoi, että sen täytyy

kuolla, kun Johannes tulee kotiin.

Niin oli hän nyt elänyt jo useita vuosia, eivätkä kylän ihmiset

lakanneet muistuttamasta hänelle, kuinka naurettavaa on, aina ajatella

Johanneksen kotiintuloa; mutta tuota ei eukko ottanut tajutakseen ja

ihmiset rupesivat kammoamaan häntä. Tänä syksynä oli kahdeksantoista

vuotta kulunut siitä, kuin Johannes oli lähtenyt pois, ja joka vuosi

kuulutettiin sanomalehdessä Juhana Mikael Winkleriä kadonneeksi, ja

näin oli tapahtuva, kunnes hän täyttäisi viiskymmentä vuotta. Nyt

hänellä oli kuudeskolmatta vuosi käymässä.

Kylässä kävi puhe, että Johannes oli mennyt Mustalaisten joukkoon, ja

kerran eukko luulikin pojakseen erästä nuorta Mustalaista, joka

merkillisen paljon oli kadonneen näköinen; tämä olikin yhtä jäntterä

vartaloltaan, yhtä mustanpuhuva kasvoiltaan eikä näkynyt panevan

pahakseen, että häntä pidettiin Johanneksena; mutta äiti oli

tutkistellut häntä, hänellä oli vielä tallella Johanneksen virsikirja

ja muistovärssy hänen ensimmäiseltä ripilläkäynniltään, ja ken ei niitä

tunne eikä osaa sanoa, kutka hänen ristivanhempansa ovat, ja mitä

hänelle tapahtui sinä päivänä, kun Brosin Severin tuli kotio

Englantilaisen vaimonsa kanssa ja sittemmin kuin uusi raastuvan-kaivo

kaivettiin, ken ei näitä ja muita merkkejä tunne, se ei ole Johannes.

Kumminkin antoi musta Maranna aina yösijan tuolle mustalaispojalle,

milloin tämä kylään tuli, ja lapset huusivat kujalla hänen peräänsä:

"Johannes".

Johannes, ollen asevelvollinen, kuulutettiin myös karkuriksi, ja vaikka

äiti sanoi, että hän oli liian lyhytkasvuisena "päässyt pois mitan

alta", niin tiesi hän kumminkin, ettei poika kotiin tultuaan pääsisi

vapaaksi rangaistuksesta, ja senvuoksi, arveli hän, ei poika

palajakaan, ja merkillistä kuinka eukko samassa tuokiossa rukoili

poikansa onnen ja ruhtinaan kuoleman edestä; sillä hänelle oli sanottu,

että nykyisen ruhtinaan kuoltua ja perintöruhtinaan noustua

hallitusistuimelle julistetaan yleinen anteeksianto kaikista

rikoksista.

Joka vuosi hankki Maranna koulun-opettajalta sen sanomalehden, jossa

Johannes oli kuulutettu, ja sen hän pisti poikansa virsikirjaan; mutta

tänä vuonna oli hyvä, ettei Maranna osannut lukea, ja opettaja lähetti

hänelle aivan toisen lehden eikä sitä, jota eukko oli halunnut. Sillä

kummallinen huhu kulki kylässä. Missä vaan kaksi yhteen tuli, siinä

puhuttiin siitä ja silloin sanottiin: "Ei huoli virkkaa mustalle

Marannalle mitään. Se lopettaisi eukon päivät. Eukko tulisi hulluksi

siitä". Oli näet tullut lähettiläältä Pariisista tieto, joka, sanoman

mukaan Algierista, kaikkien korkeampain ja alempain virastojen kautta

ilmoitti kunnallishallitukselle, että Johannes Winkler Haldenbrunnista

oli kaatunut etuvartijain taistelussa Algierissä.

Kylässä kummasteltiin sitä suuresti, kuinka muka niin useat korkeat

virastot huolivat niin paljon Johannes vainajasta. Mutta tuolle niin

hyvästi ohjatulle huhuvirralle pantiin sulku eteen lopulla sen juoksua.

Kunnalliskokouksessa päätettiin, ettei mustalle Marannalle puhuttaisi

tästä mitään. Väärin muka olisi, tehdä katkeriksi eukon harvat jäljellä

olevat elon-vuodet, ryöstämällä häneltä hänen viimeisen lohdutuksensa.

