Seuraavana aamuna kun setä tuli, niin Amrei ilmoitti hänelle jäävänsä
paikalleen. -- Omituinen sekoitus katkeruudesta ja hyväntahtoisuudessa
kuului sedän puheessa, kun hän vastasi: "Tuletpa tyttö kuin tuletkin
äitiisi: ei hänkään tahtonut meistä milloinkaan mitään tietää; mutta
Damia yksinään en saata ottaa, vaikkapa hän tahtoisikin. Hän ei kykene
pitkiin aikoihin muuta kuin leipää syömään; sinä sitä olisit voinut
ansaitakin".
Amrei vastasi, tahtovansa toistaiseksi jäädä tälle seudulle, ja sanoi,
että hän saattaa veljineen tulla sittemmin sedän luo, jos setä
vast'edeskin on yhtä hyväntahtoinen.
Tuo tapa, jolla setä lausui hellyytensä lapsia kohtaan, saattoi Amrein
päätöksen jälleen vähän horjuvaksi, mutta omituinen lapsi kun hän oli,
niin ei hän uskaltanut sitä ilmoittaa; hän virkkoi vaan: "Viekää
terveisiä lapsillenne ja sanokaa heille, että mieleni on varsin paha
siitä, ett'en ollenkaan ole nähnyt likimpiä sukulaisiani, ja että he
nyt lähtevät merten taakse, enkä saane kenties elämäpäivänäni nähdä
heitä".
Setä läksi pian matkalleen ja käski Amrein sanoa Damille terveisiä
häneltä, hänellä kun ei ollut enää aikaa jättää jäähyväisiä hänelle.
Hän meni matkoihinsa.
Kohtapa tuli Dami ja, kuultuaan sedän lähteneen, tahtoi juosta hänen
peräänsä, ja olipa Amreikin tehdä samoin; mutta hän malttoi mielensä ja
päätti pysyä päätöksessään. Hän puhui ja teki, kuin olisi joka
sanassaan ja liikkessään täyttänyt jonkun käskyä, ja kumminkin lensivät
hänen ajatuksensa sitä tietä jota setä nyt matkusti. Tyttö kulki
veljensä kanssa käsityksin kylän kautta ja nyykäytti päätään
jokaiselle, ken vastaan tuli. Nyt hän oli vasta jälleen palannut
kaikkien luokse. Häntähän oli tahdottu viedä pois ja kaikkien muiden
olisi hänen mielestään pitänyt olla yhtä iloisten kuin hän itsekin oli;
mutta pian huomasi hän, että ihmiset eivät ainoastaan olisi mielellään
sallineet hänen lähteä, vaan vieläpä vihoittelivat, miks'ei hän ollut
mennyt. Korppi-Sakari se avasi hänen silmänsä, sanoessaan: "Niin, niin,
lapsi, itsepäinen sinä olet, ja koko kylä toruu sinua, kun olet
jaloillasi sysännyt onnen edestäsi pois. Kuka sen tietää, olisiko siitä
sinulle onnea ollut, niin sitä ainakin nyt sanotaan, ja ken vaan sinut
näkee, se laskettelee eteesi, mitä kaikkea seurakunta sinulle antaa.
Laitapa siis niin, että pian pääset yleisiä almuja ottamasta".
-- "Mutta mitäs minä teen?"
-- "Uudistalokkaan emäntä ottaisi sinut mielellään palvelukseensa,
mutta isäntä on sitä vastaan".
Amrei tunsi kaiketi, että hänen vast'edes pitää olla kahta rohkeamman,
jott'ei mikään moite häneen sattuisi, ei häneltä itseltään eikä muilta,
ja hän kysyi senvuoksi uudelleen: "Ettekö te sitten tiedä mitään?"
-- "Tiedän kyllä, mutta sin'et vaan saa kammoa muuta kuin kerjäämistä.
Etkös ole kuullut, että Fridolini hupsu tappoi kirkonmiehen emännältä
eilen kaksi hanhea. Hänellä ei nyt ole hanhien paimenta ja minä
kehoitan sinua rupeamaan siksi".
Sepä oli pian tehty, ja puolenpäivän aikana ajoi Amrei hanhia
Selja-aholle, niinkuin laidunta Hungerbrunnin pienellä mäellä
sanottiin.
Mutta musta Maranna oli hyvin pahoillaan tästä uudesta toimesta ja
väitti, eikä syyttäkään: "Sitä vielä kuulee kaiken ikänsä, kun on
tuommoisessa virassa ollut; ihmiset eivät sitä milloinkaan unohda ja
ottavat sen aina lukuun, ja jokainen on epäilevä, ottaessaan sinua
palvelukseensa: hanhien paimenhan se muka vaan on; ja jospa sinua
armeliaisuudesta otetaankin, niin saat huonon palkan ja huonon
kohtelun: se muka on kyllä hyvä hanhien paimenelle".
