Pultavan taistelun jälkeen kuningas Kaarle oleskeli viisi vuotta
pakolaisena uskottomien turkkilaisten luona, taivuttaakseen
heitä sotaan Venäjää vastaan. Siellä hän taas tuli kuuluisaksi
urhoollisuudestaan, kun turkkilaiset tahtoivat hänet karkoittaa hänen
asunnostaan Benderistä; mutta huonosti kuningas saattoi hallita
valtakuntaansa lähettämällä kirjeitä ja kuriireja 200 peninkulman
päästä. Huonosti onnistui turkkilaisten sota Venäjää vastaan.
Silloin kuningas ratsasti taas valtakuntaansa, ja kaikki odottivat
parempia aikoja. Mutta sotajoukkojen Jumala oli hylännyt kuninkaan,
kuten tämä oli hylännyt kansansa. Voitto ei enää seurannutkaan
hänen sotalippujaan; vuosi vuodelta hänen valtakuntansa vaipui yhä
suurempaan köyhyyteen ja ahdinkoon. Urhoollisena niin kovan kuin
hyvänkin onnen päivinä hän soti vieläkin väistymättä, vaikka joka
suunnalta vihollisten ympäröimänä. Aikana, jolloin Suomi kamppaili
kuoleman kanssa, kuningas Kaarle tahtoi valloittaa Norjan, ja
siellä hänet kaatoi eräänä pimeänä talviyönä lopulla vuotta 1718
Fredrikstenin linnasta ammuttu luoti. Samana talvena tuhoutui
suurin osa Suomen viimeistä armeijaa, jonka kuningas oli lähettänyt
Kaarle Armfeltin johdolla valloittamaan Keski-Norjaa. Suomalaisten
täytyi palata takaisin, ja uudenvuoden yönä heidät yllätti yhtäkkiä
tuntureilla lumimyrsky, jossa 600 miestä paleltui kuoliaiksi ja
monet joutuivat raajarikoiksi, kun olivat palelluttaneet kätensä ja
jalkansa.
Kuningas Kaarle oli verraton sotasankari: ruotsalainen
urhoollisuudessa, suomalainen kestävyydessä, niin että hänestä on
sanottu: "ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi". Ei yksikään
kuningas ole ensin koroittanut valtakuntaansa suurempaan kunniaan ja
sitten syössyt sitä syvempään häviöön. Mutta jälkipolvet unhottivat
hänen virheensä ja muistivat vain hänen hyvät puolensa. Ruotsalaiset
unhottivat kärsimyksensä ja kadotetun valtansa ja ylistivät ihailtua
sankariansa. Eivätkä suomalaisetkaan tahtoneet uskoa, että kuningas
Kaarle oli heidät suurimmassa hädässä hylännyt. Hänen urotyönsä
kulkivat satuina vanhojen ja nuorien kesken. Niin kauan kuin yksikin
Kaarle XII:n sotilaista Suomessa eli, otti hän kunnioittaen hatun
päästään joka kerta, kun hän kuuli kuninkaan nimen mainittavan.
Harmaapäisestä Suomen kaarlelaisesta onkin piispa Franzén sepittänyt
kauniin laulun, josta tähän liitämme suomennettuina muutamia
säkeistöjä.
Vanha soturi.
Saimaassa saar' on, maille sen
muut ani harvoin kulkee
kuin lokit aavan myrskyisen,
mi syliinsä sen sulkee.
Sen niemell' yhä törröttää
petäjä käyrä, sammalpää.
Siin' istui alla petäjän
mies muinaisaikalainen,
soturin hattu päässähän
ja parta hopeainen,
sininen takki, taljavyö:
ei nykyaikaista se työ.
[Taljavyö: hirvennahasta valmistettu.]
Tien kyynel oli kyntänyt
kasvoihin kuihtuneisiin,
ja illan viima koski nyt
hiuksiin harvenneisiin;
hymyillen milloin taivaaseen
hän katsoi, milloin syvyyteen.
Jok' ehtoo monet vuodet hän
siin' istui pimennossa
samainen puku yllähän
ja samass' asennossa;
kuin haamu muinaismaailman
hän silmiss' oli katsojan.
"Mies Kaarlen olen viimeinen --"
näin katseell' uljahalla
hän nousi, korkeeks' kohoten --
"viimeinen ilman alla,
mi Kaarlen näin." Tuon nimen vaan
kun lausui, nosti hattuaan.
"Mun kaltaiseni hälläkin
vyö, nuttu oli yhä.
Mutt' tulessa kun oltihin,
hän sankar' oli kyllä,
suur' voitettuna, voittaissaan,
mutt' suurin kenties kuollessaan..."
"Koht' olen satavuotinen,
mutt' tyynnä istun tässä;
ma isänmaani jälkehen
en viihtyis' elämässä." --
Näin lausui; siitä päivinpä
ei häntä enää nähtynä.