Kolminaisuuden päivän aattona sanoi musta Maranna lapsille:
-- "Tuokaas nyt kauniisti pihlajanmarjoja, niitä tarvitsemme huomenna
hautausmaalla".
-- "Minäpä tiedän, mistä niitä saa", sanoi Dami oikein halukkaalla
ilolla ja juosta vilisti ulos kylästä, niin että Amrei tuskin jaksoi
perässä pysyä, ja hänen tultuaan synnyintalolle, oli poika jo puussa ja
ylvästellen kutsui sisartaankin kiipeämään sinne, tietäen, ettei tämä
sitä kumminkaan voisi tehdä. Poika poimi nyt punaisia marjoja ja
viskeli niitä sisarensa esiliinaan. Sisar pyysi, että hän poimisi
marjat varsineen päivineen, niistä kun hän sitten seppeleen sitoisi.
Veli virkkoi: "enpäs poimi!" Ja kumminkaan ei sen perästä tullut yhtään
varretonta marjaa alas.
-- "Kuules, mitä toraa varpuset pitävät!" huusi Dami puusta; "ne ovat
suutuksissaan siitä, että otan heiltä ruoan pois". Ja poimittuaan pois
kaikki marjat, sanoi hän: "Täältä en enää alas astukaan, tänne jään
iki-päiviksi, kunnes kuolleena putoan maahan, enkä ollenkaan tule
luoksesi, jollet lupaa mulle jotakin?"
-- "Mitä niin?"
-- "Ettet kanna rusthollin-emännältä saamaasi koristetta milloinkaan,
niin kauan kuin minä sen näen; lupaatko sen?"
-- "En!"
-- "Sitten en tule täältä pois!"
-- "Ole tulematta!" sanoi Amrei ja meni marjoineen pois. Mutta hän
istahti läheisen puupinon taakse, sitoi seppeltä ja tuon tuostakin
vilahti, eikö muka Dami jo tule. Hän pani seppeleen päähänsä ja äkkiä
tuli hän sanomattoman rauhattomaksi Damin tähden. Hän juoksi takaisin,
Dami istui kahden reisin oksalla, nojaten puunrunkoa vastaan ja
käsivarret ristissä.
-- "Tule alas, minä lupaan mitä tahdot!" huusi Amrei, ja samassa oli
Dami hänen luonaan maassa.
Kotona torui musta Maranna tuota tuhmaa lasta siitä, että hän oli
sitonut seppeleen niistä marjoissa, joita tarvittiin vanhempain
haudoilla. Hän repäsi sen paikalla rikki, lausuen muutamia epäselviä
sanoja; sitten otti hän kumpaakin lasta kädestä kiinni ja vei heidät
hautausmaalle. Siinä, missä kaksi multakumpua oli vierekkäin, sanoi
hän:
-- "Tuossa ovat vanhempanne". Lapset katsahtivat kummastuneina
toisinsa. Maranna teki sitten sauvalla vakoja ristin muotoon haudoille
ja käski lasten panna marjoja niihin. Dami se ryhtyi rutosti työhön ja
oli riemuissansa, saatuaan punaisen ristinsä valmiiksi pikemmin kuin
sisar. Amrei katsahti vain vakaisesti häneen eikä vastannut mitään, ja
vasta sitten kuin Dami oli sanonut: "Tuosta isä iloiseksi tulee", löi
hän veljeään selkään ja sanoi: "Ole hiljaa!" Dami itkemään, kenties
katkerammin, kuin asia ansaitsikaan; silloin huudahti Amrei ääneensä:
"Jumalan tähden, anna anteeksi, anna anteeksi, että noin tein. Kas
tässä, mä lupaan tehdä sulle koko elämän ikäni kaikki minkä voin ja
antaa kaikki mitä minulla on; niinhän, Dami, enhän ole sulle pahaa
tehnyt? Sitten saat luottaa, ettei sitä enää koskaan tapahdu niinkauan
kuin elän, ei milloinkaan, ei koskaan. Oi äiti, oi isä, minä tahdon
olla hyvä, sen lupaan teille; oi äitini, oi isäni!" -- Hän ei voinut
pitemmältä puhua, mutta ääneensä hän ei itkenyt, sydän vain näkyi
hänessä sykähtelemistään sykähtelevän, ja vasta sitten kuin musta
Maranna rupesi ääneensä itkemään, itki Amreikin.
