Mutta pysyväistä onnea ei kuitenkaan ole ilman totista jumalanpelkoa.
Kustaa III:n aikana eivät ketkään Euroopassa, jotka pitivät itseänsä
sivistyneinä ja valistuneina, uskoneet Jumalaan, vaan järkeen; mikä
ei estänyt heitä luottamasta tietäjiin ja henkienmanaajiin. Tämän
suuren ja yleisen uskottomuuden aikana taistelivat ihmisten intohimot
hillittömästi keskenään, ja samalla kuin aika oli täynnä valtavia
aatteita, rohkeita tekoja, oli se kukkuroillaan myrkyllistä vihaa.
Kustaa kuningas sai runsain määrin sitä kokea. Hänkin uskoi järkeen
ja henkienmanaajiin. Hän uskoi olevansa viisas kuningas, joka
hallitsi kiitollista kansaa. Mutta hänessä oli vikoja, hän erehtyi.
Hän rakasti komeutta ja huvituksia, hän toi maahan ulkomaan tapoja
ja vaateparsia. Hän tahtoi sivistää kansaansa teatterilla, hänellä
oli suosikkeja, jotka eivät aina olleet parasta lajia. Koska hän
tarvitsi paljon rahaa ja alinomaa oli sen puutteessa, määräsi
hän, että kruunu yksinään sai polttaa ja myydä paloviinaa. Hänen
suosikkinsa myivät kirkkoherranvirkoja ja upseerin-valtakirjoja. Tämä
herätti tyytymättömyyttä. Kuninkaallisessa perheessä oli yhtenään
eripuraisuutta, juonia ja keskinäisiä soimauksia, jopa kunniata
loukkaavia puheitakin, ja niistä syntyi juoruja, parjauksia ja
häväistyksiä. Lopulta oli tuskin sitä häpeällistä ja ilkeätä rikosta,
josta eivät kuninkaan viholliset häntä syyttäneet. Kaikkialla
valtakunnassa liikkui tällaisia solvaavia puheita, mutta kuningas ei
niistä mitään tiennyt. Hän itse oli hävittänyt parhaimman keinon,
millä hallitsijat saavat tietää totuuden ja kansan ajatukset
hallituksesta. Hän oli ensin supistanut ja vihdoin lakkauttanut
painovapauden. Näin tulivat ainoastaan imartelijain mielistelyt hänen
korviinsa, ja nämä vakuuttivat, että kaikki ihailivat niin viisasta
kuningasta. Sellaista uskovat kuninkaat mielellään, ja kuningas
Kustaa luuli syystä voivansa odottaa kansalta kiitollisuutta.
Äkkiarvaamatta hän tuli erehdyksensä tuntemaan. Hän oli kutsunut
kokoon valtiopäivät v. 1786, ja niillä hän kuuli niin kovia sanoja,
niillä häntä kohtasi kokoontuneiden säätyjen puolelta niin suuri
vastustus, että hän kiireesti lopetti valtiopäivät. Hän päätti nyt
toimittaa levottomalle kansalleen muuta ajattelemista.
Venäjän hallitsijana oli silloin hyvin mahtava ja valtioviisas
keisarinna _Katariina II_. Hän sekaantui Euroopan asioihin ja tahtoi
ryhtyä Ruotsinkin asioihin. Kuningas Kustaa aavisti, että Venäjä
ennemmin tai myöhemmin oli anastava Suomen ja uhkaava Ruotsia, jollei
hänen onnistuisi saada silvotulle Suomelle parempaa rajaa. Nyt näytti
tilaisuus sopivalta, kun Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, mutta
perustuslaki ei myöntänyt kuninkaalle oikeutta ryhtyä hyökkäyssotaan
valtiosäätyjen suostumatta. Kuningas Kustaa uskotteli silloin, että
venäläiset olivat aloittaneet sodan tekemällä partioretken Ruotsin
valtakunnan alueelle, rupesi itse ylipäälliköksi, vei ruotsalaisia
sotajoukkoja Suomeen kesällä v. 1788 ja meni rajan ylitse.
