Uskaliaimpia kivekkäitä oli Tapani Löving. Hän oli ollut
kirjanpitäjänä ja kirjurina, kun hän vuonna 1710 joutui venäläisen
partiojoukon vangiksi Karjalassa, mutta karkasi ja löi kasakan
kuoliaaksi. Senjälkeen hän meni sotapalvelukseen, sai pienen joukon
komennettavakseen ja oli osallisena lukemattomissa seikkailuissa.
Ollen aina sukkela, neuvokas ja rohkea, hän alkoi pian käydä
sotaa omin päinsä, joskus muutamia kumppaneita mukanaan. Löving
kuljeskeli milloin minkinlaisessa valepuvussa maalla ja merellä,
tiedustellakseen vihollisen asemaa ja antaakseen siitä tietoja
kuninkaalle ja ruotsalaisille päälliköille. Hän oli venäläisten
kanssa usein päivällä kovissa otteluissa; ilvehti tuntemattomana
heidän kanssansa illalla; nukkui yön heidän kanssansa samalla
lavitsalla; otti seuraavana aamuna heidän hevosensa ja aseensa,
aluksensa ja saaliinsa; oli kaikkialla pelättynä, kaikkialla
vainottuna ja kävi sotaansa 11 vuotta uskomattomien vaivain ja
alituisen hengenvaaran alaisena. Hänen monista seikkailuistaan
kerromme ainoastaan muutamia, semmoisina, kuin hän itse niitä on
päiväkirjassaan kuvaillut.
"Vuonna 1713 komensi minut herra kenraalimajuri Armfelt polttamaan
viholliselta Porvoon sillan, ja kun olin sillan korvassa, ampui
vihollinen yht'äkkiä muutamilla sadoilla musketeilla niin, että
maa allani savusi, mutta ei kuitenkaan saanut sattumaan. Sitten
tuli juosten minua kohti sillalle ja tähtäsi minuun muuan mies,
jota minä, ennättäen vähää ennen, ampua paukautin rintaan, ja hän
osasi minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen
osa siltaa poroksi. Takaisin tultuani kohtasi minut herra majuri
Gyllenström ja surkutteli. Sanoi myöskin lisäksi: 'Minkä nimen nyt
annamme Lövingille, kun hän on menettänyt korvansa?' Minä vastasin:
'Menettänyt olen korvani, kuitenkin vain vasemman; mutta moni
menettää tässä vielä henkensäkin.' Kiskaisin sitten pois korvalehden,
joka riippui sivulla."
"Vuonna 1715... Kun heräsin eräässä tuvassa Ahvenanmaalla, tuli 3
miestä ovelle, ladatut pyssyt kädessä. Minä tempasin pistoolini,
hyökkäsin sukkajalassa suoraan heidän päälleen ja ajoin heidät pois,
sittenkuin he olivat laukaisseet pyssynsä, joita minä altapäin
töykkäsin, niin että kuulat menivät kattoon. Sain silmilleni vain
muutamia ruudinjyviä, joiden jälki pysyy hautaan asti. Toverini
ja minä juoksimme jäälle, ja heti, kun olimme rannasta lähteneet,
laskeutui meidän ja maan välille sanomattoman sakea sumu, mutta
edessämme paistoi aurinko niinkuin kirkkaana kesäpäivänä. Jäljissämme
tuli 40 venäläistä rakuunaa ja kasakkaa. Olimme eräällä saarella
pimeään yöhön asti, käänsimme sitten kenkämme takaperin ja marssimme
koko yön. Aamulla tuli tuulenvihuri ja peitti löyhällä lumella
jälkemme. Tultuamme Skagön pohjoiselle niemekkeelle kohtasi meitä
koko parvikunta venäläisiä; siinä pistettiin kumppani vierestäni
kuoliaaksi. Minä hyppäsin korkealta vuorelta alas veteen, jota
meri oli sinne heittänyt. Venäläiset eivät voineet minua saavuttaa
eivätkä ampua; istuin vuoren rotkossa Kaikkivaltiaan turvissa,
riisuin kengät jaloistani, sillä ne jäätyivät kokoon, ja puristelin
jalkojani, jotteivät paleltuisi. Vuorella taitoin kuusenoksia alleni
ja päälleni, makasin näin puolen yötä ja minua paleli niin, että
henkeni ja ruumiini vapisi. Nousin ja kuljin Getan vuorelle kaksi
runsasta peninkulmaa sukkasillani, kantaen jäätyneitä kenkiäni. Kun
kohmejää koski jalkoihin kipeästi, täytyi kaatuessa käsin ja jaloin
ottaa vastaan; joka askel tällä kahden peninkulman matkalla oli
verellä merkitty. Maihin tultuani näin risumajan, johon talonpojat
olivat vieneet tavaransa, mutta vihollinen oli ottanut kaikki.