He menivät kotiin, ja kun Dami sanoi "hyvää, yötä", niin kuiskasi Amrei
hänelle hiljaa korvaan: "Nyt tiedän, me emme näe vanhempiamme enää
milloinkaan tässä maailmassa"; mutta vielä tässäkin ilmoituksessa oli
jotakin lapsellista iloa, lapsen-ylpeyttä, joka kerskailekse tietävänsä
jotakin, ja kumminkin oli tämän lapsen sieluun noussut vähäsen sitä
tietoa ikipäiviksi katkaistusta yhdistyksestä elämän kanssa, joka herää
orpoisuuden ajatuksissa.
Kun kuolema on sulkenut ne huulet kiinni, joiden piti sanoman sinua
lapseksi, niin silloin on sinulta kadonnut elonhengähdys, joka ei
milloinkaan palaja.
Vielä silloinkin kuin musta Maranna istui Amrein vuoteen laidalla,
sanoi Amrei: "Minusta tuntuu kuin putoaisin minä putoamistani, antakaas
minulle kätenne"; ja hän piti kädestä lujasti kiinni ja rupesi
nukkumaan, mutta heti kuin musta Maranna tahtoi vetäytyä pois, tarttui
hän siihen uudestaan. Maranna ymmärsi, mitä tuo lakkaamattoman
putoamisen tunne lapsessa merkitsi: ymmärrettyämme vanhempaimme
kuolleen, tuntuu kuin heiluisimme ilmassa, vaan emme tiedä, mistä
syystä emmekä tiedä minne. Vasta myöhään jälkeen puolen-yön pääsi musta
Maranna pois lapsen vuoteen äärestä, luettuaan totuttuun tapaansa
kaksitoista isämeitäänsä kuka tiesi kuinka monennen kerran.
Ankara uhka lepäsi makaavan lapsen kasvoilla. Se oli pannut kätensä
rinnalleen; musta Maranna nosti sen hiljalleen pois ja sanoi
puoli-ääneen itseksensä:
-- "Voi jospa ylitsesi valvova silmä ja sinua auttaa tahtova käsi aina,
niinkuin nyt maatessasi, sinun tietämättäsi, voisi nostaa painon
sydämmeltäsi pois! Mutta sitä ei ihminen voi, sen voipi vain Hän... Tee
mun lapselleni vieraalla maalla samoin kuin minä tälle teen"!
Musta Maranna oli "merkillinen" eukko; ihmiset nimittäin melkein
pelkäsivät häntä, niin kalsealta tuntui heistä hänen olentonsa. Hänen
miehensä oli kuollut pian kahdeksantoista vuotta sitten; hän oli
ammuttu eräässä ryöstön-yrityksessä, jonka hän oli tovereineen tehnyt
postivaunuja vastaan. Maranna kantoi silloin lasta sydämmensä alla,
kuin hänen miehensä ruumis tuottiin kylään, kasvot noessa: mutta hän
rohkaisi itsensä ja pesi kuolleen kasvot puhtaiksi, ikäänkuin olisi hän
voinut pestä hänen mustan rikoksensakin pois. Kolme tytärtä häneltä
kuoli, ja ainoastaan se lapsi, jota hän silloin oli kantanut
sydämmensä alla, oli vielä elossa. Siitä oli tullut sorja poika, kasvot
vain olivat hänellä tavattomasti mustanpuhuvat, ja nyt hän oli
muuraajansällinä muualla. Sillä Brosin ajoista saakka, ja varsinkin
siitä pitäin kuin tämän poika Severin kivimoukarinsa avulla oli
kiivennyt niin korkeille kunnian kukkuloille, oli kylässä suuri osa
jälkeisiä ruvennut muuraajan ammattiin. Lapsilla oli aina puhetta
Severenistä, kuten kuninkaan pojasta sadussa. Niinpä oli mustan
Marannankin viimeisestä lapsesta, huolimatta äidin vastuksista, tullut
muuraaja, ja nyt hän oli kululla, ja äiti, joka ei elinpäivänään ollut
käynyt kylästä ulommas eikä tuota halunnutkaan, sanoi joskus olevansa
mielestään kanan kaltainen, joka on hautonut sorsan munan; mutta hän
puhua jupisi melkein aina itsekseen.
