Pyhäin miesten päivänä, kolkkona ja sumuisena, olivat lapset väen
joukossa hautausmaalla. Korppi-Sakari oli Damin taluttanut kädessä
sinne. Mutta Amrei oli tullut yksinään ilman mustaa Marannaa, ja useat
moittivat tuota kovasydämmistä eukkoa, ja jotkut puhuivat osaksi
tottakin, sanoessaan, ettei Maranna pidä väliä vähääkään haudoilla
käymisestä, hän kun ei tiedä missä hänen miehensä hauta on. Amrei oli
ääneti eikä vuodattanut kyyneltäkään, sillä välin kuin Dami, ihmisten
sääliväistä puhetta kuullessaan, itki kallotellen; tosin oli siihen
syynä sekin, että Korppi-Sakari oli häntä usean kerran salaisesti
tyrkäissyt ja nipistänyt. Amrei katsoi kotvan aikaa haaveilevana
haudoille asetettuja kynttilöitä ja näki kummakseen, kuinka liekki
kuluttaa vahaa, sydän kärvettyy kärvettymistään, kunnes koko kynttilä
on loppuun palanut.
Väen joukossa liikkui myös muudan mies, kaupunkilainen herraspuku
päällä ja nauha napinlävessä: se oli ylirakennusneuvos Severin, joka,
tarkastusmatkallaan näillä seuduin, oli tullut vanhempaansa, Brosin ja
Monin, haudalla käymään. Hänen sisaruksensa sukulaisineen häärivät
hänen ympärillään jollakin kunnioituksella, ja hartaus oli melkein
kokonaan haihtunut ja kaikkien huomio kiinnitetty tähän herraan.
Amrei katseli häntä myöskin ja kysäsi Korppi-Sakarilta: "Onkos tuo
häävieraita?"
-- "Kuka niin?"
-- "Hänellä kun on nauha napinlävessä".
Korppi-Sakarilla ei ollut aikaa vastata, hän riensi kiiruimman kaupassa
erääsen väkijoukkoon kertomaan, kuinka tuhmasti tuo lapsi tuolla oli
lausunut. Ja keskellä hautoja kajahti kova nauru tuommoiselle
tuhmuudelle. Uudistalokkaan vaimo vaan sanoi: "Minustapa tuo ei ole
niinkään typerästi sanottu. Tuo nauha on tosin kunnianmerkki
Severinillä, olkoon vaan; kummaa tuo kumminkin on, että hän
hautausmaalla koreilee sillä, hautausmaalla, jossa kyllä näkee, mitä
meistä jokaisesta tulee, kannettakoon elämässä pukua joko silkistä
taikkapa piikkokankaasta. Se minua jo pisti vihakseni, että hän oli
nauhoineen kirkossa; tuommoiset kapineet ovat pantavat pois, ennenkuin
menee kirkkoon, ja sitä enemmän kuin hautausmaalle lähtee".
Tieto pikku Amrein kysymyksestä lienee tullut vihdoin Severininkin
korviin, sillä hän näkyi äkkiä panevan nuttunsa kiinni ja samassa hän
nyykäytti päätään lapselle. Nyt kuului hän kysyvän, kuka tuo lapsi oli,
ja tuskin oli hän vastauksen kuullut, niin riensi hän lasten luokse
vereksille haudoille ja sanoi Amreille: "Tules tänne, lapseni, avaapas
kätesi, minä annan sulle tämän kultarahan lahjaksi; osta sillä, mitä
tarvitset".
Lapsi tuijotti siihen eikä vastannut mitään. Ja tuskin oli Severin
kääntänyt selkänsä, niin huusi hän puoli-ääneensä hänen jälkeensä:
"Min'en ota mitään lahjaksi", ja viskasi samassa kultarahan hänen
peräänsä. Useat, tämän nähtyään, tulivat Amrein luokse ja toruivat
häntä kovasti ja kun olivat jo vähällä kohdella häntä pahoin, niin
pelasti hänet raakain ihmisten käsistä taaskin uudistalokkaan emäntä,
joka jo kerran oli sanoillaan häntä puolustanut. Vaan vaatipa
hänkin, että Amrei kiiruhtaisi Severiniä kiittämään; mutta Amrei ei
vastannut mihinkään: hän ei liikahtanut paikaltaan, ja niinpä hänen
suojelijattarensakin jätti hänet. Töin tuskin löydettiin kultaraha
maasta, ja läsnäoleva kunnanneuvos otti sen oitis talteen, antaaksensa
sen lasten holhojalle.
Tämä tapaus saattoi pikku Amrein outoon huutoon kylässä. Ihmiset
puhuivat, että vaikk'ei hän ole ollut vasta kuin moniaan päivän mustan
Marannan luona, niin on hänellä jo kaikki eukon tavat ja temput.
Ihmettä ihmeempänä pidettiin, että niin köyhäin vanhempain lapsi
saattaa olla niin ylpeä, ja kun hänelle muistutettiin tästä joka
paikassa, niin silloin hän vasta siihen oikein perehtyikin, ja nuoressa
lapsen sielussa nousi uhka, säilyttääkseen ylpeyttään yhä enemmän.