-- "Eihän niin pahasti käyne", vastasi Amrei, "ja olettehan mulle
kertoneet monta sataa satua, kuinka hanhien paimenista tuli
kuningattaria".
-- "Niin kävi ennen muinoin. Mutta kuka ties, sinä oletkin muinoista
maailmaa; joskus tuntuu minusta, ikäänkuin et olisi ollenkaan lapsi;
kuka tietää, sinä vanha sielu, ehkä tapahtuu sinulle vielä ihmeitä".
Viittaus siitä, ettei hän vielä ollut seisonut kunnianportaiden
alimmalla asteella, vaan että oli vielä jotakin, jonka kautta hän astui
alemmas, saattoi Amrein äkkiä hämille. Itse puolestaan hän ei siitä
mitään hyötynyt, mutta tästä puolin hän ei sallinut enää Damin olla
yhdessä hänen kanssaan hanhia paimenessa. Dami oli mies, semmoinen oli
hänestä tuleva ja hänelle saattaisi tehdä vahinkoa, jos hänestä joskus
sanottaisi, että hän on ennen ollut hanhia paimentamassa. Mutta tuota
hän ei millään muotoa voinut saada veljelleen selitetyksi, tämä se
kinasi vastaan; sillä niinhän käy aina: juuri siinä kohdassa, jossa
ymmärrys ei ylety, alkaa sisällinen harmillisuus. Sisällinen
kykenemättömyys selitäkse ulkonaisella vääryydellä ja loukkauksen
tunteella.
Amrei oli melkein iloinen siitä, että Dami oli vihoissaan hänelle monta
päivää; hänestähän nyt poika oppi asettumaan asemaan maailman suhteen
ja ajamaan omankin tahtonsa asiaa.
Mutta pian sai Damikin viran. Hänen holhojansa, uudistalokas, käytti
häntä lintujen peloitukseen; hän sai uudistalokkaan puutarhassa koko
päivän vääntää räikkää, karkoittaakseen varpusia arsoilta kirsikoilta
ja salaati-lavoilta, mutta tuon viran, joka ensi alussa oli huvittanut
häntä leikkinä, hän pian hylkäsi.
Amrein toimi oli hauskaa, mutta työlästäkin. Varsinkin oli hänen
raskasta, kun ei saanut mitään keinoa keksityksi, jolla saisi elukoita
puoleensa mieltymään. Niitä kävi tuskin toisistaan eroittaminen. Eikä
tuo hullumpaa puhetta ollut, mitä musta Maranna siitä kerran sanoi,
hänen tullessaan Moosbrunnin metsästä: eläimet, jotka laumoissa elävät,
ovat kukin yksinänsä tuhmia.
-- "Sitä minäkin", lisäsi Amrei, "hanhet ovat tuhmia senvuoksi, että
osaavat liian paljon; ne osaavat uida ja juosta ja lentää, mutta eivät
ole oikein taitavia vedessä eivätkä maalla eivätkä ilmassakaan ... se
se heidät tuhmiksi tekee".
-- "Sen minä vaan sanon", vastasi musta Maranna, "sinussa piilee vielä
vanha erakko".
Amreissa heristyikin tosiaan erakon-omainen haaveilu, jossa omituisesti
toisinteli ajatuksia elämän tosiolosta. Niinkuin hän haaveillessaan ja
mietiskellessään uutterasti neuloi sukkaa eikä pudottanut yhtään
silmää, ja niinkuin tuossa metsä-pääronapuun alla juovuttava koiso ja
virvoittava mansikka kasvoivat niin lähetysten toisiaan, että näkyivät
nousevan melkein yhdestä juuresta, samoin olivat selvä huomaus ja
haaveileva uneksiminen lapsen sielussa lähellä toisiansa.
Selja-aho ei ollut mikään yksinäinen paikka, jommoista hiljainen
satujen maailma, kiiltoinensa ja säihkyinensä, niin mielellään hakee
asumasijakseen. Selja-ahon kautta kulki oikotie Endringeniin ja lähellä
sitä seisoivat erinväriset rajapylväät, kantaen niiden kahden herran
kilpiä, joiden maat tällä kohtaa yhtyivät toisiinsa. Kaikenlaisilla
peltoajokaluilla kulki tästä talonpoikia, ja miehiä, vaimoja ja lapsia
kävi puoleen ja toiseen kuokat, viikatteet ja sirpit olalla. Kummankin
alustan metsästäjiä kulki myöskin usein tästä kautta, ja pyssynpiippu
se välähteli jo pitkän matkan päästä ja näkyi vielä kauan jälkeenkin.
Endringenin metsästäjä se melkein aina tervehti Amreita, tämän istuessa
tien vieressä, ja usein täytyi tytön antaa tietoja, oliko se tai tuo
kulkenut tästä; mutta hän ei koskaan tietänyt, kenties salasikin hän
tietojaan, sillä hänessä, niinkuin rahvaassa yleensäkin, oli sisällinen
vastenmielisyys hovin metsästäjiä kohtaan; lapset ne varsinkin heitä
aina pitivät aseilla varustettuina ihmiskunnan vihollisina, jotka
ympäri käyvät, etsien ketä he saisivat niellä.
