Suomen erottaminen Ruotsista jätti jälkeensä katkeria muistoja
molemmin puolin Pohjanlahtea. Ruotsin puolella oli Suomea kohtaan
paljon vanhaa ystävyyttä, ja siihen yhdistyi tappion katkeruus, suru
valtakunnan silpomisesta sekä tulevaisuuden pelko, jotka tekivät
eron raskaaksi. Kauan vuoden 1809 jälkeen oli toivo Suomen takaisin
valloittamisesta vielä rakkaana ajatuksena monen ruotsalaisen
mielessä, he eivät voineet ajatellakaan, että maallamme enää olisi
mitään onnea ja menestystä, sittenkuin se oli menettänyt Ruotsin
turvan. Vasta meidän aikanamme, kun uusia sukupolvia on astunut esiin
uusine aatteineen, alkavat ruotsalaisetkin huomata, että Suomen
erottaminen Ruotsista oli historiallinen välttämättömyys hamasta
siitä ajasta, jolloin Ruotsi lakkasi olemasta Itämeren valtiaana;
että meidän maatamme senjälkeen oli vaikea puolustaa; että sen
omistaminen pikemmin saattoi Ruotsin uusiin sotiin kuin suojeli
tätä valtakuntaa. Kaikki tämä on vähitellen haihduttanut entisen
mielikarvauden, ja jäljelle on jäänyt ainoastaan vanha ystävyys.
Yhtyneenä kaipaukseen on tämä ystävyys tullut ruotsalaisten puolelta
yhä hartaammaksi. Ruotsalainen on vieraanvarainen kaikkia kohtaan,
mutta hartaammin hän ei purista kenenkään kättä kuin Ruotsiin tulleen
suomalaisen, jota isänmaansa tähden tervehditään kadotettuna, mutta
jälleen löydettynä ystävänä.
Suomen puolella oli samoin vanha liitto niin rakas ja uusi liitto
niin epätietoinen, että eron karvaus sai monen sydämen kauan
verta vuotamaan. Mutta täällä sitä oli jo satoja vuosia nähty
valmisteltavan maatamme silpomalla ja pelolla aavistettu sen
seuraavan Venäjän vallan kohoamisesta ja Ruotsin voimattomuudesta.
Kun eron hetki tuli, oli maamme uusi asema niin kokonaan ihmisten
lähimpänä huolena, näiden katseet pakosta niin herkeämättä
tulevaisuuteen suunnatut, että mennyt aika muistoineen herkesi
mieliä valtaamasta. Pian myöskin tuo uusi, Porthanin perustama
ajatus itsenäisestä Suomesta, omintakeisesta ja itsetoimivasta
Suomen kansasta kävi yhä selvemmäksi ja tehokkaammaksi. Kun siis
vanha sukupolvi muistoineen kuoli pois, tunsi nuorempi polvi itsensä
entisyydestä vapautuneemmaksi. Uuden ajan suomalaiset käsittivät,
ettei Suomi ollut Ruotsilta paljon saanut antamatta paljon takaisin.
Mutta he eivät myöskään, jolleivät olleet sokeita ja tuiki
kiittämättömiä, saattaneet kiistää, että maamme oli Ruotsin vallan
aikana käynyt pitkää, opettavaista koulua, ja että yhteiskuntamme
ja eurooppalainen sivistyksemme yhä edelleen on suurimmalta
osalta ruotsalaista pohjaa. Nuorempi sukupolvi käsitti tämän
ymmärryksellään, niinkuin vanha polvi oli käsittänyt sen sydämellään,
mutta nuorempikin sukupolvi tarvitsi muistojen innostavaa lämpöä, ja
silloin ilmestyivät "Vänrikki Stoolin tarinat".
