Ruhtinas Galitzin määrättiin valloitetun Suomen ylimmäksi
päälliköksi. Hän oli ihmisrakas mies, joka rankaisi sotamiestensä
väkivallantöitä ja koetti saada järjestystä maahan. Tämä ei ollut
helppoa, kun niin monta pappia, tuomaria ja muuta virkamiestä oli
paennut Ruotsiin. Mutta Etelä- ja Keski-Suomessa saatiin jonkinlainen
hallinto toimeen; kansan täytyi vannoa uskollisuudenvala Venäjän
tsaarille ja maksaa veroa Venäjän kruunulle. Etäiseen Pohjanmaahan
ei ulottunut lempeän ruhtinaan valta; siellä jatkui sota kaikessa
julmuudessaan.
Syksyllä v. 1714 laski Venäjän laivasto sotajoukkoja maihin
pohjoispuolella Uuttakaarlepyytä. Silloin syntyi pako ja
kansanvaellus, jolla ei ole vertaista. Kirkonkellot oli jo ennen
kaivettu maahan tai upotettu jokiin ja järviin. Se, jolla oli
hevonen ja rattaat, pani rattaille lapsensa ja kaikki, mitä
kiireessä ennätti saada mukaansa, paetakseen pohjoista kohti. Tiet
olivat täynnä loppumattomia pakolaisjoukkoja. Jos pyörä särkyi, ei
ollut aikaa korjata vikaa; kaikki täytyi jättää siihen paikkaan.
Jäljessä kulkevain huuto saattoi peloittaa satoja edellä-ajajia
niin, että he viskasivat pois ruoat ja vaatteet, jättivät kaikki ja
juoksivat metsään. Merellä nähtiin niin paljon pakenevia veneitä,
että rannalla olevat pakolaiset luulivat niitä Venäjän laivastoksi
ja taas viskasivat kaikki pois. Muutamia veneitä Venäjän laivasto
veikin merelle; toisia veneitä meni Ruotsin kaupunkiin Uumajaan,
mutta vihollinen seurasi jäljessä ja poltti veneet sekä kaupungin.
Toiset taas etsivät turvapaikkaa Hailuodossa Oulun edustalla, mutta
sinne tuli yöllä kasakoita ja ne surmasivat pakolaiset. Monin paikoin
tekivät talonpojat vastarintaa, sijoittuivat maanteiden varsille ja
ampuivat kuljeksivia vihollisia. Tästä lisääntyivät hirmuisuudet
ja viheliäisyys. Murhat ja poltot raivosivat hillitsemättä. Useita
kidutettiin kuoliaiksi tahi pakotettiin avojaloin juoksemaan lumessa
kasakkain hevosten jäljessä. Kaupungit ryöstettiin, Pietarsaari
poltettiin, Oulussa tehtiin kaikenlaisia ilkitöitä.
Rangaistaksensa vastustusta ja estääkseen hyökkäystä
Pohjois-Ruotsista tsaari Pietari käski hävittää koko Pohjanmaan Kemiä
myöten. Lumi ja umpitiet pelastivat pohjoispuolella Oulua olevan
maan; mutta Liminka, Saloinen ja pohjoispuoli Pyhäjoen pitäjää olivat
perin pohjin hävitetyt, kun Vaasassa asuvan venäläisen maaherran
_Tiesenhausenin_ toimesta käsky peruutettiin. Vuonna 1714 hävitettiin
Ahvenanmaa niin perinpohjin, että sen suuressa saaristossa seitsemään
vuoteen ei tavattu ihmisasuntoa. Mutta Suomesta kävi se maine, että
se saattoi asettaa parhaat sotamiehet. Sellaisia tsaari Pietari
mielellään tahtoi saada palvelukseensa ja käski senvuoksi ottaa
nuoria Suomen miehiä, missä näitä vain tavattiin, ja muodosti niistä
sotajoukkoonsa kaksi rykmenttiä. Avarassa Venäjänmaassa oli myöskin
autioita ja hävitettyjä seutuja. Sinne vietiin tuhansittain miehiä,
naisia ja lapsia Suomesta, paiskattiin hevosen selkään tai ajettiin
joukoissa palvelemaan Venäjän herrain maatiloilla. Limingasta yksin
oli 124 henkeä surmattu ja 454 viety vankeuteen. Venäläisvallan
viimeisinä vuosina saatiin jonkinlainen hallitus Pohjanmaallakin
toimeen, ja arvokkaampain talonpoikain täytyi kerätä veroja Venäjän
kruunulle.
Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana,
pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset
hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset,
jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli
niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan
loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes
vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä
rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä,
taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja
tämä "_Ison vihan aika_" on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan
muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa,
sanottiin: "Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää".
Toiset sanoivat: "Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa."
Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman
hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin
maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan.
Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niinkuin kuningas David 141:sessä
psalmissa: "Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan
luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin, sinuun, Herra, minun silmäni
katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!" Ja
taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan:
"Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät;
sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi
pelastaa minut."
Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja
senvuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksia
kestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja taas kukoistaa, --
sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään
hänen tahtoansa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla,
ennenkuin se on tehtävänsä suorittanut.