Theislen Manu, joka oli täällä tien vieressä kiviä lohkomassa, puhui
tuskin sanaakaan Amrein kanssa; äreänä hän kulki kiviröykkiöltä
toiselle, ja hänen kalkutuksensa oli paljoa kestävämpää kuin tikan
takutukset Moosbrunnin metsässä ja oli yhtä joukkoa heinäsirkkain
sirinän ja pirinän kanssa läheisillä niityillä ja apilaspelloilla.
Mutta huolimatta maailman menosta joutui Amrei kumminkin usein unien
maailmaan. Niinkuin leivoset ilmassa laulavat ja riemuitsevat eivätkä
yhtään huoli siitä: missä muka tuon tahi tämän pellon raja on? niinkuin
he liihoittelevat kokonaisten maiden rajapylväiden ylitse, samoin ei
lapsenkaan sielu tiennyt enää rajoista, joita tosioloisuuden ahtaalle
supistunut elämä vetää. Asia, johon on jo totuttu, tulee ihmeeksi,
ihmeenä pidetty jokapäiväiseksi. Kuules, kuinka käki kukkuu! Tuo on
metsän elollista kaikua, joka huutaa ja vastaa itselleen; ja tuossapa
istuu lintu yläpuolellasi metsäpääronapuussa, mutta älä katsahda ylös,
muutoin se lentää pois. Voi kuinka kovasti sen ääni soi, kuinka
väsymättä! kuinka kauaksi se kaikuu, kuinka etäälle se kuuluu! Tuolla
pienellä linnulla on kovempi ääni kuin ihmisellä. Istupa puun oksalle,
matki häntä: ei sinun äänesi niin kauas kuulu kuin nyrkinkokoisen
linnun. Vait, mitäpäs jos se onkin noiduttu kuinkaan poika ja äkkiä
rupeaa puhumaan! Niin, anna vaan mulle arvoituksia; maltas kun mietin,
kyllä mä selityksen saan, ja sitten mä vapautan sinut ja sitten mennään
kultaiseen linnaasi ja otetaan Maranna ja Dami mukaan, ja Dami nai
prinsessan, sinun sisaresi; ja me haemme mustan Marannan Johannesta
ympäri koko maailman, ja ken hänet löytää, saapi kuninkaan valtakunnan.
Voi, miks'ei tuo kaikki ole totta? ja miksi kaikkea tuommoista on
miettimällä mietitty, kosk'ei se ole totta?
Sillä välin kuin Amrein ajatukset olivat lentäneet rajattomiin,
tunsivat hanhetkin olevansa esteittä ja viettivät makean leivän juhlaa
läheisillä apilasmailla taikka ohra- ja kaurapelloillakin. Unelmistaan
herättyään, karkoitti sitten Amrei suurella vaivalla hanhet jälleen
pois, ja kun sitten nämä karkulaiset olivat palanneet rykmenttiinsä
takaisin, niin heilläkös oli kertomista tuosta luvatusta maasta, jossa
olivat makean leivän päiviä pitäneet! Silloin ei tahtonut kertomisesta
ja kaakottamisesta tulla loppua lainkaan, ja kauan jälkeenkin päin
virkkoi silloin tällöin joku hanhi ikäänkuin unissaan jonkun painavan
sanan itsekseen, ja tuolla täällä pisti joku joukosta nokkansa siiven
alle ja nukkui unelmiin.
Ja taaskin kohosivat Amrein ajatukset ylös. Kas, tuolla lentävät
linnut; ei yksikään lintu ilmassa horjahda, ei pääskynenkään
kierteleidessään: aina varmana, aina vapaana. Voi, jospa osaisi lentää?
Miltähän näyttäisi maailma tuonne ylhäälle, jossa leivonen lentää? Hei!
Yhä ylemmäs, yhä ylemmäs ja kauemmas ja kauemmas! Mä lennän muita
maailmoita rusthollin emännän luokse ja katson, mitä hän tekee, ja
kysyn, muistaako hän vielä minua.
"Muistatko mua muilla mailla?"
Niin laulahti Amrei äkkiä haaveiluistaan ja mietteistään. Ja hengitys,
joka lentämisen mietteissä oli käynyt nopeammin, kuin olisi hän jo
tosiaankin liihoitellut yläisissä ilmakerroissa, tuli jälleen
levolliseksi ja määränperäiseksi.
Mutta eivätpä aina hehku posket valvo-unissa, eikä aurinko aina
kirkkaana paista puhjenneisin kukkasiin ja laineileville vainioille.
