Yhdeksästoista vuosisata teki tuloaan maailmaan, suuria mullistuksia
tuottaen. Uuden aikakauden koittaessa olivat uudet aatteet vallanneet
ihmisten mielet, ja uuden ajan nuoriso nousi taisteluun vanhan
ajan kannattajia vastaan. Suuren suuret sotajoukot taistelivat
vastatusten, rajoja muuteltiin, valtakuntia kukistettiin,
valtaistuimet vapisivat. Ja tämä suuri aatteiden ja intohimojen
myrsky tempasi viimein mukaansa kaukaisen Suomenkin. Sillä uusi aika
on sellainen, että kaikkien kansain onni kuten onnettomuuskin liittyy
likeisesti yhteen; tuskinpa on niin unhotettua soppea, tuskin niin
pientä torppaa kaukana Suomen saloilla, etteivät suuren maailman
suuret tapahtumat niihinkin koskisi.
Sellaisena väkivallan aikana, joka pani kansain ja ruhtinasten kaikki
voimat koetukselle, oli Jumala asettanut Ruotsin valtaistuimelle
nuoren, rehellisen ja hyvää tarkoittavan, mutta ymmärrykseltään
heikon ja hovi-imartelijain seurassa huonosti kasvatetun kuninkaan.
Kuningas Kustaa IV Aadolf oli kasvanut niin suuria ajatellen
kuninkaallisesta arvostaan, että hän kolmivuotiaana loukkaantui
siitä, etteivät hoviherrat olleet juhlapukuun puetut hänen
syntymäpäivänään. Hän luuli, että kuningas tiesi kaikki paremmin
kuin muut, oli äärettömän itsepäinen, kysyi harvoin neuvoa muilta ja
halveksi varoituksia. Lisäksi hän oli närkäs ja arka pikkuasioissa.
Isä, Kustaa III, oli pannut vaatetukseen ja ulkonaiseen käytökseen
suurta arvoa. Poika määräsi kuninkaallisella säännöksellä niiden
palmikkojen pituuden, joita upseerien tuli pitää niskassa tekotukan
jatkona. Jokaisen napin piti olla niin eikä näin. Nuorella
kuninkaalla oli surullinen muisto isänsä verisestä kuolemasta. Hän
piti Anckarströmin rikosta Ranskan uusien vapausoppien vaikuttamana,
vihasi ranskalaisia, eikä luullut voivansa kyllin ankarasti ehkäistä
vapautta, varsinkaan painovapautta.
Kustaa IV:n Aadolfin hallitessa oli maassamme toistaiseksi rauha
ja hyvä toimeentulo. Vuonna 1797 perustettiin Suomen talousseura
maanviljelyksen ja käsiteollisuuden edistämiseksi. Jokaisen
torpparin täytyi viljellä perunoita; sotamiehiä käytettiin koskien
perkaamiseen, rokotus pantiin toimeen ja se pelasti monta tuhatta
ihmishenkeä. Kuningas osoitti Suomelle suurta hyväntahtoisuutta.
Kesällä vuonna 1802 hän matkusti nuoren puolisonsa Fredrikan kanssa
halki maamme ja laski silloin Turun akatemian uuden talon peruskiven.
Kansa tunkeutui perinnäisellä uskollisuudella Kustaa III:n pojan
ympärille ja katseli huvikseen, kun kuninkaalliset söivät päivällistä
avonaisten ikkunain ääressä kaikkien nähden.
Urhoollisessa, loistavassa, alati rauhattomassa Ranskassa ilmestyi
tähän aikaan mahtava sotapäällikkö ja keisari nimeltä _Napoleon
Bonaparte_ (jota suomalaiset nimittivät "Punaparraksi"). Hän voitti
kaikki vihollisensa ja tahtoi saattaa koko Euroopan valtansa
alaiseksi. Kustaa IV Aadolf uhmaili ja ärsytteli tätä mahtavaa
miestä, voimatta häntä vastustaa, ja kävi häntä vastaan taitamatonta
ja onnetonta sotaa Pommerissa. Englanti ja Venäjä olivat Napoleonin
vahvimmat vastustajat. Silloin Napoleon vuonna 1807 yhtyi Venäjän
keisarin Aleksanteri I:n kanssa Tilsitissä, teki rauhan ja tarjosi
palkinnoksi Suomen, jos Aleksanteri auttaisi häntä englantilaisia
vastaan. Napoleonilla oli tapana näin lahjoittaa pois toisten maita,
joita hän itse ei voinut pitää, ja nyt hän tahtoi rangaista Ruotsin
kuningasta. Keisari Aleksanteri epäröi: Kustaa IV Aadolf oli hänen
lankonsa ja oli tosin ymmärtämättömyydessään ärsyttänyt Venäjätä,
mutta ei kuitenkaan antanut syytä sotaan. Mutta venäläiset olivat
kaksi kertaa ennen valloittaneet Suomen, pitäneet osan ja antaneet
loput takaisin. He tunsivat tämän maan, he katsoivat Pietari
suuren työn vasta silloin päättyneeksi, kun Venäjä oli saanut
haltuunsa kaikki Suomenlahden rannikot ja vallitsi Suomea, joka
oli niin likellä Pietaria. Luulivatpa he myöskin Anjalan ajoilta,
että monet suomalaiset mieluummin soisivat maansa yhdistetyksi
Venäjään. Senvuoksi keisari Aleksanteri kehoitti Ruotsin kuningasta
sulkemaan Itämeren englantilaisilta laivoilta, ja kun kuningas ei
siihen suostunut, hyökkäsi helmikuussa vuonna 1808 kolme venäläistä
sotajoukkoa Suomeen.