Mutta kunnanneuvokset, sen sijaan kuin heidän olisi pitänyt salata

asiata, kiiruimman kaupassa kertoivat sen kotiväelleen, ja nyt tiesi

koko kylä asian, paitsi mustaa Marannaa yksinään. Kukin katseli eukkoa

oudoin silmin; kukin pelkäsi ilmoittavansa salaisuuden; hänen kanssaan

ei puhuttu, tuskin vastattiin hänen tervehdykseensäkään. Olla tuosta

hämille käymättä, siihen tarvittiin mustan Marannan koko omituinen

luonto. Ja kun joku joskus puhui hänen kanssaan eikä malttanut olla

puhumatta Johanneksen kuolemasta, niin sehän tapahtui arvelun-omaisella

ja rauhoittavaisella tavalla, kuten jo vuosia tätä ennenkin, ja Maranna

uskoi niitä nyt yhtä vähän kuin muulloinkaan, sillä kuolinkirjasta ei

puhunut kukaan mitään.

Parasta olisi kai ollut, ettei Amreikaan olisi asiasta mitään tiennyt;

mutta kukin tunsi niin omituisesti viehättäväisen houkutuksen, päästä

kajoamatonta niin lähelle kuin mahdollista, ja senvuoksi puhui jokainen

Amrein kanssa tuosta surullisesta tapauksesta, kielteli häntä

virkkamasta mitään mustalle Marannalle ja tahtoi tietää, eikö äidillä

ole joitakin aavistuksia taikka unia ja eikö kummituksia kotona kuulu.

Amreissa asui aina sisällinen pelko ja vavistus. Hän yksinänsä oli niin

lähellä mustaa Marannaa ja tiesi jotakin, jota hänen oli salassa

pitäminen. Nekään ihmiset, joilta musta Maranna oli vuokrannut pienen

tupansa, eivät enää voineet kestää sitä läheisyydessään, ja osoittivat

sääliväisyytensä hänelle aluksikin siten, että käskivät hänen

muuttamaan pois. Mutta kuinka kummallisesti kulkevat asiat maailmassa!

Juuri tämä tapaus tuotti Amreille surua ja iloa, sillä synnyintalo

aukeni jälleen; musta Maranna muutti siihen, ja Amrei, joka alussa

täynnä pelkoa kulki sinne ja tänne ja, valkeata virittäessään ja vettä

tuodessaan, aina ajatteli: nyt tulee äiti sekä isä, tottui vähitellen

ja perehtyi täydellisesti siihen. Hän kehräsi yöt ja päivät, kunnes oli

saanut niin paljon ansainneeksi, että jaksoi ostaa takaisin

vanhempainsa käkikellon Sysi-Matilta. Nythän oli hänellä jälleen edes

yksikin kappale talon huonekaluja. Mutta käki oli muualla ollessaan

vähän pilaunut, se oli menettänyt toisen puolen ääntänsä, toinen puoli

oli vielä kulkussa jäljellä, se ei huudahtellut muuta kuin "kuk", ja

joka kerran kuin se tuolla lailla äännähteli, lisäsi Amrei ensi alussa

aina loppukukahdukseksi "kuu!" melkein ehdottomastikin. Kun Amrei

päivitteli sitä, ettei käkikello kukkunut muuta kuin puolet lauluaan

eikä muutoinkaan enää ollut niin kaunis kuin Amrein lapsuuden aikoina,

silloin virkkoi Maranna:

-- "Kuka tietää, kun vanhemmalla puolen ikäänsä saapi jotain takasin,

mikä lapsuuden aikana on ollut onnenluovaa, kenties on silläkin

jäljellä enää toinen puoli ääntään, niinkuin käkikellollasikin! Voi

jospa voisin sinulle opettaa, lapseni, sen, minkä minä vasta monen työn

ja tuskan perästä olen oppinut: älä toivo mitää takaisin eilispäivältä!

Mutta totta sekin, semmoista ei käy lahjoittaminen; sen saa ainoastaan

siten, että sekoittaa puolen mittaa hikeä ja toisen puolen kyyneleitä

hyvästi toisiinsa. Apteekista ei semmoista saa. Älä kiinny mihinkään,

älä ihmiseen äläkä asiaan, sitten voit lentää".