Kevätkin vielä toi noita kostean kolkkoja päiviä, jolloin kukkivat puut
seisovat kuni palelevat muukalaiset; päiväkausin aurinko tuskin
piilostansa pilkoittaa, ja luonnossa asuu jäykistävä kylmä, jota vaan
joskus keskeyttää tuulen suhahdus, temmaten ja mukaansa vieden kukkia
puista. Leivo se yksinään vain riemuitsee ilmoissa, sekin pilvien
takana, ja peippo päästää vaikeroivan säveleensä metsäpääronapuusta,
jonka runkoon Amrei nojaa. Theislen Manu on tuolla alempana asettunut
punaiseksi maalatun puisen ristin luokse niinipuun alla, rakeita
rapsuttelekse maahan, ja hanhet nostavat nokkiaan ylös, jott'eivät
rakeet, niinkuin puhe käy, löisi rikki heidän heikkoja aivojansa; mutta
tuolla Endringenissä päin on jo selkeätä, ja pian pääsee päivä
paistamaan, ja vuoret, metsät, kedot, kaikki näyttävät ihmiskasvoilta,
jotka ovat pelon itkeneet pois ja nyt kirkkaina loistavat ilosta.
Linnut ilmassa ja puissa riemuitsevat, ja hanhet, jotka pahan sään
aikana olivat hyyristyneet yhteen ja kurottaneet nokkansa kummastellen
ylös, uskaltavat jälleen lähteä erilleen, ja syövät ja kaakottavat ja
puhelevat taanoisesta tapauksesta nuorille untuvaverhoisille pojilleen,
jotka eivät mokomaa menoa ennen ole nähneet. --
Kohta senjälkeen kuin ensimmäinen raju-ilma oli kohdannut Amrein, oli
hän pitänyt huolta tulevaisuuden varalta. Hän otti paimeneen mennessään
aina mukaansa tyhjän ohrasäkin, jonka hän oli isältään perinyt. Säkin
kolkassa näkyi vielä selvään kuvattuina kaksi kirvestä ristikkäin ja
isän nimi, ja raju-ilman tullessa peitti hän itsensä säkillä ja
kietoutui melkein kokonaan sen sisään; niin hän sitten istui ikäänkuin
suojelevan katoksen alla ja katseli tuota käsittämätöntä, hurjaa
taistelua taivahalla. Kylmä kauhistus, joka muuttui surumielisyydeksi,
oli usein valtaamaisillaan Amrein, hän tahtoi itkeä kohtalonsa
kovuutta, joka oli hänet jättänyt noin yksikseen maailmaan,
isättömäksi, äidittömäksi; mutta jo varhain oppi hän keinon ja sai
voiman, jota on vaikea oppia ja käyttää: niellä kyyneleet alas. Se
tekee silmät selviksi ja puolta kirkkaammiksi keskellä kovintakin
murhetta ja päästää siitä.
Amrei poisti surumielisyyden varsinkin siten, että muisti mustan
Marannan sananpartta: "Joka ei tahdo sormiaan palelluttaa, pankoon
kätensä nyrkkiin". Amrei tekikin niin, hengellisesti ja ruumiillisesti,
katsoi uhalla maailmaan, ja pian sai iloisuus hänen kasvoillensa; häntä
huvittivat nuo komeat pitkäisen leimaukset, ja hiljalleen hän
itseksensä matki ukkosen jyrinää. Hanhet, jotka jälleen olivat
hyyristyneet yhteen, jatkoivat kummastelevaa katselemistansa, mutta
hyvä heidän kumminkin oli olla: kaikki vaatteet, mitkä he tarvitsevat,
kasvavat heidän ruumiillansa, ja mikä heiltä keväällä kynittiin pois,
se on kasvanut taas uudelleen, ja nyt, kun raju-ilma on ohitse,
riemuitsee taas kaikki ilmassa, ja puissa, ja hanhet ne pitävät pitkiä
pitoja; tiheissä joukoin pilkkaavat he näkinkenkiä ja sammakoita, jotka
ovat uskaltaneet esille tulla. Amrein tuhatlukuisista mietteistä sai
yksin musta Maranna joskus tiedon, kun hän metsästä palatessaan laski
tytön luona maahan puutakkansa ja säkkinsä, johon hän oli koonnut
turilaita ja matoja. Tuolloinpa sanoi kerran Amrei: "Täti, tiedättekös,
miksikä tuuli käy?"
-- "En, mutta tiedätkös sinä?"
-- "Tiedän kyllä, sen olen huomannut. Katsokaas, kaiken sen, mikä
kasvaa, pitää liikkuman. Lintu se lentää, sontiainen käydä
käämyröittelee, jänis, hirvi, hevonen ja kaikki elukat juoksevat, kala
ui ja sammakko samoin, mutta tuolla seisoo puu, tuolla kasvaa ohra ja
heinä, vaan ne eivät voi paikaltaan lähteä ja kumminkin pitää heidän
kasvaman ja liikkuman, -- silloinpa tulee tuuli ja sanoo: pysy
paikoillasi vaan, kyllä minä sua liikutan, kas näin! Näetkös, kuinka mä
sua käännän ja väännän, taivutan ja heilutan? Ole iloinen, että tulen,
muutoin sä kuihtuisit eikä sinusta tulisi tuon enempää; se tekee
sinulle hyvää, että sinua väsytän, kyllä sen vielä saat tuta".