Musta Maranna koetti puolestaan parastansa hänkin, tätä mielialaa
pysyttääkseen, sillä hän sanoi: "Köyhällä ei voi sen suurempaa onnea
olla, kuin että häntä pidetään ylpeänä; se se estää jokaisen polkemasta
häntä ja vaatimasta vielä kiitoksia siitä".
Talvis-aikaan kävi Amrei usein Korppi-Sakarin luona ja erittäinkin
kuuli mielellään hänen viulun soittoansa. Kerranpa Korppi-Sakari oikein
suuresti kiittikin häntä: "Sin'et ole tuhma", sillä Amrei oli pitkän
soittamisen jälkeen sanonut: "Merkillistä, mitenkä tuo viulu saattaa
niin kauan pidättää hengitystään, sitä en minä voi tehdä". Ja kun
kotona hiljaisina talviöinä musta Maranna kertoeli säihkyviä ja
peloittavia noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syvään huo'aten,
kun satu oli loppunut: "Voi Maranna, nyt mun täytyy hengäistä; sen
aikaa kuin te juttelitte, täytyi minun pidättää hengitystäni".
Eikö tuo ollut merkki syvästä imeytymisestä kaikkiin seikkoihin ja
kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja erittäinkin
omasta suhteesta siinä?
Mutta parasta on, että lapsiin vaikuttavat alkeisvoimat, jotka eivät
kysy: mitä siitä tulee?
Kukaan ei pitänyt suurta lukua Amreista, ja tämän kävi
haaveksiminen mielensä mukaan, ja ainoastaan opettaja virkkoi kerran
kunnallisneuvoskunnan kokouksessa, ettei hän ole vielä semmoista lasta
nähnyt: se on ynseä ja nöyrä, haaveileva ja valpas. Pikku Amreissa
heräsi tosiaankin jo aikaiseen kaiken lapsellisen unohduksen ohessa
itseperäisyyden tunne, tunne puolustustilasta maailman suhteen, sen
hyvyyttä ja pahuutta vastaan; Dami sitä vastoin tuli pienimmistäkin
syistä itkien sisarellensa valittamaan. Hän sääli aina itseänsä, ja kun
voittosilla oltaessa toverit kaasivat hänet maahan, niin vaikeroi hän:
"Niin, sentähden minua lyödään, kun olen orpo. Voi jospa sen tietäisi
isäni, äitini!" ja sitten hän itki kahta katkerammin kärsimäänsä
vääryyttä. Dami vastaanotti kaikilta ihmisiltä syömistä ja tuli siten
ahnaaksi, sillä välin kuin Amrei tyytyi vähään ja tottui sillä tavoin
erinomaisen kohtuulliseksi. Rajuimmatkin pojat pelkäsivät Amreita,
vaikk'ei tiedetty, millä muotoa hän olisi voimaansa näyttänyt; Damin
ajoi sitä vastaan pakoon pieninkin poika. Koulussa oli Dami aina
leikkisä, hän heilutteli jalkojaan ja käänteli lukiessaan lehtien
kolkkia. Amrei sitä vastoin oli aina siivolla ja hiljaa, mutta usein
hän itki koulussa, ei itse saamainsa rangaistusten tähden, vaan aina
kuin Damia rangaistiin.
Paraiten taisi Amrei huvittaa Damia, antamalla hänelle arvoituksia.
Aina vieläkin istuivat lapset usein rikkaan holhojansa talon lähellä,
milloin vaunujen kohdalla, milloin leivin-uunin luona, lämmitteleiden
sen ulkopuolella, varsinkin syksyllä. Ja Amrei kysyi: "Mikäs parasta
leivin-uunissa?"
-- "Tiedäthän, etten minä mitään osaa arvata", vastasi Dami valittaen.
-- "Sitten sanon sen: parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö
leipää". Ja viitaten vaunuihin talon edustalla, Amrei kysyi: "Mikäs on
täynnä läpiä, eikä komminkaan repiä?"
Kauan vastausta odottamatta, hän kohta lisäsi: "Se on rautavitja se".
-- "Nuo arvoitukset sä annat mulle", sanoi Dami, ja Amrei vastasi: "Ota
vaan ja anna niitä muiden arvata. Mutta katsos tuolla tulevat lampaat.
Tiedänpä vielä arvoituksen".
-- "Älä sano", huudahti Dami, "älä sano, en minä voi muistaa kolmea
yhtä haavaa, piisaa niitä kahdessakin".
-- "Ei maar, kuulla sinun pitää se, muutoin otan entisetkin pois". Ja
Dami virkkoi hätäisenä itsekseen, jottei unohtaisi: "Rautavitjat,
Leivänsyönti" sillä välin kuin Amrei kysyi: "Milläs puolella lampailla
on enimmän villaa? Mää! mää! ulkopuolella!" lisäsi hän paikalla,
leikkisästi laulaen, ja Dami juoksi tiehensä, antaakseen arvoituksia
tovereilleen. Hän oli pannut kumpaisenkin kätensä nyrkkiin, ikäänkuin
säilyttäisi hän arvoituksia niissä ja pelkäisi ne kadottavansa.
