Pitkällä, surullisella peräytymisretkellään pohjoista kohti oli
Suomen sotajoukko ikäänkuin kadoksissa. Ei kukaan tiennyt, miten sen
oli käynyt, ei kukaan toivonut enää mitään sen aseilta. Silloin, kun
mielet vielä olivat hämmästyksissä Viaporin kukistumisesta, alkoi
saapua odottamattomia voitonsanomia pohjoisesta, ja kohta oli _Kaarle
Juhana Adlercreutzin_ nimi kaikkien huulilla.
Hänen aatelinen sukunsa polveutui Lohjalta talonpojista, ja itse
hän oli syntynyt Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä vuonna 1757.
12 vuoden ikäisenä hän meni sotapalvelukseen ja oli Karjalan
rakuunain kapteenina, kun hän vuonna 1789 haavoittui Döbelnin keralla
Porrassalmella. Älykkäänä ja uskaliaana Adlercreutz oli jo kunnialla
monet tulet kestänyt, kun hän huhtikuussa v. 1808 kenraaliajutanttina
tuli Klingsporin lähimmäksi mieheksi päällikkyydessä ja sai toisinaan
vallan omin päin jotakin uskaltaa. Sotajoukko oli saapunut Raaheen,
urhea, iloinen, parrakas Kulnev ja hänen tuulennopeat kasakkansa
aina kintereillä. Toisena pääsiäispäivänä, 18 päivänä huhtikuuta,
Klingspor istui rekeensä, ajoi edemmäs pohjoiseen päin ja käski
sotajoukon tulla jäljessä. Vastahakoisesti seurasi Adlercreutz, joka
johti sotajoukkoa, ja oli ennättänyt _Siikajoelle_, kun takaa-ajava
vihollinen kiivaasti kävi hänen kimppuunsa. Hän kääntyi päin ja
piti puoliaan viisi tuntia. Silloin kello 6 illalla hän huomasi
venäläisten levittäytyneen liian kauas sivuille, jonka tähden hän
päätti hyökätä heidän keskirintamaansa. Iloista hurraata huutaen
juoksivat uusmaalaiset ja savolaiset takaisin jään poikki, kiipesivät
jyrkkää rantaäyrästä ylös ja valloittivat siinä olevan kylän.
Toisia seurasi jäljessä; Venäjän sotajoukko hajoitettiin kahtia,
ja sen täytyi tappion kärsien peräytyä. Tämä ensimmäinen voitto
rohkaisi Suomen sotajoukon lannistunutta mieltä. Yhdeksän päivää
senjälkeen voittivat Adlercreutz ja Cronstedt toisen venäläisen
sotajoukon _Revonlahdella_, ja nyt oli surkea pakoaika lopussa. Nyt
marssi sotajoukkomme uudestaan ja uusi toivo mielessä etelää kohti.
Vastahakoisesti Klingspor vuorostaan seurasi; mieluisinta oli hänelle
herkkupöytä niin kaukana sotatantereelta kuin mahdollista.
Kallisarvoisia viikkoja kului hukkaan. Eteenpäin kulki kuitenkin
Adlercreutz, eteenpäin kulki porilaisineen tuo urhoollisista
urhoollisin, _Yrjö Kaarle von Döbeln_, musta side otsalla. Tämä
ruotsalaissyntyinen mies oli ylväs saadessaan taas vuodattaa vertansa
suomalaisten soturien johtajana. Döbeln ja Kulnev pitivät toisiaan
niin suuressa arvossa, että Döbeln kielsi sotilaitaan Kulnevia ja
Kulnev samoin väkeään Döbelniä ampumasta.
Juhannusaamuna jyrisivät tykit _Uudenkaarlepyyn_ luona, jossa
vihollisen sotajoukko pelastui joutumasta vangiksi nopeasti
peräytymällä poltetun sillan taakse. Seuraavana päivänä vihollinen
ryösti Vaasan, jossa ruotsalainen sotajoukko oli noussut maihin ja
joutunut tappiolle. Semmoinen oli kuninkaan tapa käydä sotaa. Hän
muka tarvitsi ruotsalaiset sotajoukkonsa tanskalaisia vastaan; hänhän
aikoi valloittaa Norjan. Kerran hän lähestyi laivastoineen Turkua,
mutta kääntyi takaisin, kun Venäjän laivasto näyttäytyi, ja viipyi
myöhään syksyyn Ahvenanmaalla.
_Lapualla_ Pohjanmaalla käy monta tietä ristiin. Siinä seisoi
venäläinen armeija _Rajevskin_ johtamana kahden kylän välissä kirkon
ja joen viereisellä avaralla kentällä. Sen jääkärit väijyivät
ruispelloissa ja kaatoivat monta urhoollista miestä. Adlercreutz
järjesti rynnäkön. Döbeln otti osalleen suurimman vaaran.