Marannan puheet olivat rajuja ja arkoja yht'aikaa, ja hämärissä ne

ainoastaan esille tulivat, niinkuin elävät metsässä.

Suurella vaivalla vaan sai Amrei tottuneeksi häneen.

Musta Maranna ei voinut sietää käkikellon kukkumista ja otti kokonaan

pois lyömäluodin, niin että kellossa ainoastaan lerkku käydä

raksutteli, vaan tunnin ilmoitusta ei enää kuulunut. Mustalle

Marannalle oli kellonpuhe vastenmielistä, raksutuskin häiritsi häntä,

ja kello jäi viimein kokonaan vetämättä, sillä Maranna sanoi, että

hänellä oli kello päässään, ja ihmeellisen hyvästi se pitihin ryhtiään.

Hän osasi joka hetki sanoa, mitä kello oli, vaikka se hänelle saattoi

olla yhdentekevää; mutta hänessä, odottavassa, asui erinomainen

tarkkuus, ja kun hän aina kuulteli, eikö poikaa jo kuuluisi, niin oli

hän omituisesti valpas, ja vaikk'ei hän käynyt kylässä kenenkään luona

eikä kenenkään kanssa puhunutkaan, niin tiesi hän kumminkin kaikki,

mitä kylässä tapahtui, yksin salaisimmatkin seikat. Hän arvasi sen

siitä tavasta, jolla ihmiset toisiaan kohtasivat, katkonnaisista

sanoista. Ja koska tämä näytti kummalliselta, niin pelättiin ja

kammottiin häntä. Hän nimitti itseään mielellään niinkuin sanotaan

"elähtyneeksi eukoksi", ja kumminkin oli hän erinomaisen ketterä.

Vuosittain söi hän joka päivä katajanmarjoja ja siitä sanottiin hänen

olevan niin vilkkaan, että tuskin olisi luullut häntä 66 vuotta

vanhaksi. Juuri senvuoksi että hänen ikäluvussaan kuutoset seisoivat

vierekkäin, sanottiinkin häntä vanhan sanasoinnun mukaan, noidaksi,

vaikk'ei tuota oikein tahdottu uskoa. [Saksankielessä ovat nimittäin

sanat "Sechse" (kuutonen) ja "Hexe" (noita) soinnussa keskenään. Suom.

muist.] Hänen sanottiin lypsävän mustaa kiliään tuntikausin ja siitä

kerrottiin lähtevän aina paljon maitoa, mutta hän muka vetää vaan

lypsäessään maidon pois niiden ihmisten lehmistä, joita hän vihaa;

varsinkin tarkoitti muka tuo temppu uudistalokkaan lehmiä. Marannalla

oli paljon kanoja, ja tuota pidettiin noituutena myöskin, sillä mistäpä

hän olisi niille ruokaa ottanut, ja mistä hänellä aina piisasi munia ja

kanoja myödä? Tosin hänen nähtiin usein kesällä keräilevän turilaita,

heinäsirkkoja ja kaikenlaisia matoja, ja kuuttomina öinä nähtiin hänen

hiipivän kuni virvatuli ojissa; palava päre kädessä ja puhua jupisten

itsekseen kokoeli hän siellä onkilieroja, joita silloin mateli ulos.

Niin, kerrottiinhan hänen hiljaisina talviöinä pitävän kaikenlaisia

outoja pakinoita kilinsä ja kanojensa kanssa, joita hän talvis-aikaan

piti tuvassa. Koulusivistyksen karkoittama hurja joukko noita- ja

kummitussatuja heräsi uudelleen henkiin ja laskettiin Marannan

niskoille.

Amreitakin peloitti usein pitkinä, hiljaisina talviöinä, kun hän

kehräten istui Marannan vieressä, kuulematta muuta kuin joskus makaavan

kanan kaakahduksen ja unta näkevän kilin määkinän, ja hänestä näytti

tosiaankin taika-asialta se, että Maranna osasi kehrätä niin nopeasti.