Mutta tultuaan toveriensa luokse, hän ei muistanutkaan muuta kuin
vitja-arvoituksen, ja uudistalokkaan vanhin poika, jolta hän ei
kysynytkään ja joka oli liian suuri siihen, sanoa sujautti selityksen,
ja Dami palasi jälleen itkeä tissuttaen sisarensa luokse.
Mutta pianpa tuli pikku Amrein arvoituskyky tutuksi kylässä ja
rikkaatkin, yksitotiset talonpojat, jotka muutoin eivät puuttuneet
kenenkään kanssa pitkille pakinoille, ja kaikista vähimmin köyhän
lapsen kanssa, laskeusivat antamaan tuon tuostakin pikku Amreille
arvoituksen ja toisen. Paljon hän niitä itse tunsi, vaikka ne
saattoivat olla mustalta Marannalta saatuja, vaan se se yleistä
ihmettelyä nosti, että hän niin usein osasi arvata vasta
sepitettyjäkin. Amrei ei olisi enää saattanut rauhassa kulkea kadun
eikä pellon poikki, jollei hän olisi pian keksinyt hyvää keinoa. Hän
otti säännöksi, ettei hän ryhdy selittämään yhdenkään arvoitusta, jos
ei hänkin puolestaan saa antaa arvoitusta. Mutta hänpä se osasikin
pyöräyttää semmoisia, että ne panivat ymmälle kenen hyvänsä. Kylässä ei
ollut vielä yksikään köyhä lapsi vetänyt puoleensa niin paljon huomiota
kuin pikku Amrei. Mutta mitä suuremmaksi hän kasvoi, sitä laimemmaksi
kävi tämä huomio; sillä ihmiset katsovat myötätuntoisin silmin
ainoastaan kukkia ja hedelmiä, vaan eivät tuota pitkällistä kukan
muuttumista hedelmäksi.
Ennenkuin Amrei vielä oli lopettanut koulunkäyntinsä, antoi kohtalo
hänelle erään tuiki vaikean arvoituksen.
Lapsilla oli setä, eräs puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsemän
peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat nähneet häntä ainoastaan yhden
kerran, nimittäin vanhempainsa hautajaisissa, jolloin hän oli kulkenut
kylänvanhimman perässä, joka talutti lapsia. Siitä pitäin uneksivat
lapset usein Fluornin sedästä. Heille sanottiin usein sedän olevan isä
vainajan näköisen, ja nyt he olivat entistä halukkaammat näkemään
häntä; sillä vaikkapa he toisinaan uskoivatkin isän ja äidin äkkiä
tulevan ... sehän toki oli mahdotonta, ettei heitä enää olisi olemassa
... niin tottuivat he kumminkin vähitellen luopumaan tuosta toivostansa
ja sitä enemmän, kuta useampi vuosi kului, joina he tekivät
pihlajanmarjoista ristejä vanhempainsa haudoille ja sittenkuin he jo
kauan saivat lukea vanhempainsa nimet samalla mustalla ristillä.
Fluornin sedänkin unohtivat he melkein kokonaan, sillä moneen vuoteen
eivät he kuulleet hänestä sanaakaan.
Kutsuttiinpa tuosta eräänä päivänä Amrei veljineen heidän holhojansa
luokse. Siellä istui mies, iso ja pitkä sekä ruskea-kasvoinen.
-- "Tulkaa tänne lapset", sanoi hän sisääntuleville. Hänen äänensä oli
karkea ja kuiva. "Ettekös tunne minua enää?"
Lapset katsoivat häneen suurin silmin. Heräsikö heissä muisto isän
äänen soinnusta? Vieras jatkoi: "Isänne velihän minä olen. Tule tänne,
Liisa! ja sinä, Dami myöskin!"
-- "Ei minun nimeni ole Liisa; se on Amrei!" sanoi tyttö ja rupesi
itkemään. Hän ei antanut sedälle kättä. Vierastamisen tunne saattoi
hänet vapisemaan, kun setä oli kutsunut häntä väärällä nimellä. Lapsi
lienee tuntenut, ettei rakkaus ole silloin oikea, kun ei nimeäkään enää
tiedetä.
-- "Jos olette setäni, niin miks'ette enää tiedä minun nimeäni?" kysyi
Amrei.
-- "Sin'olet tuhma lapsi, mene paikalla antamaan kättä hänelle", käski
uudistalokas ja lisäsi vieraalle puoli-ääneen: "Se on typerä lapsi.
Musta Maranna on pannut hänen päähänsä kaikenlaista kummaa ja senhän
eukon laita, kuten tiedät, ei ole oikein".
Amrei katsahti kummastuneena ympärinsä ja antoi vavisten kätensä
sedälle. Dami oli sen tehnyt jo ennen ja kysyi nyt: "Onko sulla, setä,
tuomisia meille?"
--- "Mitäpä minulla olisi tuotavaa; itseni mä teille tuon, te lähdette
minun kanssani. Tiedäpäs, Amrei, se ei ole lainkaan hyvä, ett'et sinä
suvaitse setääsi. Muitahan ei sinulla ole ketään maailmassa. Ketäpä
olisikaan? Parasta kun tulet tänne; istupa tähän viereeni -- vielä
lähemmälle. Näetkös? Dami veikkosi on paljoa kiltimpi. Hän on tullutkin
enemmän meidän sukuumme, mutta meidänhän sinäkin olet".