Ensimmäisinä ryntäsivät porilaiset ja Karjalan jääkärit; kaikki
tahtoivat kilvan uhmata hirmuista luotituiskua. Iso kirkonkylä
valloitettiin; Liuhtarin kylän sytytti voitettu, mutta taitavasti
peräytyvä vihollinen palamaan. Se oli uljas voitto. Suomen sotajoukko
ryntäsi nyt kolmena osastona etelää kohti: Etelä-Pohjanmaalla nousi
kansa vastarintaan ja ampui kuoliaaksi kuljeksivia vihollisia, josta
sitten koitui talonpojille kova rangaistus. Ahvenanmaalaiset olivat
nousseet jo toukokuussa ja karkoittaneet vihollisen. _Roth ja Spoof_,
kaksi uskaliasta partiolaista, kävivät 40 porilaisen kanssa, niinkuin
muinoin kivekkäät, omin päin sotaa Näsijärven tienoilla, siepaten
vihollisten kuriireja ja tavarakuormia.
Silloin kreivi _Buxhöwden_, joka toimi maamme hallitusmiehenä
Turussa, käsitti, ettei Suomea käynyt valloittaminen muuten kuin tosi
sodalla. Uusia joukkoja valittua, sotaan tottunutta, urhoollista
väkeä tuotiin Suomeen, ja Adlercreutzia vastaan lähetettiin nuori,
älykäs kreivi _Kamenski_. Elokuussa vihollinen taas eteni voimakkaana
ja järjestettynä uuden hyökkäyssuunnitelman mukaan, ja nyt saatiin
"hypätä morsiushyppyä", kuten Kaarle XII:n oli tapana sanoa. Ei
lepoa enää yöllä eikä päivällä, kaikkialla kuului tykkien pauke,
kaikkialla vuoti verta. Meno- ja paluumarssit väsyttivät sotamiehiä.
_Alavus_ oli eteläisin paikka, johon Suomen sotajoukko raivasi
tiensä reippaan voiton kautta, savolaisten hyökätessä etumaisina.
Mutta kun kohta sen jälkeen uljas _Otto von Fieandt_ joutui
tappiolle _Karstulassa_, ja vihollinen uhkasi pohjoista rantatietä,
ei kukaan voinut enää estää vapisevaa Klingsporia kääntymästä
paluumatkalle pohjoiseen, mikä peräytyminen kuitenkaan ei enää ollut
kunniaton pakoretki. Uhkamielisenä ja harmistuneena pysähtyi Suomen
sotajoukko tuon tuostakin rinta vihollista vastaan, voitti toisena
päivänä, peräytyi toisena. Näin saapuivat harvenneet, haavoitetut,
ruudista mustuneet rivit merenrannikolle. Klingspor oli nyt saanut
odottamattoman käskyn "ajaa vihollinen maasta" ja jätti tuskissaan
koko päällikkyyden Adlercreutzille. Tämä pysähtyi lujaan asemaan
_Oravaisiin_, kolmen peninkulman päähän Uudestakaarlepyystä etelään
päin. Hänellä oli 4,900 miestä, puolet ruotsalaisia ja 17 tykkiä.
Syyskuun 14 päivänä ryntäsi Kamenski hänen kimppuunsa mukanaan 7,800
miestä ja 20 tykkiä. Verinen, kuten Suomen viimeinen taistelu vuonna
1714, oli tämäkin päivä Oravaisten kentällä. Taistelu kesti kello
6:sta aamulla myöhään syysillan pimeään. Kulnev oli aloittanut leikin
savolaisten kanssa; sitten taisteltiin muutaman puron omistamisesta,
jonka kumpikin yhtä suurella urhoollisuudella vuorotellen valloitti.
Silloin Adlercreutz päätti, kuten Siikajoellakin, murtaa Venäjän
hajanaisen sotajoukon keskirintaman. Hän jätti vahvan asemansa ja
ryntäsi voitollisena puhki vihollisten rivien. Mutta nyt oli vastassa
vereksiä sotajoukkoja, hänen kimppuunsa hyökättiin sivuilta; hänen
rivinsä murrettiin, hajoitettiin, työnnettiin oikealle metsään,
vasemmalle mereen. Ystävät ja viholliset sekaantuivat pimeässä
toisiinsa, ja voitetun joukkonsa pirstojen kanssa Adlercreutz saapui
Uuteenkaarlepyyhyn, johon Döbeln sitä ennen oli raivannut hänelle
tien, voittaen vihollisjoukon _Juuttaalla_.
Oravaisten kentällä makasi lähes kolmetuhatta kuollutta, niiden
joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista, osoittaen kummankin
sotajoukon miehuutta ja kuoleman halveksimista.
Melkein unhotettuna oli kenraali _Sandels_ savolaisineen koko
kesän vastustanut vihollisen rynnäköitä Toivalassa ja Paloisissa
Pohjois-Savossa. Näissä ja muissa taisteluissa _Fahlander, Malm
ja Duncker_ saavuttivat sankarimaineensa. Kamenski ja Klingspor
olivat syksyllä tehneet aselevon Lohtajalla, mutta tämä peruutettiin
Savossa 27 päivänä lokakuuta. Sandels oli silloin Iisalmen kirkolla.
Koljonvirran luona hyökkäsi 6,000 vihollista hänen 1,400 miehensä
kimppuun. Se oli ankara painiskelu vielä viimeisenä hetkenä.
Hyökkääjät työnnettiin takaisin virtaan ja jättivät sen rannalle
lähes 800 kuollutta ja haavoitettua.