Sanoipa eukko kerran: "luulenpa Johannes poikani auttavan minua

kehräämässä", ja kumminkin valitti hän jälleen, että hän tänä talvena

ensi kertaa ei enää niin alinomaa ja yksistänsä muistele Johannes

poikaansa. Eukko moitti siitä itseänsä ja sanoi olevansa huono äiti, ja

päivitteli sitä, että hänestä tuntuu kuin katoaisivat hänen

Johanneksensa kasvot katoamistaan hänen muistostansa, kuin unohtaisi

hän, mitä poika oli tehnyt siellä, miten hän oli nauranut, ja itkenyt

ja miten puihin kiipeillyt ja miten ojissa juosta vilistellyt.

-- "Olisipa kauheata", virkkoi hän, "jos tuo noin vähitellen rupeaisi

katoamaan mielestä, niin ettei muistaisi mitään kunnollisesti", ja hän

kertoi silloin Amreille nähtävällä ponnistuksella kaikki pienimmätkin

seikat, ja Amrein oli kovin kamalata tuolla tavoin alinomaa kuulla

puhuttavan vainajasta, ikäänkuin hän olisi vielä elossa. Ja taaskin

vaikeroi Maranna: "Voi syntiä kuitenkin, etten enää ensinkään voi itkeä

Johannes poikaani! Kuulinpa kerran sanottavan, että kadonnutta voi

itkeä ainoastaan niin kauan kuin hän elää ja kunnes hän on maaksi

maatunut. Mutta silloin lakkaa itkukin. Ei, niin se ei voi olla, niin

se ei saa olla, Johannes poikani ei voi olla kuollut; älä tee minulle

niin, Sinä tuolla yläällä, taikka viskaan almusi ovellesi takaisin.

Tuolla, tuolla, kynnykseni takana istuu kuolema, tuolla on lampi ja

minä saatan hukuttaa itseni, hukuttaa kuin sokean koiran, ja se se

tapahtuu, jos mulle niin teet; vaan ei, anna anteeksi, armas Jumala,

että noin pääni seinään lyön, mutta avaahan tuo ovi, avaa ovi ja anna

Johannes poikani astua sisään. Voi iloa ja riemua! Käy tänne, Johannes,

istupa tuohon. Älä kerro mitään, min'en tahdo mitään tietää, tässähän

nyt olet, ja nyt on hyvä. Nuo monet monituiset pitkät vuodet ovat

olleet yksi ainoa minuuti vaan. Mitäpä siitä huolisin, missä olet

kulkenut? Missä sinä olet ollut, siellä en ole minä ollut, ja nyt sinä

olet tässä. Enkä sua enää kädestäni päästä, kunnes se on kylmäksi

tullut. Niin Amrei, ja Johannes poikani pitää odottaa, kunnes sinä

kasvat suureksi, muuta en virka mitään... Miks'et sinä puhu sanaakaan?"

Amrei oli kuin kulkusta kuristettu. Hänestä tuntui aina kuin olisi jo

kuolema kynnyksellä, aaveen kaltaisena; tytön huulilla oli salaisuus,

hän voisi kutsua sen esille ja -- katto putoaisi sisään ja kaikki saisi

hautansa sen alla.

Joskus oli Maranna puhelias toisellakin tavalla, vaikka kaikella oli

sama perustus ja pohja, nimittäin muisto hänen pojastaan. Ja

pulmallisena heräsi tässä maailman kulun kysymys: "Miksi on tässä lapsi

kuollut, jota äiti odottelee niin vavisten, niin koko sielustansa

odottelee, ja minä ja Dami veljeni me olemme orpoja, tarttuisimme niin

mielellämme äidin käteen ja tämä käsi on maaksi maatunut?"

Synkälle, öiselle alalle ajautuivat nyt lapsi paran ajatukset, ja

muilla keinoin ei se osannut selvitä tuosta sekasorrosta, kuin

hiljalleen lausuelemalla itsekseen kertotaulua.

Lauantai-iltoina varsinkin kertoeli Maranna mielellänsä. Vanhan

taika-uskon mukaan ei hän kehrännyt milloinkaan lauantai-iltana,

silloin neuloi hän aina, ja satua kertomaan ruvetessaan, purki hän

ensin suuren osan keräänsä, jottei se häntä voisi keskeyttää, ja sitten

kertoi hän lakkaamatta niinkauan kuin purjettua lankaa kesti.