Piika tuli tupaan, tuoden koko joukon miehen vaatteita ja pani ne
pöydälle.
-- "Siinä ovat veljesi vaatteet", sanoi uudistalokas vieraalle, ja tämä
jatkoi, kääntyen Amreihin: "Siinä, näet, ovat isäsi vaatteet, ne otamme
nyt mukaamme ja te lähdette mukaan tekin, ensin Fluorniin ja sitten
puron poikki".
Amrei kajosi vavisten isänsä nuttuun ja siniviiruisiin liiveihin. Mutta
setä nosti vaatteet ylös, osoitti kuluneihin kyynäspäihin ja sanoi
uudistalokkaalle: "Nuo ne eivät paljoa maksa, niitä ei saa korkealle
harkita, enkä edes tiedä, saattanenko muiden pilkaksi joutumatta niitä
pitääkään tuolla Amerikassa".
Amrei sieppasi suonenvetoisesti nutun liepeesen. Että hänen isänsä
vaatteita, joita hän oli muistellut kalliina, rahalla maksamatonna
aarteena, sanottiin vähän maksaviksi, se näkyi häntä loukanneen, ja
että näitä vaatteita nyt ruvetaan kantamaan Amerikassa ja joutuvat
naurun alaisiksi, tämä se melkein saattoi hänet ymmälle, ja yleensä, --
mitä Amerikan oli tässä tekemistä?
Se hänelle pian selkeni, sillä tupaan tuli uudistalokkaan emäntä ja
musta Maranna, ja uudistalokkaan emäntä sanoi: "Kuules, ukko, minusta
nähden ei lapsia suinkaan sovi noin umpimähkään lähettää tuon miehen
kanssa Amerikaan".
-- "Mutta hän on heidän ainoa lihallinen sukulaisensa, Josenhansin
veli".
-- "Olkoon vaan, mutta tähän asti hän ei ole sanottavaksi näyttänyt
sukulaisuuttaan, eikä minun mielestäni tässä käy menetteleminen ilman
kunnanneuvostoa, eikä edes sekään yksinään sitä saata. Lapsilla on
täällä kotioikeus, ja sitä ei heiltä voi poisottaa heidän maatessaan,
sillä eiväthän lapset vielä osaa sanoa, mitä he tahtovat. Sehän olisi
viedä heidät nukkuvina pois".
-- "Amrei tyttöni on tarpeeksi paljon valveilla, hän on nyt
kolmeatoista vuotta vanha, mutta on ymmärtävämpi kuin moni
kolmenkymmenen iässä, kyllä hän tietää, mitä tahtoo", sanoi musta
Maranna.
-- "Teistä olisi pitänyt kummastakin tehdä kunnanneuvoksia", sanoi
uudistalokas; "mutta sitä minäkin, ettei lapsia käy vieminen kuin
vasikoita: pistä nuora kaulaan ja kuljeta pois. Niin. Antaa sedän
itsensä puhua heidän kanssaan, perästä sitten nähdään, mitä on tehtävä;
hän on kerran heidän luonnollinen suojelijansa ja saapi ruveta heille
isän sijaiseksi, jos tahtoo. Kuules nyt, mene sinä nyt veljesi lasten
kanssa kappale matkaa ulos kylästä, ja te akat jääkää tänne, heitä ei
saa kukaan kiihoittaa eikä estellä".
Setä otti lapsia kädestä kiinni ja läksi ulos tuvasta ja talosta.
-- "Minnes mennään?" kysyi hän lapsilta kujalla.
-- "Jos tahdot olla isänämme, niin lähde kotiin; tuolla on meidän
talo", sanoi Dami.
-- "Onko se auki?" kysyi setä.
-- "Ei, mutta Sysi-Matilla on avain; vaan meitä hän ei ole vielä
milloinkaan päästänyt sisään. Minä juoksen edeltä ja noudan avaimen".
Ja sukkelasti tempasi Dami kätensä irti ja juoksi tiehensä.
Amreista tuntui, kuin olisi hän ollut kahlittuna sedän käteen, ja
puhelihan tämä hänelle nyt ystävällisesti ja sydämmellisesti, hän kertoi
melkein kuin puolustukseksensa, että hänellä itsellään on suuri perhe,
niin että hän vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa hät'hätään tulee
toimeen. Mutta nyt saa hän eräältä mieheltä, jolla on suuria metsiä
Amerikassa, matkarahat sinne mennäkseen ja viiden vuoden kuluttua, kun
hän saa metsän raivanneeksi, suuren tilan ja mitä paraimmat peltomaat
vapaaksi omaisuudekseen. Kiitokseksi Jumalalle, joka lähetti hänelle ja
hänen lapsilleen tämän hyvän, päätti hän paikalla tehdä hyvän työn ja
ottaa veljensä lapset mukaansa; mutta hän ei tahdo heitä pakoittaa,
vaan ottaa heidät vain yleensä kerallaan, jos he kaikesta sydämmestään
häntä rakastaisivat ja pitäisivät toisena isänään. Amrei katsahti
häneen nyt suurin silmin. Voi jos hän olisi voinut saada itsensä
rakastamaan häntä! Mutta hän melkein pelkäsi setää; siihen hän ei
mitään voinut. Ja kun hän ilmaantui niin äkkiä kuin pilvistä pudonneena
ja vaati: rakasta minua muka! niin tuo se teki tytön pikemmin
vastahakoisemmaksi vaan.
