Monella on tie mielestänsä oikea,
mutta se johdattaa viimein kuolemaan.
Salom. sananlaskut 16: 25.
Kuningas Kustaa tarvitsi rakkautta, kuten ilmaa tarvitaan
hengittämiseen; viha oli hänestä myrkkyä. Jota enemmän hänen
ympärillään hiipivä viha masensi hänen virkeätä mieltään, sitä
enemmän hän koetti uusilla rohkeilla suunnitelmilla tukahduttaa
sisäistä rauhattomuuttansa. Milloin hän mietti Norjan valloittamista,
milloin Puolan kruunua; vihdoin hän teki liiton Venäjän kanssa
ja varustautui sotaan Euroopan tulikekälettä Ranskaa vastaan,
auttaakseen sen kuningasta hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan.
Hänen selkeä katseensa sumentui; hänen hallituksensa kävi yhä
yksinvaltaisemmaksi, hänen vihamiehensä yhä katkerammiksi. Vihdoin
tekivät muutamat aatelismiehet salaliiton hänet murhatakseen.
Maaliskuun 16 päivänä vuonna 1792 kuningas lähti myöhään illalla
naamiohuveihin suureen teatteriin, jonka hän itse oli Tukholmaan
rakennuttanut. Keskiyön aikana piirittivät hänet oudot, mustiin
puetut henkilöt, valkeat naamarit kasvoilla; käsi löi häntä
olkapäälle, ja ääni sanoi: "Hyvää iltaa!" Samassa paukahti pistoli,
kuului huuto: "Tuli on valloillaan", ja kuninkaan vasempaan kylkeen
meni kaksi kuulaa ja useita rautanaulasia. Nojaten tallimestarinsa,
parooni Essenin, käsivarteen hän vielä jaksoi omin voimin lähteä
salista. Ovet suljettiin, kaikkien läsnäolevien piti merkitä nimensä.
Lattialla oli laukaistu ja laukaisematon pistoli sekä iso, teräväksi
hiottu veitsi.
Tukholman tulliportit suljettiin, ei ketään päästetty kaupungista,
vartijoita lisättiin toinen verta. Jo seuraavana aamuna tavattiin
ja vangittiin murhaaja, erään sepän ilmiantamana, jolta hän oli
veitsen ostanut. Hän oli virasta erotettu kapteeni, nimeltä
Anckarström, rautainen, synkkämielinen ja väkivaltainen mies, joka
luuli kuninkaalta kärsineensä vääryyttä. Hänen rikostoverinsa, jotka
kaikki olivat tyytymätöntä aatelia, joutuivat pian kiinni. Yksi otti
myrkkyä, toiset tuomittiin maanpakoon tai elinkautiseen vankeuteen.
Anckarström yksin mestattiin. Hän kuoli katumatta ja pelotta,
raakalaisen mielenlujuudella, tuntematta hirmuisen rikoksensa
suuruutta.
Kuolettavasti haavoittunut kuningas eli vielä siksi kauan, että
ennätti järjestää valtakunnan hallituksen ja siten tehdä mitättömäksi
salaliittolaisten tuuman, jonka tarkoituksena oli alkuhämmingissä
kumota voimassaoleva järjestelmä. Jalommalla mielenlujuudella kuin
hänen murhaajansa hän kärsi ääneti tuskansa, antoi vihollisillensa
anteeksi ja kuoli 46 vuoden ikäisenä, 29 päivänä maaliskuuta vuonna
1792.
Kuningas Kustaa III:ta on niin katkerasti herjattu ja niin
innokkaasti ihailtu, että jälkimaailman arvostelu hänestä ei vielä
ole vakaantunut. Hänen suurin onnettomuutensa oli se, että hän
oli kasvanut ilman jumalanpelkoa ja että häneen oli juurtunut
menneitten aikain kuvittelu kuningasten virheettömyydestä. Hän
ei ymmärtänyt sitä uusien aatteiden ja suurten kumousten aikaa,
jossa hän eli. Kuten lahjakkaissa ihmisissä useimmiten oli hänessä
suuria vastakohtia: toisinaan sankari urhoollisuudessa, voimassa,
kestävyydessä ja uutteruudessa, toisinaan taas häilyvä perhonen, joka
leikkien kukkasten parissa unhotti kaikki huolet ja kaikki vakavat
ajatukset. "Neron kuninkaaksi" häntä sanottiin, ja se nimitys oli
oikea, mutta kuninkaaksi ei hänestä ollut huojuvalle valtaistuimelle.
Nekin, jotka enimmin olivat häntä moittineet hänen eläessään, surivat
häntä hänen kuoltuansa, ja suomalaiset arvelivat kuten Vänrikki
Stool, että oli "sääli kuningasta urheaa".