Suurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein että Jumala valitsee
voimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja
alakuloisia miehiä. Sellainen voimallinen Jumalan välikappale oli
_Arvid Horn_, suurin ja etevin valtiomies, minkä Suomi siihen asti
oli synnyttänyt.
Hän oli syntynyt Vuorentaan kartanossa Halikon pitäjässä vuonna
1663 ja oli samaa mainiota Kankaisten Hornien aatelissukua kuin
kuuluisat sotapäälliköt Eevert ja Kustaa Horn. Hän aloitti uransa
köyhänä ylioppilaana Turussa, meni sitten sotapalvelukseen ja
taisteli vieraassa maassa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1696 Horn
oli Upsalassa, ja silloin tapahtui, että leskikuningattaren hevoset
pillastuivat laukkaamaan linnan mäkeä alas. Kuningas Kaarle XI huusi:
"Eikö kukaan voi pelastaa kuningatarta?" Silloin ratsasti Horn
semmoisella vauhdilla hevosia vastaan, että ne kaatuivat ja hänen oma
hevosensa samoin, mutta kuningatar oli pelastettu. Siitä päivästä
alkoi hänen onnensa. Hän sai päällikkyyden, vuodatti vertansa
Kaarle XII:n ensimmäisissä voitollisissa taisteluissa, ollen hänen
urhoollisimpia henkivartijoitaan. Kun Puolan kuningas erotettiin
hallituksesta ja uusi kuningas kruunattiin, oli Horn, kuten ennen
hänen maanmiehensä Arvid Wittenberg, Puolan pääkaupungin päällikkönä.
Mutta hän ei hyväksynyt Puolan sotaa, sai luvan palata Ruotsiin
ja tuli siellä valtakunnanneuvoston etevimmäksi mieheksi. Hänellä
oli raskas ja epäkiitollinen tehtävä näinä kovina aikoina, jolloin
kuningas Kaarle oli kaukana poissa ja kaikki oli sekasorrossa.
Hän auttoi monta onnetonta suomalaista pakolaista Ruotsissa; hän
keksi neuvon, kun useimmat luulivat Ruotsin valtakunnan olevan
auttamattomasti hukassa. Hän ei pelännyt kuninkaan epäsuosiota
eikä vihamiestensä parjauksia, kun vain saattoi tämän valtakunnan
pelastaa perikadosta. Horn etupäässä sai kuninkaan kuoleman jälkeen
toimeen vapaan hallitusmuodon; sitten hän oli myöskin Ruotsin
valtakunnan hallituksen johtavana miehenä lähes 19 vuotta. Silloin
tehtiin rauha kaikkien vihollisten kanssa. Valtakunta voimistui
jälleen, kaikki sekasorto korjattiin, velat maksettiin, varallisuus
palautui, ja Ruotsin valtakunnan parannettu laki hyväksyttiin Hornin
hallitessa vuonna 1734. Tämä 1734 vuoden laki julkaistiin v. 1759
myöskin suomennoksena ja on näistä ajoista asti suojellut kaikkien
kansalaistemme vapautta ja oikeutta.
Tähän aikaan kohosi Suomi ikäänkuin tuhasta. Jo syksyllä v. 1721
alkoivat pakolaiset palata Ruotsista, huolimatta meren myrskyistä,
joihin moni hukkui. Talvella, keväällä ja kesällä v. 1722 olivat
tiet täynnä tällaisia palaavia pakolaisia ja Venäjältä vapautettuja
vankeja, jotka suurissa joukoissa, hädän- ja huolenalaisina,
etsivät entisiä kotejaan hävitetyssä, mutta aina rakkaassa ja
ikävöidyssä isänmaassaan. Tiet olivat rappiolla, sillat poissa, ei
ollut hevosia, ei ruokavaroja, autiota oli kaikkialla. Kun nämä
pakolaiset löysivät entisen talonsa tai kylänsä paikan, olivat
huoneet poltettuina, paljaiksi ryöstettyinä tai ikkunattomina ja
katottomina, kaivo mullalla täytettynä, pellot metsittyneinä, linnut
olivat tehneet pesänsä hoidottomaksi, autioksi jääneeseen kirkkoon.
Lapset kyselivät turhaan vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Kukaan
ei tietänyt heidän kohtaloansa; ani harvoin löydettiin joku, jonka
luultiin iäksi päiviksi kadonneen. Ja kuitenkin itkivät nämä köyhät
pakolaiset ilokyyneleitä, kun taas astuivat rakkaan kotiseutunsa
maalle. He alkoivat uusin voimin jälleen rakentaa tupaa, raivata
niittyä, kuokkia peltoa ja kulkea pitkiä matkoja hankkiakseen
itselleen hevosen tai lehmän. Ruotsin hallitus heitä auttoi, myönsi
verovapautta määrävuosiksi ja lähetti tänne taitavia miehiä tutkimaan
maamme tilaa ja esittämään keinoja sen parantamiseksi.
Niin suuri hävitys ei ollut hetkessä korjattu. Se kävi hitaasti ja
kysyi paljon vaivaa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä.
Ensimmäiset viljat vei kato; usein pedot repivät vasta hankitun
karjan. Moni näki palatessaan talonsa uusien asukkaiden hallussa, ja
kauan kesti, ennenkuin järjestys ja laki, Jumalan sanan saarnaaminen
ja koulujen opetus jälleen saatiin kuntoon. Mutta eteenpäin
kuitenkin mentiin, toivo ja luottamus huojensi kaikkia kärsimyksiä.
Turun akatemia aloitti taas toimintansa, ja viisi tai kuusi vuotta
rauhanteon jälkeen alkoi hävitetty maamme jälleen kukoistaa.
Kun sota oli riistänyt kaikki nuoremmat miehet, oli alussa maamme
väestönä enimmiten ukkoja, naisia ja lapsia. Vähitellen lapset
kasvoivat, naivat varhain ja alkoivat autiotiloja viljellä. Jumala
on luontoon pannut voiman, joka ikäänkuin kiirehtii korvaamaan
suuria hävityksiä. Joka perhekunnassa oli siihen aikaan ihmeellisen
suuri joukko lapsia. Ja näin väkiluku lisääntyi nopeasti, niin että
miespolven kuluttua maassamme taas oli yhtä monta asukasta kuin ennen
Isoa vihaa.
Antakaa Herralle Jumalallenne kunnia, ennenkuin hän antaa pimeyden
tulla, ja ennenkuin jalkanne loukkaantuvat pimeihin vuoriin. Jerem.
13: 16.
Ihmeellisin teoin sinä vastaat vanhurskaudessasi, sinä Jumala,
pelastuksemme, maan äärten kaikkien sekä kaukaisen meren turva. Ps.
65: 6
Jotka kyynelin kylvävät, he riemuiten niittävät kerran. He itkien
lähtevät, siementä vieden, he riemuiten palaavat, lyhteitä tuoden.
Ps. 126:5, 6.