-- "Missäs sinun vaimosi on?" kysyi Amrei. Hän lie tuntenut, että
vaimo-ihminen olisi kohdellut häntä lempeämmin ja hennommin.
-- "Sanonpa sulle suoraan", vastasi setä, "vaimoni ei puutu tähän
asiaan; hän on sanonut, ettei hän minua kehoita eikä kiellä. Hän on
vähän tuima ihminen, mutta ainoastaan alussa, ja kun olet hyvä häntä
kohtaan, ja olethan ymmärtäväinen lapsi, niin saatat kietoa hänet
vaikka sormellesi. Ja jospa sulle joskus jotakin semmoista sattuu, mikä
ei ole oikein, niin muista, että olet isäsi veljen luona, ja puhu asia
minulle kahden kesken, niin koetan auttaa sinua, missä voin. Mutta
saatpa nähdä, että nyt sinä vasta rupeat elämään".
Amreille kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän kuuli nämä sanat, ja
kumminkaan ei hän voinut sanoa mitään, hän tunsi vierastavansa tätä
miestä. Hänen äänensä liikutti lasta, mutta katsahdettuaan häneen,
olisi tyttö mielellään paennut.
Silloin tuli Dami, tuoden avaimen. Amrei tahtoi ottaa sen häneltä,
mutta poika ei antanut. Lasten omituisesti turhantarkassa
tunnollisuudessa sanoi hän lujasti luvanneensa Sysi-Matin vaimolle,
että antaisi avaimen ainoastaan sedälle. Tämä otti sen, ja Amreista
tuntui, kuin joku taikasalaisuus aukeaisi, kun avain ensi kertaa
rasahti lukossa ja nyt kääntyi -- ramppi taipui alas ja ovi avautui.
Omituinen kalmankylmyys löyhähti mustasta eteisestä, joka oli myöskin
toimittanut kodan virkaa. Liedellä näkyi vielä läjänen tuhkaa, tuvan
ovella olivat vielä alkukirjaimet sanoista "Kasper Melkior Baltes" ja
niiden alla vanhempain kuolinvuosi liidulla kirjoitettu. Amrei luki
tuon ääneensä; sen oli itse isä kirjoittanut. "Kas", huudahti Dami,
"tuo kahdeksainen on piirretty samalla tapaa kuin sinäkin sen teet, ja
jota ei opettaja tahdo kärsiä, noin oikealta vasemmalle". Amrei
viittasi hänelle olemaan vaiti. Hänen mielestään oli kauheata ja
syntiä, että Dami täällä niin kevytmielisesti puhui, täällä, jossa
hänestä tuntui kuni kirkossa, jopa aivan kuin keskellä iäisyttä, aivan
ulkopuolella mailmaa ja kumminkin aivan sen keskellä. Hän avasi itse
tuvan oven. Tupa oli synkkä kuin hauta, sillä luukut olivat kiinni, ja
ainoastaan yhdestä raosta pääsi värähtelevä auringon säde sisään ja
valaisi juuri kuva-enkelin pään kakluunilla, niin että enkeli näkyi
hymyilevän. Amrei vaipui säikähtyneenä maahan, ja kun hän nousi ylös,
oli setä ottanut yhdet luukut auki ja lämmintä ilmaa virtasi ulkoa
sisään. Sisässä oli niin kylmä. Tuvassa ei ollut muita huonekaluja kuin
seinään naulattu lavitsa. -- Tuolla oli äiti kehrännyt ja tuolla oli
hän sovitellut Amrein kätösiä ja opettanut häntä sukkaa neulomaan.
-- "Kas niin, lapset, nyt mennään pois jälleen", sanoi setä, "täällä ei
ole hyvä olla. Käykääs kerallani leipurin luo, niin ostan vehnäsen
kummallekin; vai tahdotteko mieluummin rinkeliä?"
-- "Ei, viivytään vielä hetkinen" puhui Amrei ja silitteli
silittelemistään sitä paikkaa, jolla äiti oli istunut. Osoittaen
valkoista pilkkua seinällä, jatkoi hän sitten puoli-ääneensä: "Tuolla
riippui meillä käkikello ja tuolla isän erokirja sotapalveluksesta ja
tuolla äidin kehräämät lankavyyhdit; hän osasi kehrätä vielä hienompaa
kuin musta Maranna; niin, sen on musta Maranna sanonut itse; aina sai
hän yhtä vyyhtiä enemmän naulasta kuin kukaan muu, ja kaikki oli niin
yhtätasaista -- siinä ei ollut yhtään solmua, ja näetkös tuota rengasta
tuolla laessa? Olipa kaunista, kun hän pani siinä lankaa vyyhdille. Jos
minulla olisi jo silloin ollut ymmärrystä, niin en olisi sallinut myödä
äidin rukkia, se olisi minulla peruna; mutta kukaan ei ole meistä
väliä pitänyt. Voi armas äiti! voi isä armas! kunpa tietäisitte,
kuinka hyljittyjä me olemme, niin tekisi tuo teille murhetta
autuudessannekin".
