Suomen viimeisen sotajoukon jäännökset vietiin Ruotsin rannikoita
puolustamaan. Koko muu Suomi oli jäänyt viholliselle alttiiksi,
paitsi pieni _Kajaanin linna_, joka vielä kaksi vuotta piti puoliaan
metsäin ja erämaiden takana. Sinne samosi venäläinen kenraali Tshekin
4,000 miestä mukanaan joulukuussa v. 1715 ja vaati linnan avaimia.
Majuri _Juhana Henrik Fieandt_ oli Kajaanin linnan päällikkönä.
Hänellä oli 50 vanhaa, aikansa palvellutta, iän ja haavain murtamaa
sotamiestä, mutta ne olivat kaarlelaisia, ja Fieandt antoi
venäläisille epäävän vastauksen. Näiden täytyi ryhtyä piirittämään
niskoittelevaa linnaa. Se ei ottanut oikein menestyäkseen
ilman tykkejä. Sotatauti alkoi raivota huonosti varustetussa
venäläisleirissä; 1,000 miestä kuoli kuukauden kuluessa. Heidän
sijaansa tuli lisäväkeä 3,000 miestä, jotka toivat mukanaan tykkejä.
Nyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yöt päivät heidän täytyi
muureilla valvoa. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita; pakkanen yltyi
niin kovaksi, että heidän sormensa kohmettuivat pyssyä pidellessä.
Naiset ja lapset, jotka olivat paenneet linnan turviin, nääntyivät
nälkään ja viluun. Sittenkin Fieandt tahtoi puolustautua; hän tahtoi
ennen räjäyttää linnan ilmaan kuin antaa sen viholliselle. Mutta hän
ei voinut olla kuulematta onnettomain rukouksia: hän antautui 24
päivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että saisi vapaan lähdön.
Kun Tshekin näki nuo harvalukuiset, nälän näännyttämät, paleltuneet
sotilasvanhukset, jotka kaksi kuukautta olivat uhmanneet hänen koko
voimaansa, oli hän vihoissaan surmauttaa heidät kaikki. Silloin yksi
hänen eversteistään, Mannstein, riisui miekan vyöltään ja uhkasi
luopua Venäjän palveluksesta. Kajaanin linnan puolustajat saivat
jäädä henkiin, mutta heidät vietiin vankeina ja tyhjiksi ryöstettyinä
naisten ja lasten kanssa Venäjän sisämaihin. Linnan kellareihin oli
jäänyt 7 tynnyriä ruutia. Muutaman päivän kuluttua räjähti linna
ilmaan, ei tiedetä miten, ja muurien jäännökset ovat paikallaan vielä
tänäkin päivänä kuohuvan Ämmäkosken saaressa. Tämä linna rakennettiin
vuonna 1607, Kaarle IX:n aikana, Koillis-Suomen suojaksi.
Sodan alussa olivat Inkerinmaan talonpojat tarttuneet aseihin ja
tehneet partioretkiä Venäjän puolelle. Heidän päällikkönsä _Kivekäs_
tuli niin kuuluisaksi, että kansa nimitti sellaisia uskaliaita
partiolaisia _kivekkäiksi_, joskus myöskin _sisseiksi_. Suomen
talonpojat tarttuivat hekin aseihin ja kävivät sotaa omin päin.
Kenraali Nieroht hankki heille aseita, sanoi heitä jalkarakuunoikseen
ja nimitti _Taneli Luukkoisen_ heidän majurikseen. Heillä oli myös
kapteeneja ja luutnantteja, niiden joukossa _Pietari Longström_
ynnä muita. Joskus oli heitä 200 tahi 300 miestä yhdessä; usein
oli 10, 20 tai 30 tällaista hurjapäistä, kaikissa vaivoissa ja
vaaroissa karaistunutta talonpoikaissotilasta väijymässä teiden
varsilla; he surmasivat kuljeksivia vihollisia, anastivat heidän
kuormastovaununsa, polttivat heidän jyväaittansa tai yllättivät
heidät öisin talonpoikaistaloissa. Näin kivekkäät tulivat vihollisen
kauhuksi; mutta kun kansa kaikkialla oli heidän puolellaan, antoivat
he myöskin aihetta julmiin hävityksiin. Venäläiset olivat siihen
aikaan raakoja ja sodan villitsemiä. Kostaakseen kivekkäille he
tekivät kaikenlaista väkivaltaa. He pitivät suomalaisia tavattoman
jäykkäluontoisena kansana, joka piti hävittää, kun sitä ei saanut
kukistetuksi.