Monet vuodet oli keisari Nikolain ankara käsi hillinnyt ajan
rauhattomia aaltoja. Hänen sotajoukkonsa olivat voittaneet Persian,
Turkin, Puolan, Unkarin. Suomen sotilaita oli siellä taistellut
venäläisten rinnalla. Hänen sanansa painoi enemmän kuin mikään muu
Euroopan valtiotaidossa; hänen rautaiselle tahdolleen uskalsivat
valtiomiehet ainoastaan salaa panna esteitä. Kun hän kävi Saksassa,
Englannissa, Italiassa, nöyrtyivät kaikki tämän pelättävän
hallitsijan edessä, ja meidän maassamme vapisivat virkamiehet
pelosta, että jokin seikka mahdollisesti suututtaisi tuota ankaraa
keisaria, joka tosin oli suonut monelle hyödylliselle yritykselle
runsasta kannatusta.
Silloin tapahtui v. 1853, että orjuutetussa Turkinmaassa, missä
kristityt olivat milloin turkkilaisten vainon alaisina, milloin
riidassa keskenään, kreikanuskoiset kristityt pyysivät keisari
Nikolain suojelusta. Tästä ja muista syistä joutui Venäjä sotaan
Turkkia vastaan. Merivallat Englanti ja Ranska, lopulta myöskin
Italia, peläten venäläisten valtaa, asettuivat turkkilaisten
puolelle, ja Itävalta asetti uhkaavia sotajoukkoja Venäjän rajalle.
Näin syttyi v. 1854 suuri sota, jota käytiin enimmäkseen Mustaan
mereen pistävällä Krimin niemimaalla, mutta joka ulottui kauas
Itämerelle, jopa Jäämerenkin rannikoille ja kaukaisiin maanosiin.
Suomen kauppalaivasto, joka silloin oli merillä, hävitettiin
melkein kokonaan. Osan laivoista anastivat englantilaiset, toiset
myytiin ulkomaille, jotteivät joutuisi hukkaan. Englantilaiset
astuivat maihin Raahessa, Oulussa ja Kemissä, polttaen laivoja,
makasiineja ja tervavarastoja, mutta kun he alkoivat samaa tehdä
Kokkolassa, torjuttiin heidät takaisin verissä päin. Suomi oli
Napoleonin aikana asettanut kolme rykmenttiä pestattuja jääkäreitä
-- "perunajääkäreiksi" nimitti kansa heitä, mutta heidän sijassansa
oli nyt pestattuja tarkk'ampujia (Suomen kaarti) ja pestattuja
merisotamiehiä (Suomen meriväki). V. 1854 asetettiin uusi joukko
meriväkeä ja kuusi ruotujakoista tarkk'ampujarykmenttiä, niin että
Suomessa silloin oli noin 6,600 omaa sotamiestä, paitsi vapaaehtoisia
ja niitä lukuisia venäläisiä joukkoja, joita maahamme marssi. Tällä
sotavoimalla suojeltiin rannikoitamme; mutta ei ollut helppoa maalla
juosta kilpaa vihollisen laivaston kanssa, joka saattoi missä tahansa
laskea maihin.
Vuosina 1854 ja 1855 kuului kaikilla rannikoillamme tykkien pauketta,
milloin siellä, milloin täällä. Tammisaaren, Turun, Haminan,
Helsingin, Rauman, Uudenkaupungin, Vaasan edustalla ja muissa
paikoissa näyttäytyi vihollisen laivoja. Maapattereita tehtiin,
molemmin puolin ammuttiin, verta vuoti. Ahvenanmaa joutui muutamaksi
ajaksi vihollisen valtaan. Siellä oli venäläinen linnoitus,
_Bomarsund_, jota oli Suomen varoilla rakennettu vuodesta 1830 asti,
mutta joka vielä oli keskentekoinen. Sen ampuivat ranskalaiset ja
englantilaiset maahan ja räjähdyttivät ilmaan, jolloin venäläinen
varusväki ynnä muutamia Turun tarkk'ampujia vietiin sotavankeina
Ranskaan ja Englantiin. Svartholman ja Hankoniemen entiset
Ruotsin-ajan linnoitukset räjähytettiin ilmaan. Rauhallinen Suomi,
jolla ei ollut mitään osaa Euroopan valtiotaidossa, sai tuntea, että
sillä oli kunnia ja vastuu yhteinen eurooppalaisen suurvallan kanssa.
Elokuun 9 päivänä v. 1855 ampuivat Englannin ja Ranskan laivastot
Viaporia pommeilla, suurilla, ontoilla rautakuulilla, jotka olivat
ruudilla täytetyt ja niin laitetut, että ne ammuttaessa syttyivät ja
määräajan kuluttua räjähtävät rikki. Suurin osa linnan sisustasta
muuttui raunioiksi, mutta muurit kestivät eheinä, ja raunioiden
keskellä seisoi edelleenkin pystyssä Ehrensvärdin hautapatsas
kuulain säästämänä kuin ihmeen kautta. Jyske oli niin kova, että se
kuului sisämaahan 30 peninkulman päähän, kun painoi korvansa vuorta
vasten. Helsingissä monet pelkäsivät kaupungin hävitystä ja muuttivat
irtaimistonsa pois, sillä pommit iskivät viuhuen alas rantavierille
ja kyntivät hiekkaan sylensyvyisiä, leveitä kuoppia. Mutta 46 tunnin
päästä lakkasi ankara ampuminen, ja vihollisten laivastot poistuivat,
tekemättä kaupungille mitään vahinkoa.
Pelottomana seisoi keisari Nikolai Venäjän etunenässä vastustaen
melkein koko Euroopan liittoutunutta voimaa. Mutta hänet, jota ei
yksikään vihollinen voinut murtaa, mursi sodan parhaillaan riehuessa,
väkevämpi voima, kaikkivoittava kuolema. Keisari kuoli muutamia
päiviä sairastettuaan 2 päivänä maaliskuuta v. 1855 Pietarissa.
Miettien katselee jälkimaailma hänen valkeasta marmorista tehtyä
yksinkertaista hautaansa Pietari-Paavalin kirkossa, Pietari Suuren
haudan vieressä. Niiden monien joukossa, jotka häntä hänen eläessään
pelkäsivät, oli myöskin niitä, jotka kunnioituksella muistivat, että
hän alati noudatti sitä, minkä oikeaksi arveli, ja niitä, jotka
tiesivät, että hallitsijankin teräkseen puetussa rinnassa liikkui
lempeitä tunteita.