Venäläisten sotapäällikkö, kreivi _Buxhöwden_, aikoi valloittaa
maamme noin vain sivumennen. Hän oli kuullut, että suomalaiset olivat
Ruotsin valtaan tyytymättömiä, ja kuulutti, että kaikki pysyisivät
alallansa, ettei kellekään tapahtuisi väkivaltaa, ja että Suomen
sotilaiden tuli luopua Ruotsin sotalipuista ja heittää aseensa
Venäjän sotapäälliköille; he saivat silloin maksun kivääreistään ja
sapeleistaan. Mutta tämä päällikkö ei tuntenut Suomen kansaa eikä
Suomen sotilasta. Kansa pysyi lailliselle esivallalleen uskollisena,
sotamiehet eivät karanneet, saatikka myyneet aseitansa; he sotivat
lippunsa alla kuolemaan asti. Tämän uskollisuuden ymmärsivät
venäläiset hyvin kyllä, he olivat itse uskollisesti ja urhoollisesti
isänmaatansa puolustaneet ja olisivat halveksineet meidän kansaamme,
jos se olisi vilpistellyt velvollisuuksiensa täyttämisessä.
Vuonna 1808 oli Suomella noin 19,000 omaa sotamiestä, paitsi
nostoväkeä; mutta tämä sotavoima oli laajalle hajoitettu, huonosti
varustettu ja sotaan valmistumaton. Se oli kuitenkin sotajoukko,
"mi nääntyin nälkään, pakkaseen voi voiton iskut lyödä". Ne, jotka
talvisydännä ennättivät rajalle, puolustivat joka peninkulman alaa
maastaan ja peräytyivät taistellen ylivoiman tieltä. Alkupuolella
maaliskuuta oli suurin osa meidän sotajoukkojamme koossa Hämeenlinnan
lähellä vanhan kenraali _Klerckerin_ johtamana ja odotti käskyä
rynnätä vihollista vastaan. Silloin saapui kuninkaan tänne määräämä
kelvoton sotapäällikkö -- kreivi _Mauri Klingspor_. Hän ei ollut
viisastunut esi-isäimme vahingosta, hän oli unohtanut, että Lybecker
Kaarle XII:n aikana ja Lewenhaupt vuonna 1742 olivat saattaneet
Suomen perikatoon. Klingspor seurasi heidän onnetonta esimerkkiänsä.
Hän ei ymmärtänyt kansaansa, ei sotamiehiänsä, ei velvollisuutensa
eikä sotakunniansa vaatimuksia. Hän ajatteli vain, miten olla
kuninkaan mieliksi, joka oli käskenyt hänen pelastaa sotajoukkonsa,
kun hänen olisi pitänyt pelastaa maa. Ei sekään auttanut, että vanha
Klercker lupasi panna seitsemänkymmenvuotiaan päänsä takaukseen
voitosta. Surulla ja mielikarvaudella täytyi taisteluun valmiin
Suomen sotajoukon heittää maansa viholliselle alttiiksi ja peräytyä
kauas pohjoiseen Oulua kohti, jotta sillä olisi tie auki Ruotsiin.
Svartholman linna oli antautunut taistelutta, mutta vielä seisoi
suuri, luja Viapori (nykyään Suomenlinna) kallioillaan meren
keskellä; -- Viapori, joka nyt oli, mitä menetetty Viipuri oli
ennen ollut, ei ainoastaan Ruotsin turva, vaan Suomen portin lukko.
Kun Klingspor pakeni, sanoivat vanhat ja nuoret: "Viapori suojelee
meitä, sillä on jäykät muurit, taitava päällikkö, 6,000 urhoollista
sotamiestä, 2,000 tykkiä, suurilukuinen, toista sataa sotalaivaa
käsittävä laivasto. Se on hyvin varustettu, ja Helsingin läheisiltä
vuorilta ammutut vihollisen luodit putoavat voimattomina mereen,
niinkuin rakeet kimmahtavat kalliosta."
Mutta niin ei käynytkään: Viapori kukistui, mutta se ei kukistunut
niinkuin Viipuri. Lujina niinkuin linnoituksen muurit olivat
sotamiesten rivit, mutta päällikkö horjui, ja meren uljas kuningatar,
Suomen vahva lukko, jätettiin 3 päivänä toukokuuta v. 1808, kaikkine
varastoineen, laivoineen ja aseineen, pienelle venäläiselle
sotajoukolle, joka -- ollen itse miesluvultaan linnan puolustajia
tuskin suurempi -- kummakseen näki näiden lähtevän pois vielä jäässä
olevan merenlahden poikki. Helsinki sai toisen kerran kokea samaa
nöyryytystä kuin vuonna 1742, -- joilla kummallakaan ei ole vertaansa
urhoollisen kansamme menneissä vaiheissa.
Silloin valtasi koko kansamme sama kuvaamaton sanattoman kauhun
tunne kuin vuonna 1710, mutta tällä kertaa ei säilytetty kunnia
ollut sitä lieventämässä. Maamme julistettiin Venäjän valtakuntaan
liitetyksi, ja sen asukasten täytyi kirkoissa taikka käräjäpaikoilla
ja raastuvissa vannoa keisarille uskollisuudenvala.