Oli määrä valloittaa Savonlinnan ja Haminan linnat, mutta
sotajoukossa syntyi levottomuutta, joka pakotti kuninkaan peräytymään.
Ranskasta ja Amerikasta levisi siihen aikaan uusia, kuningasvallalle
vihamielisiä vapausoppeja, jotka pääsivät monessa valtaan. Herjaukset
ja tyytymättömyys kuninkaaseen enensivät nurjamielisyyttä. Armeijan
upseerit olivat kauan pitäneet salaisia kokouksia, ja nyt, kun useat
heistä katsoivat sodan laittomaksi, kieltäytyivät he röyhkeästi
kuningasta tottelemasta ja alkoivat villitä sotamiehiä. Elokuun
12 päivän vuonna 1788 nämä velvollisuutensa rikkoneet sotilaat
tekivät liiton _Anjalan_ kartanossa Kymijoen varrella ja vaativat
kirjelmässä, että kuningas tekisi rauhan Venäjän kanssa ja kutsuisi
kokoon valtiosäädyt. Vieläpä yksi heistä matkusti salaa keisarinna
Katariinan luokse pyytämään häneltä turvaa Suomelle. Sillä muutamat
suomalaiset upseerit ja aatelismiehet tahtoivat irroittaa Suomen
Ruotsista ja tehdä sen itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi
valtioksi. Tämän salaisen hankkeen salaisena johtajana oli
sotapäällikkö _Yrjö Maunu Sprengtporten_, suomalainen mies, joka
ennen oli kiitettävästi maatansa palvellut ja perustanut Suomen
ensimmäisen kadettikoulun, mutta joutunut kuninkaan epäsuosioon ja
palveli nyt keisarinnaa.
Kuningas matkusti nyt Ruotsiin, jota tanskalaiset ahdistivat, torjui
onnellisesti heidän hyökkäyksensä ja voitti jälleen kansan suosion.
Suomessa sota oli hetkeksi tauonnut. Mutta kun Anjalan-miesten
salainen hanke tuli ilmi, katuivat monet, jotka olivat tähän
liittoon yhtyneet ainoastaan nurjamielisyydestä kuningasta ja
sotaa vastaan. Suomen kansa, joka ei koskaan ole voinut sietää
pettureita, havaitsi hämmästyen ja närkästyen sen kuulumattoman
tapahtuman, että omat maanmiehet ja sotilaat ilmisodan aikana olivat
kieltäytyneet tottelemasta kuningasta ja neuvotelleet vihollisen
kanssa. Kaikki tyytymättömyys kuninkaaseen oli unohdettu; yhtenä
miehenä oli koko kansa vanhalla uskollisuudellaan kuninkaan puolella,
ja nyt oli petturien vuoro vapista. Muutamat heistä pakenivat
Venäjälle, toiset otettiin kiinni, pantiin syytteeseen ja tuomittiin
kuolemaan. Kuningas lievensi rangaistuksen, niin että useimmat olivat
jonkin aikaa vankeudessa ja saivat sitten armon. Ainoastaan yksi
rohkeimmista päämiehistä, Turun läänin rykmentin eversti Hästesko,
kärsi kuolemanrangaistuksen.
Seuraavana talvena kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan ja
hyväksyivät 21 p:nä helmikuuta v. 1789 n.s. _Yhdistys- ja
vakuuskirjan_, jonka säädökset vielä enemmän laajensivat kuninkaan ja
supistivat valtiosäätyjen valtaa. Aatelissäädyn vastustusta ei voitu
masentaa muulla kuin väkivallalla, mutta niin kova oli aatelittomain
säätyjen viha Anjalan-miehiä vastaan, että ne suostuivat kaikkeen,
mutta se ei ollut onneksi valtakunnalle eikä kuninkaalle itselleen.