Tuommoisiin puheisin ei musta Maranna sanonut muuta kuin tavallisen
lauseensa: "Sen minä vaan sanon, sinussa piilee vanhan erakon sielu".
Kerran vaan ohjasi Maranna Amrein hiljaiset mietteet toisaalle.
Ruisrääkkiä rääkytteli jo korkeassa ruispellossa, ja Amrein vieressä
lauloi melkein koko päivän lakkaamatta peltokiuru maassa, se kulki
sinne ja tänne ja lauloi niin hartaasti, niin sydämmen syvimmästä
sopukasta, että tuntui kuin olisi se imemällä imenyt elämänhalua.
Laulu kaikui paljoa kauniimmalle kuin leivosen sävelet, joka nousee
ylä-ilmoihin; usein tuli lintu aivan lähelle; ja Amrei virkkoi melkein
ääneensä itseksensä: "Miks'en voi sinulle sanoa, ett'en tahdo tehdä
sinulle mitään pahaa? Älä pakene!" Mutta lintu oli arka ja pujahti
piiloon jälleen. Hetken mietittyään, sanoi Amrei itseksensä: "Hyvä se
sittenkin on, että linnut ovat arkoja, muutoinhan ei noita
varkaantapaisia varpusia saisi karkoitetuiksi". Kun Maranna tuli
puolenpäivän aikana, niin sanoi Amrei: "Olisi hauska tietää, mitähän
tuo lintu puhelee koko pitkoisen päivän, sen puhelemisesta ei kuulu
loppua likimaillakaan".
Siihen vastasi Maranna: "Tuommoinen eläin, näet, ei voi tallettaa
itsessään mitään eikä puhua itsekseen; mutta ihmisessä on jotakin, joka
aina puhuu, se ei lakkaa milloinkaan, vaan ei tule kuuluviinkaan;
ihmisessä on ajatuksia, ne laulavat, itkevät ja puhelevat, vaan aivan
hiljaa, tuskin ihminen sitä itsekään kuulee: mutta kun lintu on
lakannut laulamasta, niin on se valmis ja joko syö tahi makaa".
Kun musta Maranna meni halkotakkoineen pois, katsoi Amrei hymyillen
hänen peräänsä: "onhan tuokin semmoinen lintu, joka itsekseen laulaa",
arveli hän, ja aurinko yksinään näki, kuinka lapsi vielä kauan
senjälkeen itseksensä naurahteli.
Niin kulki Amreilta päivä toisensa perään; tuntikausin saattoi hän
haaveillen katsella, kuinka tuulen tuuvitellessa metsäpääronapuuta
varjot sen oksista liikkuivat maan pinnalla, ryömien kuin muurahaiset
toistensa ylitse; sitten taas katsoa tuijotti hän liikkumattomaan
pilvenlonkaan taivaalla, tahi seurasi silmillään pilviä, jotka kulkivat
toisiansa työnnellen, Ja niin kuin tuolla laveassa avaruudessa, samoin
seisoi ja kulki, nousi ja katosi lapsenkin sielussa kaikenlaisia
pilvenkuvia, käsittämättömiä, ainoastaan hetken synnyttämiä ja
muodostamia. Mutta kuka tietää, mitenkä pilvenkuvat tuolla laajassa
avaruudessa ja ahtaassa sydänkammiossa hälvenevät ja muuttuvat?
Kun kevät koittaa mailmalle, niin sinä et voi käsittää kaikkea tuota
tuhatlukuista itämistä ja heristymistä maassa, kaikkea laulua ja riemua
puun oksilla ja ilmassa. Kiinnitäpä silmäsi ja korvasi yhteen ainoaan
leivoseen: se lentää ylös, hetkisen näet vielä sen siipien heilutusta,
hetkisen eroitat sen vielä tummana pilkkuna, sitten se on jo kadonnut;
laulua kuulet vain etkä tiedä, mistä se tulee. Ja jos voisit edes yhtä
ainoatakaan leivoa kuunnella koko päivän, niin huomaisitpa, että se
laulaa aivan eri lauluja aamulla, päivällä ja illalla; ja jos voisit
seurata häntä hänen ensimmäisistä vienoista kevätsävelistään saakka,
niin kuulisitpa hänen laulussaan aivan eri ääniä keväällä, kesällä ja
syksyllä. Ja jo ensimmäisten sänkipeltojen päällä laulaa uusi
leivospoikue.
