Arvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut
ylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta
rukouksia talon väkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen
hallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia
voimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.
Mutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineet
unhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi,
joka muisteli vain kaarleiaisten voittoja, mutta oli unhottanut
niiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen
hallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsä _hatuiksi_, sillä
hattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä.
Sitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi
hatuista _myssyiksi_, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi
puoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä
vallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin
ymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi
enimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.
Tukholman valtiopäivillä v. 1738 sai hattujen puolue voiton ja
asetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti
syyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten
kiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja
muutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen
kunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän,
kuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja
varattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen
vapaana ja kukoistavana.
Sangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin
viisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän
valtaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään
vierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä
tahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa
valtaistuimelle Pietarin tyttären _Elisabetin_ siinä toivossa, että
hän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat,
jotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt.
Suomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia
Pietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle
ilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan
mitään maakuntia takaisin.
Vähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v.
1741 tuima sota.
Saimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan
kaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin
Ruotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000
miehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan,
jossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel
oli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista
ja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät
ruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta
heidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään
rinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa
sivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti
pakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät
voitettiin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan.
Täällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain.
Lappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta
venäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500
kuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja
suomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli
kenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan,
mutta liian myöhään.
Näin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin,
jopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi.
Useat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot,
sotapäällikkö _Lewenhaupt_ epäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan
ja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon,
ja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään
tullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden,
ja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin
Lewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja
peräytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman
toisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa,
kumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli
joukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen
piirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turuntielle
länsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja
suomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat
palata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin.
Venäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko
Suomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.
Tämän sodan aikana, jota sanottiin "Pikku vihaksi", kärsi Suomi
tosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset
säästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat
tänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun
Ruotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen
perintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi
Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä
pientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v.
1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.
Näin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen
lisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen
sotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta
kansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien
sotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock
pantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman
edustalla.