Uudistalokas, jonka punaiseksi maalattu talo raamatun-lauseineen,
suuren sydämmen muodossa, seisoi lähellä Josenhansin taloa, oli
kunnallishallituksella nimityttänyt itsensä orpojen holhojaksi. Sitä
nimitystä hän sitä vähemmin vastusti, koska Josenhans ennen oli
palvellut hänellä renkivoutina. Mutta hänen holhoustoimensa ei ollut
sen suurempi, kuin että hän säilytti myömättä jääneet isän vaatteet ja
joskus, kohdatessaan jommankumman lapsista, kysäsi: "oletkos terve?"
ja, vastausta odottamatta, meni tiehensä. Kumminkin olivat lapset
oikein ylpeitä, kuultuaan niin mahtavan talollisen olevan heidän
holhojansa; sen kautta olivat he mielestänsä jotakin erinomaista,
melkein herrasmaista. He seisoivat joskus tuon suuren talon edustalla
ja katselivat haluavin silmin ylös, ikäänkuin odottaen jotakin, mitä
eivät itsekään tienneet; ja äesten ja aurain luona riihen ladon
vieressä istuivat he usein ja lukemistaan lukivat raamatun-sanat talon
päällä. Talo se ainakin puheli heidän kanssansa, joshan ei kukaan
muukaan.
Pyhäin miesten päivän edellisenä sunnuntaina olivat lapset taaskin
leikkimässä lukitun kotitalonsa edustalla -- he olivat kuni lumotut
siihen paikkaan --; silloin tuli sinne rusthollin-emäntä Hochdorffista
päin; hänellä oli suuri punainen sateenvarjo kainalossa ja musta
virsikirja kädessä. Hän oli nyt viimeistä kertaa käymässä
synnyinseudullaan, sillä jo eilen oli renki nelivaljaisilla rattailla
vienyt kaikki talon kalut kylästä ja huomenaamulla varhain aikoi hänkin
miehinensä ja kolmen lapsensa kanssa muuttaa heidän vasta ostamalleen
tilalle kaukaisessa Allgäu'ssä. Jo hyvän matkan päästä, pellavaloukun
kohdalla nyykäytti hän päätään lapsille, sillä kun tiellään ensiksi
lapsia kohtaa, niin ennustaa se onnea matkalle, mutta lapset eivät
voineet nähdä sitä, enempää kuin surumielisyyttäkään emännän kasvoilla.
Tultuaan lasten kohdalle, hän sanoi: "Terve, lapset! Mitäs te täällä
näin varhain teette? Kenenkäs lapsia te olette?"
-- "Josenhansin lapsia tuolta noin", vastasi Amrei, viitaten taloon.
-- "Voi lapsi parkoja!" huudahti emäntä, lyöden käsiään yhteen.
"Olisihan minun pitänyt tuntea sinut, tyttöni; aivan tuon näköinen oli
äitisikin, kun ennen yhdessä koulua käytiin. Me olimme hyvät ystävät,
ja onhan isänne palvellut minun serkullani, uudistalokkaalla. Kaikki
minä teistä tiedän. Mutta kuules, Amrei, miks'ei sulla ole kenkiä
jalassa? Sano sinä Marannalle, että rusthollin emäntä Hochdorffista
käski sanomaan, ettei hän tee hyvin, kun antaa sinun juoksennella
tuolla lailla. Mutta ei, ei sinun huoli sanoa, kyllä ma puhun itsekin
hänelle. Mutta Amrei, sinun pitää nyt olla suuren ja ymmärtäväisen ja
ottaman vaarin itsestäsi. Ajatteles, mitähän äitisi arvelisi, jos
tietäisi sinun juosta lirputtelevan avojaloin tämmöisenä vuoden
aikana"! -- Lapsi katsahti suurin silmin vaimoon, ikäänkuin tahtoen
sanoa: eikös äiti sitten tiedä sitä? Mutta emäntä jatkoi: "Se se
surkeinta on, ett'ette edes tiedä, kuinka kelpo ihmisiä vanhempanne
olivat; iäkkäämpäin ihmisten pitää siis sanoman se teille. Muistakaas
se, että sitten vasta vanhempanne oikein autuaita ovat, kun tuolla
taivaassa kuulevat ihmisten täällä maan päällä puhuvan: Josenhansin
lapset ne ovat kaiken hyvän esikuva, heissä vasta selvästi näkee kelpo
vanhempain siunauksen".
