Olemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä
kukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat
Suomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri,
Porvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa
myöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan.
Kustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa
hänen hallituksensa aikana.
Kaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.
Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan,
Uudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.
Pietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet
määrättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin
nykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään
1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja
Vehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.
Vapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.
Kustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja
Kaskisen v. 1785.
Viime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina,
Kemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta, ja nuorin, on
Lahti.
Väkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 200,000
asukasta), Turku (60,000), Tampere (50,000) ja Viipuri (32,000).
Kustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan
saarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Kuningas toivoi, että tästä
syntyisi Venäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli
siitä niin varma, että käsketti kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman
ja Porin porvarien muuttaa Santahaminaan. Mutta kauppa on virran
kaltainen: se virtaa sinne, mihin sen painolait vetävät. Ja ne eivät
halunneet Santahaminaan, joka jäi autioksi kalliosaareksi, jota
vastoin nuo kuolemaan tuomitut kaupungit ovat yhä olemassa. Kauppa
sattui rakastamaan enemmän Vantaanjoen suuta, jossa silloin oli
koski ja hyvä satama. Sinne muutti muutamia porvareita, ja siinä
paikassa, jota nimitetään Vanhaksikaupungiksi, kohosi noin v. 1550,
pienoinen kaupunki, joka sai koskesta nimensä _Helsingfors_, suomeksi
_Helsinki_.
Tämä pieni kaupunki sai ensimmäiset etuoikeutensa kuningas Juhana
III:lta vuonna 1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius ja tänne
kokosi Kustaa II Aadolf Suomen säädyt ympärilleen isänmaallisille
valtiopäiville v. 1616, jotka ikäänkuin vihkivät Helsingin
tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta satama oli jo silloin tullut
maan kohoamisesta johtuen liian matalaksi, ja v. 1639, Kristiina
kuningattaren aikana, muutettiin Helsinki nykyiselle paikalleen,
puoli peninkulmaa lounaaseen päin olevalle vuoriselle saarennolle,
jota nimitettiin "Vironniemeksi". Tässä kaupunki pysyi edelleen
vähäpätöisenä pikkukaupunkina enemmän kuin 100 vuotta. Mutta kun
Viapori kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi Helsinkikin
kasvaa. Ruotsi-ajan loppupuolella se oli väkilukunsa ja kauniiden
rakennustensa puolesta maan toinen kaupunki; ensimmäinen oli Turku.
Helsingillä oli jo silloin ollut monenlaisia vaiheita ja se oli
ollut raunioina kolme kertaa. Sen olivat hävittäneet viholliset
(v. 1713), rutto (v. 1710) ja tulipalot (vv. 1557, 1713, 1808). Se
oli nähnyt Ruotsin armeijan jättävän aseensa viholliselle v. 1742,
viettänyt Kustaa III:n kanssa Suursaaren meritaistelun muistoa v.
1788 ja nähnyt Viaporin antautumisen v. 1808. Sitten, kun maamme tuli
yhdistetyksi Venäjään, Helsinki oli lähempänä Pietaria kuin Turku;
se oli lähempänä Itä-Suomea; sillä oli satama, johon mahtuivat
vaikka kaikki Itämeren laivastot ja tämän sataman suulla oli lisäksi
Viapori. Sen vuoksi siitä tehtiin maan pääkaupunki; senaatti monine
virastoineen muutettiin tänne v. 1818 ja yliopisto v. 1828.
V. 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5,000-6,000
asukasta. Puoltakaan sen nykyisestä maa-alasta ei ollut rakennettu.
Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on Aleksanterinkatu
korkeine kivitaloineen; senaatinrakennuksen vieressä oli suota.
Kruununhaka oli karjan laitumena, ja kolkot, autiot vuoret,
mihin nyt on raivattu kaupungin pohjoiset ja eteläiset kadut,
näyttivät ihmiskäsille voittamattomilta. Vielä 1830-luvulla oli
kaunis Kaivopuisto jylhää erämaata, ja sillä paikalla, missä nyt
on rautatieaseman kauniit rakennukset oli vielä 20 vuotta tätä
myöhemmin terveydelle vahingollinen lammikko. Mutta keisarin
tahto, raha ja uuttera työ muuttivat tämän vähäisen kaupungin
erämaineen kauniiksi pääkaupungiksi. Se on vielä pieni kaupunki
muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla, mutta varsin suuri meidän
maallemme. Kustavilainen _Albrekt Ehrenström_, Kustaa III:n entinen
yksityissihteeri ja G. M. Armfeltin liittolainen Reuterholmia
vastaan, laati asemakaavan tälle syntymäkaupungilleen ja määräsi
nimet sen kaduille. Arkkitehti _Engel_, syntyään saksalainen mies, teki
senaatin ja yliopiston rakennusten sekä uuden kirkon piirustukset.
Ehrenströmin ja Engelin pitkälle tulevaisuuteen tähtääviä
suunnitelmia noudatettiin kuitenkin ainoastaan osittain ja tämä
turha säästäväisyys maksoi sitten suuria summia.
Nyt ovat Helsingissä kaikki maan korkeimmat virkamiehet ja
oppilaitokset, paitsi hiippakuntain piispat. Väkiluku nousee
nopeasti, teollisuus pystyttää uusia tehtaitaan, raitiotiet
ratisevat, kaasu- ja sähkövalot hohtavat, vihannoivat puistot peittävät
entiset kolkot ja alastomat kalliot. Höyrylaivat savuavat satamassa,
tavaroita tulvii maahan, mutta osa arvotavarain kauppaa kulkee vielä
Santahaminan tienoilta Turkuun ja Viipuriin. Helsinki on yhä
rakenteilla oleva kaupunki, sen kirjava väestö ei ole vielä
yhtenäistynyt ja siellä on liian kallista varallisuuttamme ajatellen,
liian houkuttelevaista heikkouksillemme ja muutenkin paljon
parantamisen varaa. Mutta sinne on kuitenkin kokoontunut paljon maan
parhaita voimia, paljon vireää elämää ja jaloa isänmaanrakkautta.
Aika on sen näin säätänyt; meidän tulee koetella kaikkea ja pitää se,
mikä on parasta.