Amrei rupesi kovasti itkemään, ja Dami itki hänkin. Setäkin pyyhkäisi
kyyneleen silmästänsä ja tahtoi vielä kerran, että lähdettäisiin pois,
sillä häntä harmitti samalla, että hän oli tehnyt itselleen ja lapsille
tämän haikeuden; mutta Amrei sanoi lujasti: "Jospa menisittekin, niin
minä en mene".
-- "Kuinka? Etkö aio lähteäkään?"
Amrei säikähti; nyt vasta huomasi hän, mitä oli sanonut, ja melkein lie
hänestä tuntunut, kuin olisi se suostumus, mutta hän vastasi pian:
-- "Ei, muusta en vielä tiedä mitään. Minä tarkoitan vaan, etten
hyvällä lähde talosta pois, ennenkuin olen kaikki nähnyt uudelleen.
Tule, Dami, olethan veljeni, mennään ullakkoon; muistathan missä
piilosilla oltiin, uunin takana; ja sitten pilkistämme akkunasta, missä
vuohensieniä kuivasimme. Etkö muista enää sitä kaunista guldenia, jonka
isä niistä sai?"
Jotakin rapisi ja kapisi katolla. Kaikki kolme säikähtivät. Mutta setä
virkkoi kohta: "Älä mene, Dami, äläkä sinäkään. Mitä te ullakossa
teette? Ettekö kuule, mitä rapinaa hiiret pitävät?"
-- "Tule pois vaan, ei ne meitä syö", kehoitti Amrei, mutta Dami ei
sanonut lähtevänsä, ja vaikka Amrei pelkäsikin, niin rohkaisi hän
kumminkin itsensä ja meni yksinään ullakkoon. Mutta pian hän palasi
sieltä, kalmankalpeana eikä tuonut muuta kuin vähäsen kuivia
kuminan-olkia kourassaan.
-- "Dami lähtee minun kanssani Amerikaan", sanoi setä sisääntulevalle,
ja tämä vastasi, murtaen olkia kourassaan: "Sitä en minä kiellä. Min'en
tiedä vielä, mitä minä teen, mutta saattaahan hän mennä ilman
minuakin".
-- "Ei", huusi Dami, "sitä en tee. Sin'et mennyt silloin rusthollarin
emännän kanssa, kun hän tahtoi ottaa sinut mukaansa, niinpä en minäkään
mene yksinäni, vaan ainoastaan sinun kanssasi".
-- "No, mietiskelehän sitten asiaa, onhan sinulla kyllä ymmärrystä",
lopetti setä, pani luukun jälleen kiinni, niin että oltiin pimeässä,
työnsi sitten lapset ulos tuvan ovesta ja eteisestä, kiersi oven
lukkoon ja meni sitten viemään avainta takaisin Sysi-Matille ja läksi
sieltä Damin kanssa kahden kesken kylään. Kaukaa huusi hän vielä
Amreille: "Sinulla on vielä aikaa huomis-aamuun saakka; sitten menen
minä pois, tulkaa mukaan tai olkaa tulematta".
Merkillistä! Aivan kuin oikeassa unessa, jossa vain vienosti esille
vetäyneet asiat uudistuvat sekaisin jos jonkinmoisten kummallisuuksien
kanssa, niin kävi Amreillekin valvo-unessa. Sivumennen vain oli Dami
maininnut rusthollin emännän kohtauksesta; muisto hänestä oli puoliksi
sammunut ja nyt se heräsi uudelleen kuni kuva kuluneesta uneksitusta
elämästä. Amrei virkkoi melkein ääneensä: "Kukas ties, ehkä sinäkin
joskus johdut hänen mieleensä noin äkkiä, saata ei sanoa mistä syystä,
ja kenties juuri tällä hetkellä; ja tässä, tuolla akallahan hän lupasi
ottaa sinut vastaan, kun tulet, tuolla tuon salavan luona. Miksikä
pysyvät puut yksinään paikoillaan, niin että heidät aina näkee? Miks'ei
sanastakin tule samallainen kuin puu, joka seisoo paikallaan ja josta
voi pitää kiinni? Niin, se rippuu vaan sitä, tahdotaanko, kyllä se
silloin on yhtä luja kuin puukin ... ja mitä niin rehellinen emäntä
sanoo, sehän on vakavaa ja lujaa, ja vuodattihan hän kyyneleitä, kun
hänen piti lähteä pois kotiseudulta, ja kumminkin on hän jo kauan aikaa
ollut naituna pois kylästä ja hänellä on lapsia, niin, ja yhden nimi on
Johannes". Amrei seisoi pihlajapuun luona ja pani kätensä sen varrelle
ja sanoi: "Miks'etkäs sinäkin mene pois? miks'eivät ihmiset käske
sinunkin muuttamaan muille seuduille? Kenties olisi sinunkin parempi
jossakin muualla. Mutta, totta sekin, sin'olet liian suuri etkä ole