Ja kun kevät koittaa ihmisen mielessä, kun koko maailma aukenee
hänelle, hänessä, sin'et voi käsittää etkä luonasi pysyttää noita
tuhansia ääniä, joita sieltä kuuluu, et tuota tuhatlukuista puhkeamista
ja miten se vaurastumistaan vaurastuu. Sinä tiedät vaan, että siellä
laulaa, että siellä puhkeaa.
Ja kuinka hiljaista on elämä sitten, kuni kiinnijuurtuneen kasvin.
Tuolla on niityn aita metsäpääronapuun luona, oratuomessa kukkivat
marjat varhain, vaan harvoin ne kyysyvät. Ja kuinka kauniita kukkia oli
orapihlajassa, kuinka raikas lemu niistä tuoksusi, ja nyt niistä
on tullut jo pieniä marjoja ja jo ne punottavat; myrkyllinen
konnanmarjakin rupeaa jo mustumaan. Sitten tulevat nuo kirkkaat
leikkuupäivät, jolloin taivas on niin pilvettömän kirkas, että koko
päivän näkee sillä puolikuun hienona pilvenhuntuna, näkee sen kasvavan
ja jälleen vähenevän. Ulkona luonnossa ja ihmisen mielessä on kuni
hiljainen hengen pidätys maalin edessä.
Pianpa kävi elämä vilkkaaksi Selja-ahon kautta kulkevalla tiellä!
Kolisten ajoi siinä tyhjiä häkkirattaita, ja niillä istui vaimoja ja
lapsia, jotka nauroivat, heiluellen niin rattaiden tärinästä kuin
naurustakin, ja sitten ajoi lyhteillä lastattuja rattaita hiljaa ja
moniaan kerran vain vingahdellen kotiin, ja leikkuumiehiä ja
leikkuunaisia astui niiden sivulla.
Amrei ei hyötynyt runsaasta viljasadosta melkein enempää kuin hänen
hanhensakaan, jotka joskus ryhmissä tunkeusivat kuormain ympärille ja
tempasivat jonkun alasriippuvan tähkän pois.
Kun ensimmäinen sänkipelto paljastakse tuolla ketojen välissä, niin
kaiken ilon ohella korjuusen saadusta elosta nousee ihmisessä myös
jonkinlainen mielihaikeus; toiveet ovat täyttyneet, ja missä kaikki
kauniina rehoitti, siellä on nyt paljasta. Aika muuttuu. Kesä lähestyy
loppuansa.
Selja-ahon kaivossa, jonka purossa hanhet halustansa mellakoivat, oli
parasta vettä koko paikkakunnalla, ja kulkijat harvoin menivät siitä
ohitse, juomatta leveästä kourusta, juhtain kulkiessa tietään
eteenpäin; suuta pyyhkäisten ja edelle ennättäneille huutaen, juostiin
sitten niiden perään. Toiset juottivat pellolta palatessaan juhtiaan
täällä.
Amrei sai puoleensa useain ihmisten suosion pienen saviastian avulla,
jonka hän oli mankunut itselleen mustalta Marannalta, ja aina kun
ohikulkija kaivolle poikkesi, tuli Amreikin sinne ja sanoi: "Tästä on
parempi juoda". Astiata takaisin antaessaan kiinnitti moni ystävällisen
silmäyksen häneen, ken kauemmaksi ken lyhyemmäksi ajaksi, ja tuo se
teki tytölle niin hyvää, että häntä melkein suututti, kun ihmiset
menivät ohitse, tulematta juomaan. Silloin seisoi hän astioineen
kaivolla, juoksutti sen vettä täyteen ja tyhjensi jälleen, ja kun eivät
nämät merkin-annot auttaneet, niin saivat hanhet odottamatta
kasteripsauksen päällensä.
Eräänä päivänä kulkivat siitä ohitse Berniläisrattaat, kaksi kimohepoa
edessä, lihava ylämaan talonpoika istui kaksinkertaisella
istuinlaudalla, täyttäen sen melkein kokonaan ruumiillansa. Hän pidätti
hevosensa ja kysyi:
-- "Tyttö, eikös sinulla ole jotakin, josta joisi?"
-- "On, kyllä mä tuon".
Nopeasti kantoi Amrei astian vettä täynnä.
-- "Ahhah!" sanoi talonpoika, otettuaan kelpo kulauksen ja nyt huoaten;
tippuvin huulin jatkoi hän sitten, puoliksi puhuen astiaan: "Ei koko
maailmassa löydy muualla tämmöistä vettä".
Hän pani astian huulilleen ja viittasi samassa Amreille, että tämä
olisi hiljaa, sillä nyt juuri oli hän ruvennut halukkaasti juomaan, ja
erinomaisen harmillistahan onkin, jos juodessasi toinen rupeaa sinua
puhuttelemaan; silloin juoda kulauttaa äkkiä, ja se synnyttää
puristuksen rinnassa.
