Maamme on kasvattanut mainioita miehiä ja kansalaisia seuraavassa
järjestyksessä: ensin piispoja, sitten sotilaita, sitten
valtiomiehiä, sitten tiedemiehiä, sitten runoilijoita ja viimeksi
taiteilijoita. Ne ovat kaikki palvelleet isänmaataan; mutta se, joka
palvelee isänmaataan, palvelee samassa myöskin ihmiskuntaa.
Ensimmäinen ja paras runoilija oli Suomen kansa, joka on kertonut ne
kauniit sadut ja laulanut ne laulut, joista ennen olemme puhuneet.
Kaikki parhaat senjälkeen ilmestyneet laulajat ovat omistaneet
jonkin verran kansan henkeä, sen yksinkertaisuutta ja harrasta
sävyä. Mutta runoustaide, joka noudattaa järjestettyjä sääntöjä,
on nuorempi taide, ja se alkoi ensin ruotsinkielisenä saada arvoa,
koska tämä kieli oli enemmän kehittynyt ja sillä oli esikuvia
Ruotsissa. Vaikka moni koetti kirjoittaa säännönmukaisia runoelmia
myöskin suomen kielellä, ovat suomalaiset taiderunoelmat kuitenkin
kohonneet suurempaan arvoon vasta meidän aikoinamme, kun suomenkieltä
on enemmän kehitetty. Sillä runous ja kaunotaide ovat sivistyksen
kukkia; senvuoksi ne viimeisinä saavuttavat suuremman täydellisyyden.
Ennenkuin kukat puhkeavat, täytyy kasvin juurtua, varttua ja
lehdittyä.
Ruotsinkielisen runoustaiteen alkuna Suomessa olivat _Jaakko Fresen_
valituslaulut jo Kaarle XII:n aikana. Vapaudenajan lopulla saavutti
suomalainen valtiomies, kreivi _Kustaa Filip Creutz_ suuren maineen
hempeillä, hienoilla ja kauniilla, senaikuisten ranskalaisten
esikuvien mukaan sepitetyillä runoelmillaan. Hän oli Suomen
ensimmäisen suuren runoilijan, _Frans Mikael Franzénin_ edeltäjä.
Franzénin isä oli kauppiaana Oulussa ja olisi suonut poikansakin
rupeavan kauppiaaksi. Mutta hento ja ujo poikanen teki kaikki
tehtävänsä kauppapuodissa yhtä huonosti kuin hän menestyi koulussa
hyvin. Hän sai noudattaa Jumalan kutsumusta ja tuli ylioppilaaksi
Turussa 13-vuotiaana. Siellä hän oli Porthanin rakkain oppilas,
väsymätön oppimaan, ja tuli historian professoriksi. Jo pienenä hän
oli sepittänyt surullisen runoelman kuolleesta lintusesta. Hän oli
hartaasti rakastanut pientä laululintua, joka valoisina kesäöinä
viserteli viiritangon päässä hänen isänsä talossa; tämä lintu, jonka
laulu kumpusi Suomen luonnon sydämestä, opetti Franzénin laulamaan.
Suomi ja Ruotsi ihmettelivät hänen yksinkertaisia, sydämellisiä
runojaan, jotka niin vähän olivat senaikuisten koreiden, mutkikkaiden
runoelmain kaltaisia, ja 21 vuoden ikäisenä oli tuo Suomen
pohjanperiltä lähtenyt runoilija jo maankuulu. Koko hänen pitkä
elämänsä kului sitten vuoroin laulun, tieteen, kirkon ja isänmaan
palveluksessa, mutta ennen kaikkea muistelemme häntä runoilijana,
sillä Jumala oli antanut hänelle runon lahjan.
Ihmisen parhaat ajatukset ja työt ovat lahjoja kaiken hyvän
antajalta. Sen tiesi Franzén. Kirjoittaessaan suurempia ja pienempiä
runoelmiaan -- pienet olivat sydämellisempiä ja parempia kuin
suuret -- hän hyvin tiesi, että kaikki paras tuli ylhäältä. Hänen
ei tarvinnut vaivalloisesti miettiä ja muodostaa runoelmaansa; se
syntyi itsestään. Ja tämä teki hänet niin nöyräksi, kuin sen tuleekin
olla, joka on parhaansa saanut lahjaksi. Hän oli mitä lempein
ihminen; kirkastettu loiste oli hänen kauniissa silmissään ja hänen
kumartuneen päänsä ympärillä. Kun Suomi erotettiin Ruotsista, muutti
Franzén sinne, surren isänmaataan, jota hän ei koskaan lakannut
rakastamasta. Ruotsissa hän tuli kirkkoherraksi ja viimein pohjoisen
Hernösandin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän palveli Jumalan
valtakuntaa monta vuotta sillä suurella, lempeällä ja hellällä
vakavuudella, joka teki hänet niin rakastetuksi. Hän on, paitsi
runoelmiaan, painattanut kauniita virsiä ja saarnoja sekä useita
mainioista miehistä pitämiään muistopuheita.
Vuonna 1840, kun yliopistomme vietti riemujuhlaansa, kävi piispa
Franzén suomalaisessa isänmaassansa. Kaikki oli täällä uutta ja
outoa: uusi esivalta, uudet ihmiset, uudet virstanpylväät. Ainoastaan
nuoriso, joka kunnioituksella ja rakkaudella tervehti häntä
tervetulleeksi, oli vielä sama nuoriso kuin entisinä aikoina.
Keinutuolissa, nuorimman tyttärensä tuudittamana, hänen elämänsä
päättyi seitsemän vuotta senjälkeen, vuonna 1847 Hernösandissa.
Hän oli silloin 75 vuoden ikäinen. Piispa Franzénin sadannen
syntymäpäivän muistoa juhlittiin monin paikoin Suomessa ja Ruotsissa
9 päivänä helmikuuta 1872. Hänelle on muistopatsas pystytetty Ouluun
koko Suomesta kootuilla varoilla.
Franzénin aikalainen oli runoilija _Mikael Choraeus_, papinpoika,
vöyriläinen, joka kuoli hovisaarnaajana Tukholmassa jo 1806. Hän
oli tunnettu sukkeluuksistaan, kaunopuheisuudestaan sekä monista
iloisista, hellämielisistä ja surullisista runoistaan. Franzénin
ja Choraeuksen runoja luki ja lauloi yleisesti Suomen senaikuinen
sivistynyt nuoriso. Nämä molemmat olivat niin uskollisia ystävyksiä,
että Choraeus kuolinvuoteellaan pyysi Franzénia, joka silloin oli
leskimies, ottamaan puolisoksensa hänen nuoren leskensä; niin
tapahtuikin.