Aamulla varhain syksyn sumussa kulkee kaksi lasta, poika ja tyttö,
kumpikin noin kuuden tai seitsemän vuoden iässä, käsitysten
puistontietä myöten kylästä ulos. Tytöllä, joka nähtävästi on iältään
vanhempi, on taulu, kirjoja ja vihkoja kainalossa; poika kantaa samoja
kapineita avonaisessa, harmaasta palttinasta tehdyssä, laukussa, joka
riippuu hänen olkansa yli. Tytöllä on päässä valkoisesta kilpikankaasta
tehty päähine, joka ulottuu otsalle saakka ja sillä tavoin vain
tarkemmin näyttää mykevän otsan kaarituksen; poika on paljain päin.
Heidän astuessaan eivät kuulu kuin toisen askeleet, sillä pojalla on
kovat kengät jaloissa, vaan tyttö on avojaloin. Missä tie sallii,
kulkevat lapset vierekkäin; mutta kun polku käy kapeaksi, niin astuu
tyttö aina edeltä.
Pensaiden kellastuneita lehtiä peittää valkoinen huurre, ja pihlaja
sekä kuusainmarjat ja erittäinkin pystypäät orjantappurat alastomilla
oksilla ovat kuin hopeoituja. Varpuset sirkuttelevat pensastossa ja
lasten lähetessä pyrähtelevät säikähtyneinä lentoon joukottain, vaan
laskeuvat jälleen lähelle heitä, kunnes uudestaan säpsähtävät ja
lentävät vihdoin puistoon, istautuen siellä omenapuuhun, niin että
lehdet rapisten putoilevat maahan. Harakka lentää kapsahtaa tieltä ja
kiitää suureen metsä-pääronapuuhun, jossa varikset istua kököttelevät;
jotakin harakka heille lie virkkanut, sillä varikset pyrähtävät ilmaan,
liihoittelevat puun ympäri, kunnes vanha varis laskeutuu ylimmäisen,
heiluvan latvan nenään, ja muutkin löytävät alemmilla oksilla sopivat
paikat katsellaksensa: hauskahan tuota olisi tietääkin, miksi lapset
koulukapineineen ovat lähteneet kiertoteille ja kulkevat kylästä ulos;
korppi se oikein vakojana lentää lepsuttaa edeltä ja istautuu latvotun
salavan oksalle lammikon rannalla. Mutta lapset ne kulkevat hiljalleen
tietänsä, kunnes ennättävät lammikon rannalla kasvavain leppäpuiden
kohdalla maantielle, ja kulkevat sitten tien poikki toisella puolella
olevan matalan tuvan eteen. Tuvan ovi on kiinni ja lapset, seisahtuen,
napauttavat hiljaa siihen. Tyttö huudahtaa rohkeasti: "isä! äiti!" ja
verkalleen ääntää poikakin: "isä! äiti!" Tyttö ottaa kiinni,
härmäisestä ovenrampista ja painaa sitä hiljaa: oven laudat
narahtavat, tyttö kuuntelee, mutta turhaan, ja nyt uskaltaa hän ruveta
nopeammin kolisuttamaan ramppia, mutta äänet vaikenevat autiossa
eteisessä; ihmisääntä ei kuulu sisästä, ja asettaen suunsa ovenraolle
huutaa poika; "isä! äiti!" Hän katsahtaa kysyväisenä sisareensa; hänen
henkäyksensä ovelle on muuttunut härmäksi sekin.
Sumun verhoamasta kylästä kuuluu riihimiesten kalkutuksia, milloin
vihaisen vihurin kaltaisina, milloin verkalleen ja hiljalleen
naksutellen, milloin raikkaasti, milloin taas kumeasti ja tohuten; nyt
ei kuulu kuin yksityisiä kolahduksia, mutta pian yhtyvät jälleen
kalkutukset eri haaroilta yhteen. Lapset seisovat neuvottomina.
Viimeinkin lakkaavat he kolkuttamasta ja kutsumasta ja istauvat
ylöskaivetuille puunkannoille. Nämä ovat päälletysten pihlajan
ympärillä, joka kasvaa tuvan vieressä ja nyt koreilee punaisilla
marjoillaan. Katsomistaan katsovat lapset vielä oveen, mutta tämä ei
ota auetakseen.
-- "Nuo on isä tuonut Moosbrunnin metsästä", virkkaa tyttö, kantoihin
osoittaen, ja lisää tietäväisen näköisenä: "niistä lähtee paljon
lämmintä, ne ovat kelpo puita, niissä on paljon pihkaa, ja se palaa
kuni kynttilä; hakkaaminen niissä kumminkin enimmän maksaa".
