Kun suurin osa Suomea jo oli valloitettu, erotettiin Klingspor
päällikkyydestä, kuten Lybecker vuonna 1713 ja Lewenhaupt vuonna
1742. Hänen seuraajansa, kenraali Klercker, sai surullisen tehtävän
koettaa parantaa edeltäjänsä vikoja, kun kaikki oli liian myöhäistä.
Sodankäyntiin tarvitaan, paitsi päälliköitä ja sotamiehiä, myöskin
rahaa, ruokavaroja, sotatarpeita, sotalääkäreitä, sairaanhoitoa;
ja Suomen armeijalta puuttui kaikki. Sandelsin täytyi peräytyä
voiton saatuaan, Adlercreutzin tappiolle jouduttuaan. Väsyneinä,
haavoitettuina, sairaina, ryysyihin puettuina, usein vailla leipää
nälän sammukkeeksi, mutta aina vielä uhkaava kivääri kyyryisillä
hartioilla, kulkivat nämä urhoolliset soturit myöhään syksyllä
vielä kerran kohti perimmäistä pohjolaa. Nyt, kun voitto ei
enää heidän mieltänsä elähdyttänyt, vei väsymys ja puute heiltä
viimeisetkin voimat. Useat näistä kaikissa vaivoissa ja vaaroissa
karaistuneista miehistä, joita kuolema niin usein oli sotatanterella
säästänyt, sairastuivat nyt ja kuolivat unhotettuina ahtaissa
kenttäsairaaloissa. Adlercreutz teki sopimuksen Kamenskin kanssa
Olkijoella: koko Suomi Kemijokeen asti luovutettiin venäläisille,
ja Suomen sotajoukon tähteet lähtivät kahtena osastona Ruotsiin.
Kenraali Gripenberg, joka johti Turun ja Porin sekä Hämeen ja
Uudenmaan rykmenttien tähteitä, luuli kaikki menetetyksi, heitti
aseensa ja palasi kotimaahan. Toinen osasto, Savon prikaatin,
Karjalan jääkärien ja Pohjanmaan rykmentin jäännökset, taisteli
Cronstedtin ja Sandelsin johtamana viimeiseen asti ruotsalaisten
rinnalla ja Ruotsin puolesta. Döbeln lausui sitten yksinkertaisin,
kauniin jäähyväissanoin kunnioituksensa näille Suomen urhoollisen
sotajoukon kallisarvoisille tähteille. Ne olivat ruotsalaisen
sotilaan liikuttavat jäähyväiset Suomen sotilaalle, sitten kun
molemmat niin monella sotatanterella olivat kuusisataa vuotta
uskollisesti vierekkäin vertansa vuodattaneet.
Tähän aikaan oli Ruotsin valtakunta kuninkaan itsepintaisuuden
ja taitamattomuuden tähden joutunut perikatonsa partaalle.
Mitä sopi toivoa semmoiselta kuninkaalta, joka vastaukseksi,
kun hänen hätääkärsivä suomalainen sotajoukkonsa rukoili saada
välttämättömimpiä tarpeita, lähetti upseereilleen armollisen
luvan saada talvisodan aikana pitää puuteroimatonta tukkaa! Joka
taholla oli vihollisia, ja viimeinenkin ystävä, Englanti, luopui
loukkaantuneena. Kun sitten venäläiset maaliskuussa vuonna 1809
menivät jään yli Ahvenanmaalle ja Ruotsin rannikolle sekä jäätyneen
Merenkurkun yli Uumajaan, puhkesi kauan kytenyt tyytymättömyys
ilmi, ja Ruotsin sotaväki Länsi-Ruotsissa nosti kapinan. Mutta
ennenkuin tämä joukko ennätti Tukholmaan, ja koska kuningas
kaikista varoituksista huolimatta tahtoi aloittaa sisällisen sodan
kapinallista sotajoukkoa vastaan, riistettiin häneltä kuninkuus
panemalla toimeen vallankumous Tukholmassa 13 päivänä maaliskuuta
vuonna 1809. Adlercreutz, hän se vain muutamien kumppanien avulla
otti rohkeasti kuninkaan vangiksi Tukholman linnassa, minkä jälkeen
kokoontuneet valtiosäädyt asettivat valtaistuimelle kuninkaan sedän,
herttua Kaarlen, joka otti nimekseen _Kaarle XIII_. Suomen viimeinen
kuningas, Kustaa IV Aadolf, vaimoineen ja lapsineen maanpakoon
tuomittuna, kuljeksi sitten synkkänä ja sureksivana Saksanmaalla
eversti Gustafssonin nimellä ja kuoli maanpakolaisena. Hänen
jälkeläisiänsä elää vielä Saksassa.
Ruotsin valtiosäädyt kiittivät Adlercreutzia ja antoivat hänelle
palkinnoksi suuren kuninkaankartanon. Kuusi vuotta hän vaikutti uuden
isänmaansa hyväksi mahtavana jäsenenä sen hallituksessa ja kuoli v.
1815, jolloin hänet haudattiin Siikajoen taistelun vuosipäivänä. Itse
hän suri sitä, että oli ainoa suomalainen mies, joka oli kuninkaansa
syössyt valtaistuimelta. Sellainen teko tuntui suomalaisen sydämelle
raskaalta, vaikka hän sillä olikin pelastanut valtakunnan.
Ruotsin silloisessa hädässä ja uuden kuninkaan noustua
valtaistuimelle ei rauhanteko Venäjän kanssa kauan viipynyt. Se
tehtiin _Haminassa 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809_. Ruotsin täytyi
silloin luovuttaa Venäjälle loput Suomea, joka silloin ulottui
Kemijokeen, ynnä tämän joen sekä Tornion- ja Muonionjokien välinen
maa, joka tähän asti oli ollut ruotsalaista Länsipohjan maakuntaa.
Sitäpaitsi luovutettiin Ahvenanmaa saaristoineen, jota Ruotsi
turhaan koetti itselleen pidättää. Lisäksi täytyi Ruotsin luvata
tehdä rauha Venäjän liittolaisten kanssa ja keisari Napoleonin
tyydyttämiseksi sulkea satamansa Englannin laivoilta. Suomen
kansasta sanotaan rauhansopimuksessa ainoastaan, että koska Venäjän
keisari jo vapaatahtoisesti oli vakuuttanut suomalaisille vapaan
uskonnonharjoituksen, omistusoikeuden ja muut etuoikeudet, Ruotsin
kuningas senjohdosta on vapautettu pyhästä velvollisuudestaan panna
varaamuksia entisten alamaisten eduksi.
Ja näin siis koko maamme 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809
yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.