Tuskinpa uskotaan sitä, että musta Maranna oli iloisimpia ihmisiä koko
kylässä; ei häntä milloinkaan nähty murheellisena, hän ei suonut
ihmisille sitä, että he olisivat saaneet sääliä häntä. Ja senvuoksi
ihmiset häntä kammosivatkin. Talvis-aikaan oli hän uutterin kehrääjä
kylässä ja kesällä ahkerin puunkerääjä, niin että sai hyvän joukon
myödäkin niitä, ja "Johannes poikani" -- se oli hänen vielä hengissä
olevan poikansa nimi -- "Johannes poikani" kuului hänen kaikissa
puheissaan. Pikku Amrein sanoi hän ottaneen luoksensa ei
hyväntahtoisuudesta, mutta senvuoksi vain, että hänellä olisi joku
elävä olento luonaan. Hän tekihe varsin mielellään tylyksi ihmisten
edessä ja nautti sitä enemmän salaisen oikeaoloisuuden tuottamaa
ylpeyttä.
Hänen täysi vastakohtansa oli Korppi-Sakari, jonka taloon Dami oli
joutunut kasvatettavaksi; tämä näyttihe ihmisten silmissä mielellään
anteliaimmaksi hyväntekijäksi, mutta salassa hän tyrkki ja pahoin
kohteli omaisiaan ja erittäinkin Damia, josta hän sai vaan vähäiset
ruokarahat. Hänen nimensä oli oikeastaan Sakarias, mutta pilkkanimen
oli hän saanut siitä, että oli vaimolleen kerran tuonut parin
paistettuja kyyhkysiä, jotka olivatkin pelkkiä höyhennettyjä kaarneita
eli korppeja. Korppi-Sakari, joka kävi puujalalla, vietti aikansa
enimmäkseen villasukkia ja jakkuja neulomalla, ja niin hän istuskeli
sukkapuikkoineen kylässä joka paikassa, missä vaan puhua rupatettiin,
ja tämä rupattaminen, jossa hän kuuli yhtä ja toista, tuotti hänelle
aivan edulliset sivutulot. Hän oli seudun niin sanottu häiden seppä,
sillä siellä, missä vielä suuria maatiloja löytyy, tapahtuu naiminen
tavallisesti puhemiesten kautta, jotka tyyten tutkistelevat kummankin
puolen varallisuuden ja määräävät kaikki ennakolta. Kun sitten
tuommoinen naimiskauppa saatiin solmituksi, niin vetää vingutti
Korppi-Sakari häissä viuluakin, siinä kun hän oli maan kuuluisa
mestari. Osasipa hän pilliäkin puhaltaa, torveakin toitottaa, kun kädet
viulun vinguttamisesta olivat väsyneet. Hän se vain oli mestari mihin
hyvänsä.
Damin itkullinen ja hento luonto oli Korppi-Sakarista varsin
vastenmielistä, ja sen hän tahtoi pojasta poistaa sillä tavoin, että
itketti häntä hyvin paljon ja härnäsi, missä vaan taisi.
Niin oli nuo kaksi samasta pohjasta noussutta vesaa istutettu eri
maanlaatuihin. Olopaikka ja maanmehu ja oma luonto heissä itsessään
kasvattivat heitä eri lailla.