itse pannut itseäsi tänne, ja kuka ties ehkä kuihtuisit sä toisessa
paikassa. Sinut saattaa vaan hakata maahan, vaan ei siirtää paikasta
toiseen. Joutava juttu! Onhan minunkin täytynyt pois. Niin, kunpa se
olisi isäni, niin pitäisi minun lähteä hänen kanssaan. Hänen ei huoli
minulta kysyä, ja kuka kauan kysyy, se etäälle eksyy. Kukaan ei saata
antaa minulle neuvoa, ei Marannakaan. Ja mitä setään tulee, niin
ajattelee hän näin: minä teen sinulle hyvää ja sinun pitää se minulle
maksaa takaisin. Kun hän on kova minulle vastaan ja Damille, kun tämä
tekee pahoin, ja me menemme pois... Minne menemme sitten muilla mailla
vierahilla, ani aukeilla aloilla? Ja täällä meidät tuntee joka pensas,
jok'ainoa puu näyttää niin tutulta. Etkös tunne minua?" virkkoi hän
jälleen, katsoen ylös puuhun. "Voi, jospa voisit puhua! Jumalahan
sinutkin on luonut, niin miks'et sitten osaa puhua? olethan hyvästi
tuntenut isäni ja äitini, miks'et voi sanoa, minkä neuvon he mulle
antaisivat? Voi armas isä, voi armas äiti, minun on niin haikeata
lähteä pois. Mitään ei minulla täällä ole, tuskin ketään ihmistä, ja
kumminkin tuntuu kuin pitäisi lähteäni lämpimästä vuoteesta kylmään
lumeen. Tietäneekö tuo haikeus sitä, ettei minun pidä lähteä? Onko tuo
oikeata omaatuntoa, vai onko turhaa pelkoa vaan? Voi kultainen taivas,
en tiedä sitä. Jospa vaan nyt ääni taivaasta tulisi ja sanoisi
minulle!"
Lapsi vapisi sisällisestä tuskasta, ja elämän ristiriitaisuus huutaen
avautui hänessä ensi kerran. Ja taaskin hän puoleksi puhui, puoleksi
ajatteli, mutta nyt päättävänä:
-- "Jos olisin yksinäni, silloin en suinkaan menisi, vaan jäisin tänne;
tuntuu liian haikealta; ja minä saatan itsestäni kyllä murheen pitää.
Hyvä se, panepa nyt tuo tähdelle. Yksi puoli on siis varma, itsesi
suhteen olet asiassa selvillä. Mutta, voi minua tuhmaa ajatuksineni!
Mitenkä voin ajatella olevani yksin maailmassa ilman Damia? Enhän
ollenkaan ole yksinäni: Dami on minun ja minä hänen. Ja Damille olisi
parempi olla isän hoidossa; se hänet elähdyttäisi. Mutta mitäpäs
sinulla on toista tarviskaan? Etkö voi itse pitää hänestä huolta, jos
vaaditaan? Ja kun hän tuolla lailla taloon tulee, niin, sen osaan
nähdä, hänestä ei elämäpäivänään tule muuta kuin renki, muiden ihmisten
komennettava; ja kuka sen tietää, mimmoisia sedän lapset ovat meitä
kohtaan? He kun ovat itsekin köyhää väkeä, niin ovat olevinaan herroja
meidän rinnallamme. Eiväthän kuitenkaan, ei, he ovat varmaan hyviä, ja
onpa kaunista, kun saattaa noin sanoa: hyvää päivää, serkku, hyvää
huomenta, serkku! Kunpa setä olisi edes tuonut yhden lapsensa mukanaan,
niin olisin voinut puhua paljoa paremmin ja olisin saattanut saada
kaikesta paremman tiedonkin. Herra Jumala, kuinka raskaaksi tämä kaikki
yht'äkkiä käy"!
Amrei istahti puun juurelle, ja peipponen tulla tipsautti luokse,
nokkasi jyvän maasta, katsahti ympärilleen ja lensi pois. Jotakin mönki
Amrein kasvoilla, hän pyhkäisi sen pois. Se oli leppäterttu. Hän antoi
sen ryömiä kädellänsä, sormien lomitse ja nystyröitse, kunnes se saapui
sormen nenään ja lensi tiehensä. "Silläpä nyt lienee juttelemista
siitä, missä se on ollut", arveli Amrei, "ja tuommoisen elävän on hyvä
olla: minne lensi, siellä koti. Ja kuules, kuinka leivoset laulavat!
Niiden on hyvä olla, niiden ei huoli tuumailla, mitä heidän on
vastaaminen ja mitä tekeminen. Ja tuolla ajaa teurastaja koirineen
vasikkaa kylästä. Teurastajan koiralla on aivan toisellainen ääni kuin
leivolla, mutta, totta sekin, leivonlaululla ei voikaan vasikkaa
ajaa..."