-- "Ohoh lapseni", lopetti hän sitten usein puheensa, "otapa

huomataksesi, piileehän sinussakin erakko: ken tahtoo elää hyvää

elämätä, sen pitää olla ypö yksinään, ei suvaita ketään eikä keltään

mitäkään toivoa. Tiedätkös, kuka on rikas? Joka ei kaipaa muuta kuin

mitä hänellä itsestään on. Ja kuka on köyhä? Joka vieraalta odottaa

sitä, mikä hänen omaansa on. Tuolla istuu yksi ja odottaa käsiään,

jotka ovat toisen ruumissa kiinni, ja odottaa silmiänsä, jotka ovat

toisen päässä. Pysy yksinäsi, silloin ovat sulla kätesi aina

saapuvilla, silloin et tarvitse muita, silloin saatat itseäsi auttaa.

Joka toivoo jotakin itselleen toiselta tulevaksi, se on kerjäläinen;

toivopas jotakin edes onnelta, veljeltä, sisarelta, itse Jumalaltakin:

niin olet kerjäläinen, sä seisot ja kurotat kättäsi, kunnes siihen

jotain putoaa. Pysy yksinäsi, se on parahinta, siinä yhdessä on sinulla

kaikki; yksin, voi kuinka hyvä on olla yksin! Katsos, syvällä

muurahaispesässä on pieni säihkyvä kivi, ken sen löytää, saattaa tehdä

itsensä näkymättömäksi eikä kukaan voi häntä saavuttaa; mutta se mataa

ja ryömii ristiin ja rastiin, kuka sen löytää? ja salaisuus on

maailmassa, mutta ken saattaa sen käsittää? Ota se, ota luoksesi. Onnea

ei ole olemassa, ei onnettomuuttakaan. Kukin voi itse tehdä kaiken, kun

vaan oikein tuntee itsensä ja toiset ihmiset myöskin, mutta siihen on

ainoastaan yksi ehto: hänen pitää olla yksinänsä. Yksin! Yksin! Muutoin

ei tule mitään".

Syvimmistä tunteistaan puhui vielä Maranna lapselle puolisalaisia

sanoja; lapsi ei voinut niitä ymmärtää; mutta ken tietää, mitä

puolittainkin ymmärretystä kiintyy huomaavaan valppaasen sieluun? Ja

luotuaan rajuja silmäyksiä ympärilleen musta Maranna jatkoi: "Voi,

jospa vaan voisin yksin olla! Mutta minä olen antanut itseni pois, osa

minua on maan alla ja toinen samoilee maailmassa, kuka tietää missä?

Soisinpa olevani tuo musta kili tuolla". Niin ystävällisenä ja hilpeänä

kuin musta Maranna alkoikin, aina hänen puheensa lopulla kävi synkäksi

nurinaksi ja murehtimiseksi, ja hän, joka tahtoi olla yksinään, olla

mitään ajattelematta ja mitään rakastamatta, hän eli sittenkin

ainoastaan muistossa ja rakkaudessa poikaansa kohtaan.

Amrei keksi ratkaisevan keinon, päästäkseen tuosta kamalasta

yksin-olosta mustan Marannan kanssa; hän vaati, että Damikin

otettaisiin taloon. Musta Maranna pani tätä lujasti vastaan, mutta

Amrei uhkasi lähtevänsä hänkin talosta pois; hän hyvitteli mustaa

Marannaa niin lapsen-omaisesti ja teki hänelle kaikki, minkä vaan hänen

silmistänsä osasi arvata, kunnes eukko viimein suostui.

Dami, joka Korppi-Sakarilta oli oppinut neulomaan, istui nyt hänkin

synnyintalossaan, ja yöllä, kun sisarukset makasivat ullakossa,

herättelivät he toisiaan, kuultuaan mustan Marannan alaalla jupisevan

ja juoksentelevan sinne tänne.