Sovittelin heiniä jalkaini peitteeksi ja löysin sieltä tyhjän,
karkean säkin, jonka käärin ympärilleni, sekä heinäin alta leivän
ja pienen rasian, puolillaan voita. Mieleeni tulivat kohta Danielin
sanat jalopeurain luolassa: 'Herra, muistatko vielä minua?' Tulta
tehdessäni tuli vihollinen ulkopuolelle. Minä astelin takaperin
meren rantaan, kävelin viluissani edestakaisin vuoren juurella ja
katselin jalkojani: ne olivat paleltuneen nauriin näköiset, valkeat
aina polviin asti. Minun täytyi niitä hieroa lumella. Viimein tulin
Finströmin pitäjään erään lesken luokse; oli 3 päivä maaliskuuta.
Konttasin polvillani, hakkasin puita, muurasin takkaa, korjasin ovea,
ikkunoita ja lattiata. Eukko huomasi minusta olevan apua, lupasi
ruoan ja paransi jalkani. Hän oli kätkenyt lumikinokseen jauhoja,
voita ja juustoa. Tulipa hänen karjansakin, jonka vihollinen oli
vienyt, takaisin nuorat sarvissa. Niin suurta Jumalan ihmetyötä ei
voi ikinä syntinen ihminen ymmärtää, joka ei ole ollut hädässä."
"V. 1717 kesäkuun 8 päivänä purjehdin Falsterbohun ja luin Tanskan,
Englannin ja Venäjän laivastot, jotka olivat Kjögen lahdessa. Tänne
pysähdyin, tein meriretkiä kesäkuun loppuun asti, otin 52 vankia,
3 alusta, täynnä viinejä ja ruokatavaroita, olin Tanskan laivaston
keskellä ja Kööpenhaminan edustalla. Sain sitten kutsun tulla
Kuninkaallisen Majesteetin (Kaarle XII:n) luokse, joka oli Lundissa.
Hän tutki minulta kahdenkesken venäläisten mieslukua Suomessa ynnä
muuta. Annettuani kaikkiin kysymyksiin alamaiset vastaukset tuli
kreivi Liewen Hänen Majesteettinsa luokse. Tämä myös puhui muutamia
sanoja minun hyväkseni, ja hänen Majesteettinsa lausui kahteen
kertaan minulle tämän kiitoksen: 'Me näemme, ettei Löving ole
pelkuri', -- johon minä vastasin: 'Minä en koskaan pelkää, en Jumalan
enkä kuninkaan, vielä vähemmän viholliseni edessä. Sillä minulla on
armollinen Jumala ja oikeutta harrastava kuningas, joka palkitsee,
jos teen pahoin tai hyvin. Vihollistani en pelkää, sillä pelko ei
auta vähääkään.' -- Sitten sain 100 tukaattia ja matkaa varten 50
plootua. Nousin katsomaan, kuinka Hänen Majesteettinsa kirjoitti;
jolloin Hänen Majesteettinsa työnsi kaikki luotaan, taputti minua
olalle ja sanoi: 'Rakas Lövingini, lähtekää huomenna ja toimittakaa
kaikki hyvin, niin kuormat pian lähetetään Suomeen; pidämme teidät
muistissa'..."
"Jumalan suurta, ihmeellistä armoa ja hyviä töitä, niin myös sitä
onnea, jonka Hän on minulle suonut, en viimeiseen hengenvetooni
unhota, vaan iloisella sydämellä sanon: Jumala olkoon suuresti
kiitetty ja kunnioitettu! Sillä rukous on minun väkevyyteni, minun
miekkani ja aseeni, joka minua suojelee hädän aikana. Jumala
vahvistakoon minun uskoani viimeiseen loppuun asti! Amen."
Tapani Löving kuoli Porvoon pitäjässä 88 vuoden vanhana.