Sittenkuin Ruotsin ja Venäjän edustajat kauan olivat neuvotelleet
ja Venäjän laivasto hävittänyt Ruotsin rannikkoa, tehtiin vihdoin
näiden molempain valtain kesken toivottu _rauha Uudessakaupungissa_
30 päivänä elokuuta v. 1721. Ehdot olivat Ruotsin valtakunnalle
kovat. Sen täytyi luovuttaa Venäjälle kauniita hedelmällisiä
maita: Viro, Liivinmaa, Inkerinmaa, Viipurin kaupunki ja suurin
osa Viipurin lääniä sekä eteläosa Käkisalmen lääniä ynnä Laatokan
rannikko. Venäläiset luopuivat vielä samana syksynä muusta Suomesta,
joka edelleen jäi Ruotsin vallan alaiseksi, ja maksoivat Ruotsille
määrätyn rahasumman. Eräs suomalainen mies, kreivi Lillienstedt,
papinpoika Porista, sai surullisen tehtävän Ruotsin edustajana
allekirjoituksellaan vahvistaa isänmaansa silpomisen.
Uudenkaupungin rauhansopimuksen johdosta siirtyi ylivalta
pohjoismailla Ruotsilta Venäjälle, joka tästä ajasta alkaen oli
mahtavimpia valtakuntia ja arvonimeltään keisarikunta. Suomi, joka
oli kadottanut esimuurinsa, Inkerinmaan, ja osan alueestaan, jäi nyt
itse vain Ruotsin kilveksi Venäjän kasvavaa voimaa vastaan. Täällä
ei ollut enää turvallisuudesta takeita, kun Viipuri oli venäläisten
vallassa ja heidän uusi pääkaupunkinsa Pietari oli aivan likellä
maamme rajaa. Eivätkä suomalaisetkaan enää luottaneet Ruotsin apuun,
kun he Ison vihan aikana olivat jääneet niin kokonaan oman onnensa
nojaan ja Ruotsin valta oli nyt Venäjän rinnalla niin vähäpätöinen,
Senvuoksi jo moni aavisti, että koko Suomi ennemmin tai myöhemmin
oli tuleva Venäjään yhdistetyksi. Kummallinen epävarmuus vallitsi.
Kaikki tahtoivat uskollisesti pysyä vanhassa liitossaan Ruotsin
kanssa, mutta kukaan ei tietänyt, kuinka kauan se vielä saattaisi
kestää. Ja niin joutui Suomen kansa enemmän kuin ennen ajattelemaan
itseänsä ja kuinka se voisi itsekseen menestyä. Tähän asti oli
kansamme ollut ruotsalaisten opissa, ja paljon oli sillä vielä
oppimista; mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksen jälkeen alkoi
ikäänkuin uusi oppijakso, jossa oppilas kasvoi suuremmaksi ja oppi
ajattelemaan omin päin. Sitä ei heti huomattu, mutta myöhemmin se
selveni enemmän. Uuden ajan aatteet alkoivat hiljalleen kypsyä. Suomi
oli onnettomuudestaan paljon oppinut, ja kansan mieli oli vuoden 1721
jälkeen toinen kuin sitä ennen.
Ruotsi oli onnettomuudesta uuvuksissa, aivan kyllästynyt sotiin ja
kuninkaan yksinvaltaan. Tuskin oli tuo pelätty sankari kuollut, kun
jo kaikki tahtoivat vapaampaa hallitusmuotoa. Kaarle XII oli kuollut
naimatonna. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensa _Ulrika Eleonora_
Ruotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Viimeksimainittu jätti kruunun
puolisollensa Hessenin _Fredrikille_, ja tämä tuli kuninkaaksi ottaen
nimen _Fredrik I_. Molempain täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa
ja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto. Kaikki valta oli tästä
lähtien oleva kansaa edustavien _valtiosäätyjen_ eli valtakunnan
neljän säädyn edusmiesten käsissä. Säätyjen oli määrä joka kolmas
vuosi kokoontua valtiopäiville, säätää lakeja, määrätä sodasta
ja rauhasta sekä valtakunnan hallituksesta. Valtakunnanneuvosto
oli säätyjen asettama ja pani niiden päätökset täytäntöön.
Kaikki asetukset oli annettava kuninkaan nimessä, ja hänen oli
ne allekirjoitettava, mutta ei oman tahtonsa, vaan neuvoston ja
valtiosäätyjen tahdon mukaan. Hänellä oli kuninkaan arvo, mutta ei
valtaa; hän oli nimenä ja kilpenä, jonka takana vapaa kansa hallitsi
valtakuntaa. Sellaista hallitusmuotoa on muissa maissa nimitetty
_tasavallaksi_ eli kansanhallitukseksi. Mutta Ruotsia ja Suomea
sanottiin edelleen kuningaskunnaksi, koska kansa oli siihen tottunut
ja pelkäsi herrain valtaa. Kaikki, paitsi kuningas, iloitsivat
alussa saavutetusta vapaudesta, ja senvuoksi nimitettiin tätä aikaa
_vapaudenajaksi_.