-- "Jos olisin jo aika mies", vastasi poika, "niin ottaisin isän suuren
kirveen ja tammisen nuijan ja kaksi rautaista nalkkia ja leppäisen
myöskin ja sitten mä silpoisin niitä rikki kuin lasia ja sitten tekisin
niistä sorean teräväkärkisen pinon, niinkuin Sysi-Matti metsässä, ja
kun isä tulisi kotiin, niin hänenpä olisi niin hauskaa! Mutta sin'et
saa sanoa, kuka sen on tehnyt". Niin päätti poika pakinansa, häristäen
sormellansa sisarelleen. Tällepä näkyi jo jonkunlainen aavistus
hämärtävän siitä, ettei isän ja äidin odottamisesta lähde mitään, sillä
hän katsahti veljeensä varsin murheellisena, ja luotuaan silmänsä hänen
kenkiinsä, sanoi hän: "Silloinhan pitäisi sulla olla isän suuret
saappaat myös. Mutta mennäänpäs voileipiä viskomaan. Saatpas nähdä,
että minä viskaan kauemmaksi, kuin sinä".
Tiellä sitten sanoi tyttö: "Jahka annan sulle arvoituksen: Mikäs puu
tuletta polttaa?"
-- "Koulumestarin pamppu, kun kämmenille annetaan", vastasi poika.
-- "Eipäs ollutkaan! Puu, jota kiskotaan, ja polttaa tuletta"... Ja
pensasaidan luona pysähdyttyänsä, hän kysäsi: "seipään päässä sill'on
sija, punavaippa verhonansa, kiviä on kohtu täynnä; arvaas, niin olet
mies!"
Poika mietti kotvasen syvästi ja huudahti sitten: "Maltas, älähän vielä
sano sitä... Sehän on orjantappura".
Tyttö myönsi päänsä nyykäyksellä ja näytti semmoiselta, kuin vasta ensi
kerran olisi antanut veljelleen tämän arvoituksen, vaikka oli sitä jo
usein ennenkin tehnyt ja aina uudisteli, kun tahtoi veljeään huvittaa.
Aurinko oli hajoittanut sumun, ja pieni laakso kimalteli loistossaan,
kun lapset läksivät lammen rannalle viskomaan litteitä kiviä
vedenpintaa myöten. Mennessään painoi tyttö vielä kerran oven ramppia,
mutta se ei auennut nytkään, eikä ikkunassakaan näkynyt ketään. Sitten
leikkivät lapset luikaten ja naureskellen lammen rannalla ja tyttö
näkyi olevan hyvillään oikeastaan siitä, että veikko aina paremmin
viskasi ja oli siitä riemuissaan sekä tuli aivan kiihkoiseksi; näkyipä
tyttö oikein tahallaan tekeyvän taitamattomammaksi kuin olikaan, sillä
hänen kivensä ne melkein aina pudota pukahtivat suoraan veteen heti
ensi heitosta, ja siitäkös sitten naurua kesti! Leikin innossa eivät
lapset muistaneetkaan, missä olivat ja mitä vasten tänne olivat
tulleet, ja kumminkin olivat nuo kaksi seikkaa kumpikin yhtä
murheellista kuin harvinaista laatua.
Mainitussa talossa, joka nyt oli suljettuna, asui vielä vähän aikaa
sitten Josenhans vaimonsa ja kahden lapsensa Amrein (Anna-Marian) ja
Damin (Damianin) kanssa. Isä oli puunhakkaaja metsässä, mutta pystyi
kaikenlaisin muihinkin töihin, sillä tupansa, jonka hän oli ostanut
rappeuneessa tilassa, oli hän itse korjannut ja varustanut uudella
katolla; syksyllä aikoi hän valaista sen sisästäkin uudelleen; sitä
varten on tuolla kalkki jo valmiina punertavilla oljilla katetussa
kuopassa. Vaimo oli kylän parampia päiväläisiä, yöt ja päivät hääräili
hän milloin minkin luona työssä, sillä hän oli totuttanut lapsensa ja
erittäinkin Amrein jo aikaisin tulemaan yksinänsä toimeen. Rahan-ansion
ja tyytyväisyyden kautta taloudenpidossa oli talo onnellisimpia
asuntoja kylässä. Silloinpa kaasi kulkutauti äidin sairaanvuoteelle,
huomispäivänä isänkin, ja moniaan päivän perästä kannettiin pienestä
tuvasta kaksi kirstua ulos. Lapset oli jo vanhempain sairastuttua viety
naapuritaloon Sysi-Matin luo, ja vanhempainsa kuolemasta saivat he
tiedon vasta ensi sunnuntaina, jolloin heille pantiin kirkkovaatteet
päälle ja he vietiin saattamaan ruumiita hautaan.