Vaimon puhuessa viimeisiä sanoja, vierivät kyynelet nopeasti hänen
poskilleen. Surullinen liikutus hänen sielussaan, johon vielä oli ollut
aivan toisellainen syy, puhkesi näiden ajatusten kanssa esteettömästi
esiin, ja omat sekä muiden murheet valuivat yhteen. Hän laski kätensä
tytön pään päälle, ja tyttö, nähtyään vaimon itkevän, rupesi itkemään
katkerasti hänkin; hän tunsi kai, että hyvä sielu kääntyi hänen
puoleensa, ja hämärä aavistus alkoi hänessä nousta siitä, että hän
tosiaankin oli vanhempansa kadottanut.
Äkkiäpä selkenivät vaimon kasvot. Hän kohotti silmänsä, joissa vielä
kyyneleitä kimalteli, taivaasen päin ja virkkoi: "Hyvä Jumala, sen
johdatit sinä mieleeni". Kääntyen lapseen jatkoi hän sitten: "Kuules,
minäpä otan sinut mukaani. Liisa tyttäreni otti Jumala minulta pois
sinun iässäsi. Tahdotkos tulla kerallani Allgäu'hin ja jäädä luokseni?"
-- "Tahdon", vastasi Amrei päättävästi.
Silloin tunsi hän jonku ottavan häntä kiinni takaapäin ja lyövän häntä.
-- "Et saa mennä", huudahti Dami, syleillen siskoaan: koko hänen
ruumiinsa vapisi.
-- "Ole rauhassa", lohdutti Amrei, "hyvä emäntä ottaa sinutkin
mukaansa. Eikös niin? Tuleehan Damikin kerallamme?"
-- "Ei, lapseni, se ei käy laatuun, poikia on minulla kyllä".
-- "Sitten en mene minäkään", virkkoi Amrei ja tarttui veljensä käteen.
Löytyy väristys, jossa kuume ja kylme taistelevat keskenänsä, pelko
ensin ja ilo sitten. Samoin oli tuo vieras emäntäkin säikähtänyt, ja
nyt katsoi hän lapseen jollakin helpoituksen tunteella. Tunteiden
ylenpalttisuudessa, puhtaimman hyväntekeväisyyden aikeessa oli hän
ollut ottamaisillaan huoleksensa erään työn ja velvollisuuden, jonka
raskautta ja merkitystä hän ei ollut kylläksi miettinyt: mitä muka
hänen miehensä, jolta hän ei ollut ensin neuvoa kysynyt, asiasta
sanoisi. Mutta kun nyt lapsi itse kieltäytyi, niin toipui hän
tunteistaan ja kaikki tuli nyt hänelle selväksi; senpä vuoksi hän
tavallansa helpoitettuna suostui luopumaan aikeestansa. Hän oli
sydämmensä tyydyttänyt yrityksen aikomisella, ja nyt, kun esteitä
ilmautui, tunsi hän jonkinlaisen mielihyvän siitä, että se jäi sikseen,
hänen itsensä ottamatta sanaansa takaisin.
-- "Tee tahtosi", lausui emäntä. "Min'en tahdo sinua houkutella.
Kenties on parempi, ettäs ensin kasvat suureksi. Hyvä on, että nuorena
opitaan puutosta kärsimään, parempaan pian perehtyy; ken nuorena
ollessaan on saanut vaivaa nähdä, siitä on tullut kelpo ihminen. Ole
vain kiltti tyttö. Mutta panepa mieleesi, että, kun vaan olet hyvä
lapsi, niin vanhempaisi tähden aina saat turvan luonani, niin kauan
kuin vaan Jumala minulle elonaikaa suo. Älä unohda, ett'et ole yksinäsi
maailmassa, kun sulle pahoin käy. Muistapa vain talon-emäntää Allgäu'in
Zusmarshofenissa. Ja vielä eräs asia. Älä puhu tuolla kylässä mitään
siitä, että tahdoin ottaa sinut mukaani; ihmiset näet rupeaisivat vain
moittimaan sinua, miks'et muka mennyt. Mutta hyvä se näinkin on.