Mutta tulipa Damin muuttamisesta mustan Marannan luokse uutta

hankaluutta taloon. Dami oli peräti tyytymätön siihen, että hänen oli

täytynyt oppia tuota kelvotonta käsityötä, joka ei sovi muille kuin

rammoille ja raajarikoille; hän tahtoi tulla muuraajaksi hänkin, ja

vaikka Amrei kovasti vastusti sitä, aavistaen, ettei veli kestäisi

siinä työssä, niin yllytti musta Maranna tätä pojan halua. Eukko olisi

mielellään tehnyt kaikki kylän nuoret pojat muuraajiksi, lähettääkseen

niitä sitten muille maille ja sillä tavoin saadaksen tietoja Johannes

pojastaan.

Musta Maranna kävi harvoin kirkossa, mutta oli mielissään, kun joku

häneltä virsikirjan lainasi kirkkoon mennäkseen; eukolla näkyi olevan

omituinen mielihyvä siitä, että hänen virsikirjansa oli siellä, ja

erinomaisen iloissaan hän oli, kun joku paikkakunnalla työssä oleva

oppipoika lainasi Johanneksen virsikirjan, joka oli jäänyt kotiin;

hänestä tuntui kuin olisi Johannes rukoilemassa kotiseurakuntansa

kirkossa, kun vaan hänen virsikirjastaan sanoja lausuttiin ja virsiä

veisattiin. Damin piti nyt joka sunnuntai käydä kaksi kertaa kirkossa

Johanneksen virsikirjalla.

Mutta jos ei musta Maranna kirkossa käynytkään, niin aina häntä

sen sijaan nähtiin eräissä juhlamenoissa niin omassa kuin

naapurikylissäkin. Ei näet pidetty yksiäkään hautajaisia, joissa ei

mustaa Marannaa olisi ollut surevain joukossa, ja saarnan aikana ja

ruumista siunattaessa, pienenkin lapsen haudalla, itki hän niin

katkerasti, kuin olisi ollut likeisin sukulainen, mutta sittenpä hän

kotimatkallaan olikin erinomaisen hilpeällä mielin; tuo itku se näkyi

hänelle olevan oikeata helpoitusta. Hän nieli vuoden pitkään niin

paljon hiljaisia kyyneleitä, että hän oli kiitollinen, saadessaan

kerrankin oikein itkeä.

Olikohan sitten syytäkään torua ihmisiä siitä, että Maranna oli heille

kammoittava olento, varsinkin kun heillä oli vielä huulillansa häntä

koskeva salaisuus? Amreinkin osalle tuli tätä välttelemistä, ja useissa

taloissa, joissa hän kävi auttamassa tai puhelemassa, annettiin hänelle

selviä viittauksia siitä, ettei hänen läsnäoloansa haluta, varsinkin

kun hän jo nyt osoitti itsessään omituisuutta, joka oli kummallista

koko kylän väestä. Hän kulki, paitsi kovimpana talvisaikana, avojaloin

ja ihmiset arvelivat hänellä olevan jotakin taikakeinoa, joka estää

häntä sairastumasta ja kuolemasta.

Uudistalokkaan luona ainoastaan suvaittiin häntä kernaasti,

uudistalokashan olikin hänen holhojansa. Uudistalokkaan emäntä, joka

oli aina pitänyt häntä hyvänä ja luvannut ottaa hänet luoksensa, kun

tyttö kasvaisi suuremmaksi, ei voinut tätä aikomustaan täyttää. Eräs

toinen mieltyi häneen itseensä: kuolema otti hänet luokseen.

Vaikka muutoin vasta myöhemmällä iällä elämän raskaus astuu ilmi, kun

tuolta ja täältä liiteosa putoaa pois eikä jää muuta kuin muisto

jäljelle, niin sai Amrei tuta tämän jo nuoruudessa, ja musta Maranna ja

Amrei itkivät katkerammin kuin mitkään sukulaiset uudistalokkaan

emännän hautajaisissa.

Uudistalokas päivitteli nyt melkein aina, kuinka haikeata muka on, että

hänen täytyy nyt jo antaa talonsa pois käsistään. Ja kumminkaan ei

hänen kolmesta lapsestaan ollut vielä yhtään naimisissa. Mutta tuskin

oli vuosi kulunut -- Dami oli nyt jo toista kevättä työssä

kivenmurroksessa -- niin jopa vietettin kylässä kaksinkertaisia häitä,

sillä uudistalokas naitti vanhemman tyttärensä ja samalla ainoan

poikansa, jonka huostaan hän hääpäivänä jätti talon.