Lapsi näkyi ymmärtäneen tuon, ja vasta sittenkuin talonpoika oli
antanut astian takaisin, sanoi Amrei:
-- "Kyllä tämä on hyvää ja tervellistä vettä, ja jos tahdotte
hevosianne juottaa, niin niille se on erittäin hyvää; eivät ne siitä
köhää saa".
-- "Hevoseni ovat hiessä, ei niitä käy juottaminen. Oletkos
Haldenbrunnista, tyttö?"
-- "Olen kyllä".
-- "Ja nimesi?"
-- "Amrei".
-- "Kenen lapsia sin'olet?"
-- "En kenenkään enää. Isäni oli Josenhans".
-- "Sekö Josenhans, joka palveli uudistalokkaalla?"
-- "Se sama!"
-- "Hänet minä tunsin hyvin. Kova onni kuitenkin, että hänen piti
kuolla niin varhain! Maltas, lapsi, mä annan sinulle jotakin". Hän veti
taskustaan suuren nahkakukkaron, haki kauan siinä ja sanoi viimein:
"He, ota tuo!"
-- "Min'en huoli mitään lahjaksi, kiitos vaan, min'en ota mitään".
-- "Ota vaan, kyllä sä minulta saatat ottaa. Onkos uudistalokas sinun
holhojasi?"
-- "On kyllä".
-- "Olisi hän voinut tehdä vähän viisaamminkin, kuin panna sinua hanhia
paimentamaan. Jumalan haltuun!"
Rattaat vierivät tiehensä ja Amrei piteli rahaa kädessään.
-- "Kyllä sen minulta saatat ottaa... Kukahan se on, joka niin sanoo,
ja miks'ei hän ilmoita nimeään? Kas sehän on groshen-raha ja lintu
kuvattu päälle. No, ei hän siitä köyhdy enkä minä rikastu".
Amrei ei tarjonnut enää astiaansa koko päivänä yhdellekään
ohikulkijalle. Hänessä oli salainen kammo siitä, että hänelle
annettaisiin taaskin lahja.
Hänen tultuaan illalla kotiin, sanoi musta Maranna uudistalokkaan
lähettäneen häntä hakemaan ja käskeneen hänen oitis tulla sinne.
Amrei kiiruhti sinne ja uudistalokas sanoi hänelle, kun hän tuli
sisään:
-- "Mitäs sinä olet rusthollarille puhunut?"
-- "En minä tunne ketään rusthollaria".
-- "Olihan hän sinun luonasi Selja-aholla ja lahjoitti sulle jotain".
-- "En minä tiennyt, kuka hän oli, ja tuossa on hänen rahansa
vieläkin".
-- "Se ei kuulu minuun. Sano suoraan ja vilpistelemättä, sä hiiden
tyttö, olenko minä houkutellut sinua rupeamaan hanhien paimeneksi? Ja
jollet sinä jo tänä päivänä luovu siitä virasta, niin min'en tahdo olla
enää holhojasi. Kas minä vaan en salli, että minusta semmoista
puhutaan".
-- "Minä sanon kaikille ihmisille, ett'ei ollut teidän syynne; mutta
palveluksestani en saata luopua, tämän kesän siinä ainakin olen. Minun
pitää lopettaa, minkä kerran olen alkanut".
-- "Sinä olet pyökkipuusta, sinä", lopetti talonpoika ja läksi tuvasta
ulos; mutta emäntä, joka makasi vuoteella sairaana, virkkoi: "Sinä olet
oikeassa, pysy vaan palveluksessasi; minä ennustan, että sinulle vielä
hyvin käy. Vielä sanoo kylän väki sadankin vuoden perästä semmoisesta,
jolla on onni: niin sille käy kuin Brosin Severinille ja Josenhansin
Amreille. Vielä sun kuiva leivänkannikkasi mesimaljaan putoaa".
Sairasta uudistalokkaan vaimoa pidettiin hourapäisenä, ja kummituksia
todellakin peläten riensi Amrei pois, mitään hänelle vastaamatta.
Mustalle Marannalle kertoi Amrei, että hänelle oli tapahtunut ihme ja
kumma: rusthollari, jonka vaimoa hän niin usein muisteli, oli puhunut
hänen kanssaan, puolustanut häntä uudistalokkaalle ja lahjoittanut
hänelle jotain. Tyttö näytti nyt rahan. Silloinpa huusi Maranna
nauraen:
-- "Kas tuon olisin voinut arvata muutoinkin rusthollarin työksi. Se se
mies on! Lahjoittaa lapsi paralle väärän rahan".
-- "Minkäs tähden tämä väärä on?" kysyi Amrei, ja kyynelet kiertyivät
hänelle silmiin.
-- "Sehän on ala-arvoinen lintu-groshen, jok'ei maksa muuta kuin
puolitoista kreutseriä".