Vielä miespolven ajat Suomen yhdistämisestä Venäjään eli täällä
vanhoja sotilaita, jotka entisinä aikoina olivat taistelleet
Adlercreutzin, Döbelnin ja Sandelsin johdolla. He elivät
muistoissaan, sodan päivät olivat heille rakkaat, ja he tiesivät
kertoella monta uljasta ja hauskaa tekoa sekä monta pientä
erikoispiirrettä, jotka historioitsija oli unhottanut. 1820-luvun
alkupuolella kuunteli eräs nuori ylioppilas, nimeltä _Johan Ludvig
Runeberg_, tällaisen vanhan sotilaan kertomuksia Ruovedellä. Hänellä
itsellään oli lapsuudenmuisto sodan ajoilta: hän oli nelivuotiaana
nähnyt Döbelnin ja Kulnevin Pietarsaaren kaupungissa. Näiden
muistojen innostamana ja sittemmin tutustuneena moneen vanhaan
sankariin Runeberg -- joka silloin jo oli pohjoismaiden mainioin
runoniekka -- julkaisi nämä sotilasmuistot kahtena kokoelmana nimellä
_Vänrikki Stoolin tarinat_. Ei milloinkaan ole runoteosta meidän
maassamme tervehditty sellaisella innostuksella ja ihailulla. Vanhat
ja nuoret lukivat sitä samalla mielenliikutuksella; pojan sydän
sykki, neidon posket hehkuivat, ja ankarat, jäykät miehet vuodattivat
kyyneleitä, kuullessaan näitä tarinoita menneiltä ajoilta.
Niin yleväaatteisia runoelmia, niin uljaita, niin hartaita, niin
mestarillisia kuvatessaan tapahtumia ja henkilöitä kuninkaasta ja
kenraalista alkaen alhaisimpaan kuormarenkiin asti -- jopa tuohon
kurjaankin asti, jota oli ennen hoettu "riikinkoiraksi", mutta joka
tuli sankariksi hänkin -- ovat harvat maat ja harvat aikakaudet
synnyttäneet. Niitä on lukuaan ainoastaan 34, mutta jokainen runo
on kuin marmorista veistetty taideteos. Ne leviävät nyt kautta
maailman useille kielille käännettyinä; muukalaiset kadehtivat niitä
sotilaita, jotka ovat saaneet haudallensa sellaisen muistopatsaan.
Vänrikki Stoolin tarinat alkavat "Maamme" nimisellä
kansallislaululla, kuvaavat sitten vanhaa, varatonta soturia,
joka ylioppilaalle kertoo sodan vaiheita, ja sen jälkeen ilman
minkäänlaista järjestystä, ylhäisiä ja alhaisia, urhoja ja
pelkureita. Kaikki astuvat ilmielävinä esiin: "Pilven veikko" Perhon
erämaassa; -- ruotuvaivainen sotamies Alavudella; -- luutnantti
Zidén Vaasan poikineen -- torpan tyttö, joka suri sitä, että hänen
sulhasensa oli vammatonna paennut taistelusta; -- typerä Sven Tuuva,
urhon mieli povessa; -- von Konow riidellen korpraalinsa kanssa; --
kuoleva venäläinen Lemun niemellä; -- karkea von Fieandt piippuineen
ja lammasnahkaturkkeineen; -- Sandels Koljonvirran rannalla; -- vanha
Hurtti leirinuotiolla; -- Kulnev, joka suuteli lasta kätkyessä; --
kuningas, joka veti käsiinsä Kaarle XII:n kintaat; -- Klingspor,
josta urhot häpesivät haastella; -- Döbeln Juuttaalla; -- Porilaisten
marssi; -- reipas Lotta Svärd; -- vanha Lode, joka ei sallinut
kenenkään laiminlyödä aamurukousta, vaikka luoteja sateli; -- vakaa
von Törne rikkiammuttuine takinhelmoineen: -- urhoollisen Dunckerin
kuolema Hörneforsin taistelussa; -- von Essen ja hänen sisukas
kuskinsa Matti; -- viisitoistavuotias sankari Wilhelm von Schwerin;
-- rohkeamielinen maaherra Wibelius, joka asetti lain väkivaltaa
vastaan; -- lopuksi Adlercreutz Siikajoella. Ja monta muuta lisäksi.
Kuunnelkaamme ainoastaan sotilaspojan laulua, kaikuna Suomen
sotaisista ajoista!