Niin oli nyt entinen Ruotsin maakunta Suomi tullut erityiseksi,
Venäjän valtakuntaan yhdistetyksi valtioksi. Tällaisen uuden,
"kansakuntain joukkoon" koroittavan aseman kunnia ja taakka oli
monen senaikuisen suomalaisen mielestä vaaroja täynnä. He eivät
voineet käsittää keisari Aleksanterin tulevaisuudenajatusta. Kun
he ajattelivat tätä köyhää maata "erottamattomasti ja ikuisiksi
ajoiksi" yhdistettynä sellaiseen masentavaan ylivaltaan, kuin Venäjän
valtakunta oli, vapisi heidän sydämensä tulevaisuuden pelosta. Ja
kun rauhansopimuksessa virkamiehet saivat oikeuden muuttaa Ruotsiin,
käyttivät muutamat korkea-arvoisetkin miehet tätä lupaa hyväkseen.
Me, jotka nyt elämme muutamia miespolvia heidän jälkeensä ja jotka
olemme nähneet silloin niin uhkaavan tulevaisuuden valjenneen
paremmiksi päiviksi, emme saa liian ankarasti tuomita heidän
sydämensä epäilystä.
Ei ainoastaan yhteinen kansa, vaan myöskin verrattomasti suurin osa
valistuneista kansalaisista jäi maahamme asumaan, valmiina nyt kuten
ennenkin kantamaan sen kohtaloita ja käyttämään parhaat voimansa
sen hyväksi. Vielä oli Suomi paloitettuna, kahtia halkaistuna
maana. Venäjän ja Suomen kesken jaettuina kärsivät Karjala ja Savo
suurta ahdinkoa, ollen erilaisten lakien alaisina kummallakin
puolen tuota mielivaltaista rajaa. Venäjän puoli, jota tavallisesti
nimitettiin "_Vanhaksi Suomeksi_", oli Viipurin maaherran aluetta,
jossa kaupungissa oli sen ylioikeusto ja korkeampi oppilaitos,
jotavastoin kirkollinen hallitus oli Pietarissa. Joitakuita vanhoja
lakeja ja tapoja oli säilytetty, toisia muutettu. Talonpoikain
maanomistusoikeus jäi unhotuksiin, sittenkun hallitsijat alkoivat
lahjoittaa suuria maatiloja eli "lahjoitusmaita" mahtaville miehille,
joiden tilanhoitajat mielivaltaisesti koroittivat veroja. Keisari
Aleksanteri huomasi, että tämä osa maata oli ollut huolenpitoa
vailla, että kansa oli vaipunut raakuuteen, että virkamiehet olivat
huononpuoleisia ja että neljän kielen, suomen, venäjän, saksan ja
ruotsin, käyttäminen rinnakkain aiheutti siellä paljon häiriötä.
Siihen aikaan keisari oli kyllästynyt Napoleonin kopeuteen ja aavisti
suuren sodan syttyvän. Voidakseen viedä kaikki sotavoimansa etelään
ja länteen hän tahtoi turvata valtakuntansa luoteista rajaa sekä
Pietaria ja teki Ruotsin kanssa liiton Napoleonia vastaan. Mutta sitä
ennen hän tahtoi, samalla viisaasti turvaten kansan menestystä, vielä
kerran voittaa suomalaisten sydämet jalomielisellä teolla. _Joulukuun
23 päivänä v. 1811_ palautti keisarillinen asetus -- suuri ja kallis
joululahja! -- Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen samojen lakien,
hallinnon ja yhteiskunnallisten oikeuksien alaiseksi. Ne erityiset
olot, jotka olivat venäläisen hallituksen aikana siellä syntyneet,
pysyivät vielä jonkin aikaa, mutta tasoittuivat vähitellen. "Vanhan
Suomen" väestö kasvoi ikäänkuin itsestään kiinni omaan juureensa,
muuhun Suomen kansaan, johon se aina oli ollut liittyneenä. Ja kun
meidän aikanamme Suomen valtio lunasti lahjoitusmaatkin, jotta niillä
asuvat talonpojat saivat ostaa takaisin maansa kiistämättömäksi
omaisuudekseen, niin ei ole Vanhassa Suomessa paljon muita jälkiä
90-vuotisesta erosta kuin se vaikutus, jonka Venäjän ja Pietarin
läheisyys aina saa rajamailla aikaan.