Vaikk'ei Josenhansilla eikä hänen vaimollansa ollut läheisiä sukulaisia
näillä seuduilla, niin kovastipa ihmiset sittenkin itkivät ja
ylistelivät kuolleita, ja kylänvanhin se talutti lapsia käsistä, kun
astuttiin kirstujen perässä. Haudallakin olivat lapset vielä hiljaa ja
huolettomina, ja vaikka he kyllä usein kyselivätkin, missä muka isä ja
äiti ovat, niin olivat he kummikin melkein iloisia, sillä he olivat
aterialla kylänvanhimman luona ja joka ihminen oli niin erinomaisen
ystävällinen heitä kohtaan, ja kun pöydästä oli noustu, niin
pistettiinpä piirakoita paperissa heille mukaankin. Mutta kun illalla,
kunnallishallituksen päätöksen mukaan, Korppi-Sakari tuli noutamaan
Damia ja musta Maranna Amreita luokseen, niin lapsetpa eivät
tahtoneetkaan erota, vaan rupesivat kovasti itkemään ja pyrkivät
kotiin. Dami saatiin kumminkin kaikenlaisilla lupauksilla taipumaan,
mutta Amreita ei tahdottu saada väen väkisinkään lähtemään, kunnes
viimein kylänvanhimman renkivoutti kantoi hänet käsissään mustan
Marannan taloon. Sinne oli tosin tuotu hänen vuoteensa kotitalosta,
mutta hän ei tahtonut käydä maata, kunnes hän viimein itkusta väsyneenä
nukkui lattialle ja nostettiin vaatteet päällä vuoteelle. Damikin
kuului kovasti itkeneen Korppi-Sakarin luona, sitten huudahti hän
haikeasti, vaan hiljeni kohta jälleen. Ensi iltana jo osoitti tuo
pahamaineinen musta Maranna hellyytensä kasvattiaan kohtaan. Jo moneen
monituiseen vuoteen ei ollut hänellä ollut lapsia ympärillään, ja nyt
seisoi hän makaavan lapsen ääressä ja virkkoi melkein ääneensä:
"Onnellista on lapsen uni! se itkeä tissuttaa katkerastikin,
eikä aikaakaan, niin jopa nukahti, levollisena, vuoteellaan
vieritteleimättä, kieritteleimättä".
Eukko huokasi syvään.
Huomis-aamuna meni Amrei kohta veljensä luo ja auttoi häntä pukeumaan
ja lohdutti häntä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut; kun isä tulee,
niin kyllä hän muka näyttää Korppi-Sakarille. Sitten menivät lapset
kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja itkivät kovasti, kunnes
Sysi-Matti, joka asui naapuritalossa, tuli sinne ja vei heidät kouluun.
Hän pyysi opettajan selittämään lapsille, että heidän vanhempansa ovat
kuolleet, itse hän muka ei oikein osaa selittää sitä ja varsinkaan ei
Amrei ota sitä yhtään ymmärtääkseen. Opettaja teki, minkä voi, ja
lapset rauhoittuivat. Mutta koulusta menivät he jälleen kotitalolleen
ja odottivat siellä näljissään kuni eksyneet, kunnes ihmiset tulivat
noutamaan heidät pois.
Josenhansin tuvan otti kiinnikkeen omistaja jälleen huostaansa,
vainajan tekemät velan maksut menivät hukkaan, sillä muualle
siirtymisen kautta on talojen hinta sanomattomasti alennut; kylissä
seisoo useita taloja tyhjillään, ja autioksi jäi Josenhansinkin tupa.
Koko irtonainen tavara myötiin, ja siitä saatiin lapsille vähäisen
perintöä; mutta sitäpä ei riittänyt likimainkaan maksoksi heidän
ylläpidostaan, he olivat kunnan lapsia ja senvuoksi he sijoitettiin
semmoisten luokse, jotka ottivat heidät vähimmästä maksusta.
Kerran kertoi Amrei riemulla veljelleen, tietävänsä, missä heidän
entinen käki-kellonsa oli, sen oli Sysi-Matti ostanut; ja vielä illalla
seisoivat lapset talon edustalla odotellen, kunnes kellon käki rupesi
kukkumaan; silloin he naurahtelivat toisilleen.
Ja joka aamu kulkivat lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja
leikkivät lammen rannalla, niinkuin näemme heidän tänäänkin tekevän,
mutta nytpä kuulahtivat he, kuuluupa ääni, joka ei ole tavallista tähän
aikaan vuotta: käki Sysi-Matin tuvassa kukkui kahdeksan kukahdusta.
-- "Nyt on aika lähteä kouluun", sanoi Amrei ja läksi veljensä kanssa
kulkemaan nopeasti puiston kautta kylään takaisin. Uudis-talokkaan
viimeisen riihen kohdalla sanoi Dami: "Meidän holhojallamme on jo
tänään puitu paljon eloja". Hän osoitti samassa puijain lyhteiden
siteisin, jotka riippuivat kuni tunnusmerkit riihen ovella. Amrei
nyykäytti päätään äänetönnä.