Nämä häät ne juuri tuottivat Amreille uuden nimen ja ohjasivat hänen

elämänsä toisaalle.

Suuren tanssituvan edustalle oli lapsia kokoontunut, ja vanhempain

ihmisten tanssiessa ja iloa pitäessä tuvassa, tekivät lapset täällä

samaa. Mutta merkillistä! Amrein kanssa ei tahtonut tanssia yksikään

poika eikä yksikään tyttö, eikä tietty kuka tuon ensin sanoi, mutta se

kuultiin vaan, että yksi joukosta huus: "Sinun kanssasi ei tanssi

kukaan, sinähän olet avojalka", ja "Avojalka! Avojalka! Avojalka!"

huudettiin nyt kaikilta puolin.

Amrei oli itkuun hyrähtämäisillään, mutta tässä hän taas pian käytti

tuota voimaansa, jolla hän voitti pilkan ja loukkauksen: hän painoi

kyyneleet alas, sieppasi hyppysillään esiliinastansa kiinni ja rupesi

tanssimaan yksinään ja tanssi niin somasti, niin notkeasti, että

kaikki muut lapset pysähtyivät. Ja pian nyykäyttivät täysikasvuiset

oven suussa päätä toisilleen, miehiä ja vaimoja asettui piiriin

Amrein ympärille, ja uudistalokas, joka tänään oli naukannut

kahdenvertaisesti, napsutteli sormillaan ja vihelteli iloisesti

valssia, jota soittoniekat tuvassa soittivat, ja Amrei se tanssi

tanssimistaan eikä näkynyt tuntevan väsymystä vähääkään. Soiton

viimeinkin vaiettua, otti uudistalokas Amreita kädestä kiinni ja kysyi:

"Kuules sä nopsa ja näppärä, kukas sinua noin somasti on opettanut

tanssimaan?"

-- "Ei kukaan".

-- "Miks'et sitten tanssi kenenkään kanssa?"

-- "Parasta on kun tanssii yksin, silloin ei huoli ketään odotella ja

tanssikumppali on aina saapuvilla".

-- "Oletkos saanut jo jotain kestitystä?" kysyi uudistalokas,

ystävällisesti mutistellen suutaan.

-- "En".

-- "Tule tupaan ruoalle", sano ylpeä talonpoika ja saattoi köyhän

lapsen sisään ja istutti hänet hääpöytään, jolle ruokia ja juomia

kannettiin koko pitkä päivä. Amrei ei syönyt paljoa, ja uudistalokas

tahtoi huvikseen juottaa lasta päihin, mutta lapsi vastasi rohkeasti:

-- "Jos vielä juon, niin sitten pitää minua taluttaa, enkä sitten enää

voi yksinäni mennä, ja Maranna se sanoo: yksin, kas se on paras

ajopeli, siinä ovat hevoset aina valjaissa".

Kaikki ihmettelivät lapsen viisautta.

Nuori uudistalokas tuli vaimoineen esiin ja kysyi lapselta härnäten:

"Oletkos tuonut meille häälahjaa? Joka tuolla lailla syödä mauskuttaa,

sen pitää tuoda häälahjakin mukanaan".

Vanha isäntä pisti nyt sanomattomassa jalomielisyydessä lapsen käteen

pienen rahan. Mutta Amrei piti sitä lujasti kourassaan, nyykäytti

päätään ukolle ja virkkoi sitten nuorikoille: "Minulla on sana ja

pestiraha. Äiti vainajanne lupasi aina, että minä tulisin palvelukseen

hänen luoksensa enkä olisi lapsenpiikana kellekään muulle kuin hänen

ensimmäiselle lapsenlapselleen".