Näin yhdistettiin jälleen silvottu Suomi. Tämä rauhanajan teko
antoi takaisin, minkä kaksi sotaa oli maaltamme riistänyt; sen
raja tuli jälleen samaksi, kuin se vuoden 1617 jälkeen oli ollut.
Vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin vastaiset sukupolvet korjaavat
hedelmiä Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksesta ja maamme
jälleenyhdistämisestä.
Keisarikaan ei ollut kansamme suhteen pettynyt. Kun Napoleon kohta
senjälkeen v. 1812 marssitti puoli miljoonaa sotamiestä Venäjänmaahan
ja tämä valtakunta taisteli henkensä kaupalla maailman suurinta
sotapäällikköä vastaan, oli Venäjällä takanaan luotettavat rajat, ja
se saattoi jakamatta käyttää koko voimaansa hyökkääjää vastaan. Tähän
asti voittamaton Napoleon ajettiin takaisin, lannistettu Eurooppa
nousi hänen valtaansa vastaan, ja vajaan kolmen vuoden kuluttua hänet
vietiin hylättynä vankina eräälle Atlantin meren etäiselle saarelle,
jossa hän sitten kuoli. Hän, joka kerran oli lahjoittanut pois
Suomen, lepää nyt Parisissa Laatokan rannoilta lohkaistun punaisen
porfyripatsaan alla.
Näiden maailmanhistoriallisten tapahtumain aikana työskenteli
vasta yhdistetty Suomi suorittaakseen vuosisatojen ja Aleksanteri
I:n työtä. "Suomen asiain komitea" esitteli keisarille maamme
asioita "valtiosihteerinsä" kautta. Eri hallitus asetettiin
kutakin maamme erityistä hallintohaaraa varten. Perustettiin
Suomen Pankki, perustettiin ritarihuone Suomen aatelia varten ja
Haminan kadettikoulu nuorten upseerien kasvattamista varten. Turun
akatemiaan perustettiin uusia opettajanvirkoja, se sai monia etuja
ja suuriruhtinas Nikolain kanslerikseen eli ylimmäksi esimiehekseen.
Vuonna 1819 tuli Helsinki maamme pääkaupungiksi vanhan Turun sijaan.
Kaikesta näkyi, että uusi Suomi oli syntymässä -- hyödyksikö vai
vahingoksi -- sen voi ainoastaan tulevaisuus osoittaa. Mutta monien
epäröivien ja monien kunnianhimoisten ohella oli maassamme myös
monta uskaliasta miestä, jotka innolla ja toimella ryhtyivät uuden
ajan työhön, niiden joukossa Turun akatemian ensimmäinen kansleri
vuoden 1809 jälkeen, _Mikael Speranski_, syntyään viipurilainen,
Suomen ensimmäinen valtiosihteeri _Robert Henrik Rehbinder_ ja Suomen
ensimmäinen arkkipiispa _Jaakko Tengström_.
V. 1819 kesällä matkusti keisari Aleksanteri laajalti Suomessa.
Milloin vaunuissa, milloin takonpoikaisrattailla, milloin jalkaisin
sydänmaiden halki tai veneessä koskia laskien hän kulki Kuopion,
Kajaanin ja Oulun kautta länsirannikolle ja siitä eteenpäin Turkuun,
Tampereelle, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, kaikkialla voittaen
puolelleen kansan sydämen. Tämä maassamme niin muistettavan keisarin
hallituskausi päättyi vuoden 1825 lopulla.