-- "Minnes varsaa viet?" huusi Sysi-Matti akkunastaan nuorelle pojalle,
joka päitsistä talutti pulskaa nuorta varsaa.
-- "Uudistalokas on sen myönyt", oli vastaus, ja pian kuului varsan
hirnunta laaksosta. Amrei, joka tämän oli kuullut, ajatteli jälleen:
"Niin, tuommoinen elukka myödään pois emältään, ja emä sitä tuskin
tietää: ja kuka rahat maksaa, sen oma se on; vaan ihmistä ei voi ostaa,
ja päitsiä ei ole sen päässä, joka ei tahdo. Ja tuolla tulee nyt
uudistalokas hevosineen, ja suuri varsa hyppii sivulla. Pian panevat
sinutkin valjaisin. Kenties myödään sinutkin. Tuommoinen elukka ei saa
työnsä palkaksi muuta kuin ruokaa ja juomaa, eikä muuta tarvitsekaan,
mutta ihminen saapi rahaakin palkakseen. Niin, minä voin olla piikana,
ja palkallani panen Damin oppiin, muurariksihan hänkin aikoo. Vaan kun
olemme sedän luona, niin ei Dami enää ole niin paljoa minun omani kuin
nyt. Ja kuules, nyt lentää kottarainen pesäänsä tuolla talossamme; sen
teki hänelle isäni aikoinaan, ja se laulaa vielä kerran iloisesti. Ja
isä teki pesän vanhoista laudoista. Minä muistan vielä isän sanoneen,
ettei kottarainen lennä uusista laudoista tehtyyn taloon, ja niin on
minunkin laitani... Kuules puu, nyt tiedän: jos sinä humahdat, minun
vielä täällä ollessani, niin sitten en mene..." Ja Amrei kuunteli
tarkkaan. Toisinaan tuntui kuin olisi puu humissut, sitten katsahti hän
oksiin, vaan ne eivät liikkuneet, hän ei tiennyt enää, mitä hän kuuli.
Nyt kuului meluisa kaakotus lähenevän, ja sen edellä kulki tomupilvi.
Siellä tuli hanhilauma Selja-aholta päin. Amrei matki kaakotusta kauan
aikaa itseksensä.
Hänen silmänsä menivät umpeen, hän nukkui.
Kokonainen kukkakevät oli herännyt tässä sielussa, ja laakson kukkivat
puut, jotka joivat yökastetta, löyhyttivät lemuansa lapselle, joka oli
nukkunut kotoiselle maalle, josta se ei voinut luopua.
Yötä oli jo kappale kulunut, kun hän heräsi, ja eräs ääni kuului:
"Amrei, missä olet?" Hän nousi ylös eikä vastannut mitään. Hän katsoi
kummastellen tähtiin ja ääni tuntui hänen mielestänsä tulevan
taivaasta; vasta toisen kerran kuultuaan äänen tunsi hän sen Marannan
ääneksi ja vastasi: "Täällä olen!" Ja nyt tuli Musta Maranna ja
sanoi: "Olipa hyvä, että löysin sinut. Kylässä ovat ihmiset kuin
houkkia. Yksi sanoo nähneensä sinut metsässä; toinen on kohdannut sinut
kedolla, jossa sinä voivottaen juoksit etkä kääntynyt, vaikka kuinka
sun perääsi huudettiin. Ja minusta tuntui, kuin olisit juossut
lammikkoon. Sinun ei huoli pelätä, lapsi kultani, sinun ei huoli paeta
pois. Kukaan ei voi pakoittaa sinua menemään setäsi kanssa".
-- "Kukas sitten niin sanoi, etten minä tahdo mennä?"
Äkkiä puhalsi nopea tuulen puuska puuhun, niin että se humisi kovasti.
-- "Enkä tahdokaan!" päätti Amrei ja laski kätensä puun varrelle.
-- "Käydään kotiin, kova ilma on tulossa, tuuli on tuossa paikassa
täällä", kiiruhti musta Maranna.
Kuni hoiperrellen kulki Amrei mustan Marannan kanssa kylään. Mitäs se
merkitsee, että ihmiset sanoivat nähneensä hänen juoksevan ketojen
poikki ja metsässä, vai oliko tuo vain Marannan puhetta?
Yö oli pilkkopimeä, pitkäisen leimaukset välähtelivät vain silloin
tällöin ja valaisivat talon kuni auringon valolla, niin että silmiä
huikasi ja täytyi pysähtyä, ja kun leimaus oli kadonnut, niin ei
näkynyt enää mitään. Omassa kotikylässään olivat kumpikin kuin oudossa
seudussa eksyksissä ja kulkivat vain epävakavin askelin eteenpäin.
Tuuli tuprutti sitä paitsi vielä pölyä, niin että huumauneina tuskin
päästiin paikalta liikkumaan; hiki valui heistä virtana, heidän
ponnistellessaan eteenpäin, ja viimeinkin, kun jo suuria pisaroita
putoeli maahan, tulivat he talolleen.
Tuulen puuska tempasi oven auki ja Amrei sanoi:
"Avaudu!"
Hän lienee muistanut jotakin satua, jossa tenhosana aukaisee
noitalinnan.