-- "Niin, sitä se muija vainaja aina tahtoi", sanoi ukko, puheesen

puuttuen. Mitä hän vaimoltansa oli tämän eläessä kieltänyt, pelosta,

että hänen täytyisi sitten elättää orpoa, sen myönsi hän nyt, kun ei

sillä enää voinut mitään iloa vaimollensa tehdä, ja oli ihmisten nähden

tekevinään sen nyt vainajan muistoksi. Mutta eipä hän sitä nytkään

tehnyt hyvyydestä, vaan oikean harkinnan jälkeen: orvosta saisi hän,

isännyydestä eronnut talonpoika ja hänen holhojansa, nöyrän palvelijan,

ja huolet tämän ylläpidosta, mikäli niitä oli paitsi varsinaista

palkkaa, olisi nyt muiden niskoilla, ei hänen.

Nuorikot katsahtivat toisiinsa ja nuori uudistalokas sanoi: "Tuo

kapineesi huomenna taloon. Saat tulla meille palvelukseen".

-- "Hyvä se", sanoi Amrei, "huomenna tuon kapineet tänne, mutta nyt

veisin kapineita täältä. Antakaas pullollinen viiniä, lihan ma kääräsen

nyyttiin ja vien Marannalla ja Damilleni".

Amrein pyyntö täytettiin, mutta vanha uudistalokas kuiskasi hänelle:

"Annas se raha takasin. Luulin näet sinun antavan sen häälahjaksi".

-- "Minä pidän sen pestirahana teiltä", vastasi Amrei sukkelasti,

"saatte nähdä, kyllä sen teille vielä korvaan".

Uudistalokas naurahti puoleksi suuttuneena itsekseen, ja Amrei meni

rahoineen, pulloineen ja lihoineen mustan Marannan luokse.

Tupa oli lukossa, ja olipa suuri eroitus tuon häätalon kova-äänisen,

soitonsekaisen pitorähinän ja täkäläisen hiljaisen yksinäisyyden

välillä. Amrei tiesi, missä hänen olisi odottaminen Marannaa kotiin

tulevaksi; eukko kävi alinomaa kivenmurroksessa, istui siellä kappaleen

aikaa pensasaidan takana ja kuunteli piikkivasaran ja taltan

kalkutuksia. Nuo äänet olivat hänestä kuni säveleitä niiltä ajoilta,

jolloin Johanneskin oli käynyt täällä työssä, ja eukko oli usein kauan

aikaa istuskellut kuuntelemassa takutuksia.

Amrei tapasikin täällä Marannan ja vielä puoli tuntia ennen työn loppua

kutsui hän Daminkin ulos kivenmurroksesta, ja täällä ulkona kalliolla

pidettiin hää-ateriaa, hauskempaa kuin tuolla häätalossa soiton

pauhatessa. Dami se varsinkin riemuitsi, ja Marannakin näytti

iloiselta, mutta viiniä hän ei juonut pisaratakaan, hän ei tahtonut

kastella huuliansakaan viinillä ennenkuin vasta Johanneksen häissä.

Kun nyt Amrei iloisella mielellä kertoi saaneensa paikan nuoren

uudistalokkaan luona ja huomenna astuvansa palvelukseen, niin silloin

nousi musta Maranna vihan vimmassa ylös, nosti kiven maasta ja

likistäen sitä rintaansa vastaan lausui: "Olisi tuhannen kertaa

parempi, jos sinä olisit rinnassani, tuommoinen kivi, kuin sykkivä

sydän. Miks'en saata ma olla yksinäni? Minkä tähden olen jälleen

antaunut kiusaukseen ja ruvennut lempimään? Mutta nyt se on loppunut,

loppunut iki päiviksi! Niinkuin tämän kiven viskaan tuonne alas, samoin

heitän pois kaiken kiintymiseni ihmiseen, oli se kuka hyvänsä. Voi

kavala, petollinen lapsi! Tuskin jaksat siipiäsi heilutella, niin jopa

lennätkin pois. Mutta hyvä on näin, mä olen yksinäni, ja yksinään pitää

Johanneksenkin olla, kun hän tulee, ja mitättömiin on mennyt mun

tahtoni". Ja pois hän juoksi kylään päin.

-- "Noita tuo muija sittenkin on", sanoi Dami hänen peräänsä, "en minä

juo enää viiniä, kuka ties on hän sen lumonnut".

-- "Juo huoleti; Maranna on vain täydellinen mökin-eukko ja hänellä on

raskas risti hartioillaan: kyllä mä hänet saan leppymään jälleen".

Niin lohdutteli Amrei.