-- "Hänen tarkoituksensakin oli lahjoittaa minulle ainoastaan
puolitoista kreutseriä", sanoi Amrei vakaisesti. Ja nyt ensi kerran
nousi sisällinen riitaisuus Amrein ja mustan Marannan välille. Eukko
oli iloinen melkein jokaisesta pahuudesta, minkä hän ihmisistä kuuli,
Amrei sitä vastoin käänsi kaikki hyvälle puolelle, hän oli aina
onnellinen, ja vaikka hän yksinäisyydessään kuinkakin paljon vaipui
unelmiin, niin ei hän kumminkaan oikeastaan mitään odottanut; kaikki,
mitä hän sai, oli hänelle odottamatonta, ja hän oli aina kiitollinen
siitä.
-- "Hänen tarkoituksensakin oli lahjoittaa minulle ainoastaan
puolitoista kreutseriä, ei yhtään enempää, ja siinä on kyllä ja minä
olen tyytyväinen". Sen sanoi hän tuimasti itsekseen, yksinään
syödessänsä lientä, ikäänkuin puhuisi hän vielä Marannan kanssa,
vaikk'ei tämä ollut koko tuvassakaan, vaan oli kiliään lypsämässä.
Vielä samana yönä neuloi Amrei grosheninsa kahden tilkun väliin,
ripusti sen kuni tenhokalun kaulaansa ja salasi sen rinnalleen. Tuntui
kuin olisi tuo rahalle lyöty lintu herättänyt yhtä ja toista siinä
rinnassa, jolla se nyt lepäsi; sillä sydämmellisellä mielihyvällä
lauleli ja hyräili Amrei nyt kaikenlaisia lauluja päivät pitkät,
aamusta iltaan saakka, ajatuksissaan aina rientäen rusthollarin luokse;
hän tunsi nyt isännän sekä emännän ja oli kumpaiseltakin saanut
muistokalun, ja hänestä tuntui aina, kuin olisi hänen vielä hetkinen
odottaminen, niin silloin tulevat jälleen Berliniläis-rattaat, kaksi
kimoa edessä, ja rattailla istuu rusthollin väki ja ne vievät hänet
mukaansa ja sanovat: "sinä olet meidän lapsemme;" sillä kaiketi kertoo
nyt rusthollari kotona kohtauksestansa Amrein kanssa.
Kummastelevin silmäyksin katseli Amrei usein syksyistä taivasta, se oli
niin kirkas, niin pilvetön; ja maalla vihannoivat vielä niityt niin
viheriöinä, ja hamput ovat kuni hieno verkko hajoitettuina siihen
kuivamaan; talvikukat pilkistävät niiden välistä, ja kaarneet lentävät
sen päällä ja niiden musta puku välähtelee kirkkaana auringon
paisteessa; ei tuulahdustakaan ilmassa, ja lehmät syövät
sänkipelloilla, piiskain pauketta ja lauluja kaikuu kaikilta pelloilta,
ja metsäpääronapuu värähtelee hiljalleen ja pudottelee lehtiään pois.
Syys on tullut.
Illalla kotia palatessaan katsoi Amrei aina kysyvin silmin mustaan
Marannan, jonka hän odotti sanovan, että rusthollari oli lähettänyt
häntä hakemaan, ja raskaalla mielellä ajoi tyttö hanhiansa
sänkipelloille, jotka olivat niin loitolla tiestä, ja aina vaan hänen
askeleensa kääntyivät Selja-aholle päin. Mutta lehdettöminä olivat jo
pensaat, tuskin sirkuttivat kiurut raskaasti matalalla lentäessään,
eikä vieläkään tullut mitään sanomaa, ja Amrei kammosi kovasti talven
tuloa, kuni vankihuonetta. Häntä lohdutti vain hänen nyt saamansa
palkka, ja se oli kaikin puolin runsas. Hänen hoidettavinaan olleista
elukoista ei ollut yksikään kuollut, ei edes siipeäänkään vikuuttanut.
Musta Maranna möi hyvällä hinnalla Amrein keräämät höyhenet, vieläpä
lisäksi neuvoi tyttöä, ettei tämä huolisi niistä kirkkokyrsistä, joita
vanhan tavan mukaan annetaan palkan lisäksi kustakin paimennettavana
olleesta hanhesta; hän otti mieluummin leipää niiden sijaan, ja niinpä
oli heillä leipää melkein koko talveksi, tosin usein hyvinkin vanhaa,
mutta Amreilla, niinkuin musta Maranna sanoi, olivat hiiren hampaat,
jotka pystyivät mihin hyvänsä.
Kun ei kylässä kuulunut mitään muuta kuin puimista, virkkoi Amrei
kerran: "Koko kesän kuluessa jyvä ei tähässään kuule muuta kuin
leivosten laulua, ja nyt lyödä paukuttavat sitä ihmiset varstoilla
päähän; se kuuluu aivan toiselta".
-- "Sinussa se vain piilee vanha erakko", niin kuului jälleen mustan
Marannan loppusointu.