Maltas, ma annan sinulle jotakin muistiksi". Hän kopeloi taskuissaan,
mutta äkkiä nosti hän kätensä kaulalleen ja sanoi: "Otahan vaan tämä".
Hän puhalsi usean kerran kohmettuneihin hyppysiinsä, ennenkuin sai
tehtävänsä tehneeksi, sillä hän kehitti kaulaltaan pois viisinkertaisen
granaatinauhan, jossa riippui reiällä varustettu Ruotsin kultaraha, ja
heitti koristeen lapsen kaulalle, suudellen häntä. "Sinulle ei minulla
valitettavasti ole mitään", sanoi emäntä Damille, joka kiskoeli
hyppysillään varpua yhä pienemmiksi sirpaleiksi, "mutta mä lähetän
sinulle Johannes poikani nahkahousut, ne ovat vielä vallan hyvät. Ja
jääkää nyt Jumalan rauhaan, armaat lapset. Jos mahdollista, niin
pistäyn vielä luonasi, Amrei. Sanopa kaikissa tapauksissa, että Maranna
tulisi kirkkoon, niin siellä tapaan hänet. Pysykää hyvinä lapsina,
älkäättekö unohtako, että teillä on suojelijoita taivaassa sekä maan
päällä".
Emäntä, joka käynnin helpoitukseksi oli kohottanut päällysnuttunsa,
laski sen, kylään tullessaan, jälleen alas; nopein askelin meni hän
kylään eikä enää kääntynyt taakseen katsomaan.
Amrei nosti kätensä kaulalleen, taivutti päätään alaspäin ja tahtoi
katsella muistorahaa, mutta se ei oikein onnistunut. Dami purra
natusteli varpunsa viimeistä puikkoa, ja kun sisarensa nyt katsahti
häneen ja näki kyyneleitä hänen silmissään, niin sanoi tyttö;
-- "Saas nähdä, sinä saat kauniimmat housut koko kylässä".
-- "Mutta min'en huoli niistä", sanoi Dami ja sylkäsi samassa puikon
pois suustaan.
-- "Kyllä mä pyydän hänen ostamaan sinulle puukonkin. Minä olen tänään
koko päivän kotona, kyllä hän vielä meille tulee".
-- "Vaikka jo olisi siellä!" vastasi Dami, tietämättä itsekään, mitä
hän sanoi; suuttumus ja sivulle sysätyn tunne ne vain panivat hänen
suuhunsa tämän epäilevän moitteen.
Kirkonkello soitti jo ensimmäistä kertaa; lapset riensivät kylään
takaisin. Amrei kertoi lyhyesti Marannalle, miten hän oli koristeen
saanut, ja eukko virkkoi:
-- "Katsos sitä onnenlasta! Minä panen sen sulle hyvään talteen. Nyt
kirkkoon aika kyytiä".
Jumalanpalveluksen aikana katsoivat lapset lakkaamatta rusthollin
emäntään ja uloslähdettäissä odottivat he ovella, mutta tuon arvokkaan
emännän ympärillä oli niin paljon ihmisiä, jotka kaikki häntä
puhuttelivat, että hänen täytyi alinomaa pyörähdellä, vastatakseen
milloin tuolle milloin tälle. Lasten odottavat silmäykset ja alituiset
nyykytykset eivät saaneet hänen huomiotaan puoleensa.
Talon-emäntä piti kädestä kiinni uudistalokkaan nuorinta tytärtä
Roselia; hän oli vuotta vanhempi Amreita, ja tämä oli kauempana
seisoessaan aina lykkivinään jotakin edestään, ikäänkuin pitäisi hänen
sysätä pois tuo kärkäs, joka oli hänen sijallaan. Vai tunsiko tuo
arvokas emäntä Amreita ainoastaan tuolla viimeisen talon kohdalla
yksinäisyydessä, vaan täällä ihmisten joukossa ei tuntenutkaan?
Huoliiko hän ainoastaan rikkaiden lapsista, sukulaisten lapsista?
Amrei säikähti, kuultuaan tämän hiljaa syntyvän ajatuksen äkkiä
äänessä lausuttavan, sillä Dami sen oli lausunut; mutta seuratessaan
veljensä kanssa hyvän matkan päässä tuota suurta ryhmää, joka oli
rusthollin-emännän ympärillä, koetti hän puhumalla poistaa veljestään
ja samassa itsestäänkin tuon pahan ajatuksen. Talon-emäntä katosi
viimein uudistalokkaan taloon, ja lapset palasivat hiljaa takaisin,
jolloin Dami äkkiä sanoi:
-- "Jos hän tulee sinun luoksesi, niin sanohan, että hän menisi
Korppi-Sakarinkin luokse ja käskisi hänen olemaan hyvän minua kohtaan".
Amrei nyykäytti päätään, ja lapset erosivat; kukin meni siihen taloon,
jossa se oli suojan saanut.
Pilvistä, jotka aamulla olivat hajonneet, tuli puolenpäivän aikana
rankkasade.
Rusthollin-emännän suuri punainen sateenvarjo liikkueli sinne tänne
kylän kujalla, ja tuskinpa ihmistä sen alta näkyikään. Musta Maranna ei
ollut tavannut talon-emäntää ja sanoi kotiin tultuaan: "Saattaahan hän
tännekin tulla, minulla ei ole hänelle mitään asiaa". Lapset läksivät
jälleen synnyintalolleen ja istuivat kyyristyneinä kynnyksellä eivätkä
puhuneet tuskin sanaakaan. Taaskin näkyivät he aavistavan, etteivät
vanhemmat enää takaisin tulekaan, ja Dami oli ruveta lukemaan, kuinka
monta pisaraa putoaa katon räystäältä; mutta liian sievään se työ
häneltä sujui, hän ei huolinut pitkistä puheista, vaan huudahti: "tuhat
miljonaa!"
-- "Tästä hän menee ohi kotimatkallaan", sanoi Amrei, "ja sitten
huudamme häntä; huuda vaan lujasti sinäkin, ja sitten kyllä puhelemme
pitemmältä asiasta hänen kanssaan". Niin sanoi Amrei, sillä lapset
odottivat täällä vielä rusthollin-emäntää.
Kuuluipa ruoska roiskahtavan kylässä. Kuului myös pirskuva hevosen
juoksu vetiseltä tieltä, ja rattaat lähenivät.
-- "Saas nähdä, niin tulee isä ja äiti vaunuilla meitä noutamaan",
huudahti Dami.
Amrei katsahti surullisesti veljeensä ja sanoi: "Älä lörpötä niin
paljoa". Käännyttyänsä huomasi hän rattaiden olevan varsin lähellä,
joku sieltä viittasi punaisen sateenvarjon alta, ja kolisten ajoivat
rattaat ohitse, ja ainoastaan Sysi-Matin Merkki haukkui hetkisen niiden
perässä, ja tahtoi ikäänkuin hampaillaan pidättää puolapuut; mutta
lammin kohdalta se kääntyi takaisin, haukahti vielä kerran oven suusta
ja pujahti sitten taloon.
-- "Helei! siinä sitä mentiin!" sanoi Dami ikäänkuin riemuiten;
rusthollin-emäntähän siinä ajoikin. "Etkös tuntenut uudistalokkaan
hevosia? Ne hänet kiidättivät. Älähän unohda minun nahkahousujani!"
huusi hän vielä kaikin voimin, vaikka rattaat olivat jo kadonneet
laaksoon ja nyt jo nousta kiipesivät ylös Holdervasenin pientä mäkeä.
Lapset palasivat hiljaa kylään.
Kuka sen tietää, kuinka tämä tapaus on hienona juurena sisällisessä
olossa ja mitä siitä saattaa vesota?
Aluksikin peittää toinen tunne ensimmäisen katkeran pettymisen tunteen.