Minkätähden Suomi suurimmassa hädässä jätti vahvimman porttinsa
avuttomaksi? Sellainen ei ollut kansan mieli: se tarttui aseihin
kaukaisimmissakin seuduissa; kautta koko maamme kaikui huuto:
"Viipuriin! Viipuriin!" Mutta kuningas oli määrännyt tänne
kelvottoman sotapäällikön, jonka nimi oli _Lybecker_. Hän halveksi
talonpoikia, uuvutti sotaväkensä eikä ymmärtänyt johtaa kansaa,
joka ei mitään mieluummin halunnut kuin puolustaa isänmaatansa.
Kaikki kävi huonosti. Ja kuitenkin Suomen kansa oli jo satoja vuosia
oppinut voittamaan. Jokainen mies oli sotilas, jokainen vaimo kertoi
lapsilleen sankarisatuja. Mutta suurin osa maamme sotakelpoista
nuorisoa vuodatti silloin vertansa Inkerinmaalla, Virossa,
Liivinmaalla, Puolassa, Saksassa ja Venäjällä -- kaikkialla paitsi
ei omassa maassa, missä sen voimia enimmin olisi tarvittu. Kuningas
käski, kansa totteli, onnettomuus tuli, ja nyt tämä urhoollinen kansa
sai uudestaan oppia vanhaa kärsimisen taitoansa.
Viipurin valloitus vaikutti kaikkien sydämiin niinkuin tuulenvihuri,
joka tempaa tuvan suulta oven. Kun mielet näin olivat murheen
masentamat, tuli rutto maahamme. Syksyllä vuonna 1710 se kulkeutui
Virosta laivassa Helsinkiin ja levisi aina Ouluun asti. Ilma oli
tyyni, sumuinen ja terveydelle vahingollinen, aurinko kätki kasvonsa,
ja viheriä lima peitti vedet. Ihmiset sairastuivat yht'äkkiä ja
kuolivat kolmantena päivänä. Moneen taloon ei jäänyt yhtäkään
ihmistä eloon. Turussa kuoli 6,000 asukkaasta 2,000, Helsingissä
1,185, Porvoossa 652. Oulun läänissä kuoli kokonaisia kyläkuntia
sukupuuttoon. Useat pakenivat saaristoihin ja olivat siellä myöhään
talveen. Kun aurinko taas jouluaamuna pilkahti paistamaan, heräsi
murheellisten sydämessä uusi toivo. Siitä alkaen helpotti rutto ja
taukosi kokonaan seuraavana keväänä.
Silloin oli taas sota käsissä. Kovaa kokenut kansa tarttui jälleen
aseihin, hajoitetut rykmentit varustettiin uudestaan. Lybecker
erotettiin päällikkyydestä; hänen sijaansa tuli vanha rehellinen
_Nieroht_, joka turhaan koetti valloittaa Viipuria takaisin. Hän
kuoli pian, ja kuningas uskoi päällikkyyden jälleen Lybeckerille.
Kaksi vuotta kului turhiin marssimisiin, häpeälliseen pakoon, ja
nuoret sotamiehet itkivät harmista, kun eivät saaneet taistella.
Kaukana pohjoisessa kävivät talonpojat molemmin puolin rajaa
"sarkasotaa"; silloin ryöstettiin Kajaanin kaupunki. Venäläiset
saapuivat jälleen v. 1713. He valloittivat Helsingin, Porvoon,
pianpa Turunkin, vaan Lybecker ei tahtonut taistella. Mutta nyt
rohkeni Ruotsin valtakunnanneuvosto tehdä kuninkaan tahtoa vastaan
ja pani Lybeckerin viralta. Urhea kaarlelainen _Kaarle Armfelt_ sai
päällikkyyden Suomessa.
Se oli silloin jo liian myöhäistä. Koko Suomi oli vihollisen käsissä,
pakolaisia purjehti joukoittain Ruotsiin. Turun akatemia oli aivan
autiona. Kuudentuhannen miehen kera Armfelt seisoi Pälkäneellä.
Siellä venäläiset kulkivat hirsilautoilla Mallasveden poikki ja
pakottivat kovan taistelun perästä suomalaisen sotajoukon vetäytymään
pohjoiseen päin. Napuen kylän pelloille Isossakyrössä Armfelt
pysähtyi odottamaan venäläisiä. Hänellä oli silloin 4,300 soturia ja
1,500 aseistettua talonpoikaa. Häntä vastaan samosi Venäjän paras
sotapäällikkö, ruhtinas _Galitzin_, mukanaan 12,000 miestä, ja 19
päivänä helmikuuta v. 1714 oli Napuen eli Isonkyrön taistelu.
Suomen sotajoukko oli kolme päivää seisonut lumessa ja pakkasessa,
molemmin puolin jäätynyttä Kyrönjokea. Kello 11 aamupäivällä
venäläiset tulivat jäätä pitkin ja karkasivat suomalaisten kimppuun
joen oikeanpuolisella rannalla, tuulen tupruttaessa tuiskulunta ja
palavasta kylästä savua näille vasten silmiä. Kahdesti torjuttiin
rynnäkkö, vihollisen rivit hajoitettiin, suomalaiset valtasivat kuusi
tykkiä. Voitto näytti varmalta, kun kenraali de la Barre suomalaisten
ratsumiesten kanssa yht'äkkiä lähti pakoon, joten ainoastaan Turun
läänin ratsuväki jäi paikalle. Venäläisten rivit järjestyivät taas,
suomalainen jalkaväki joutui umpisaarroksiin, ja sen kimppuun
käytiin joka taholta; voitto muuttui veriseksi tappioksi. Talonpojat
joutuivat epäjärjestykseen ja kaatuivat; sotamiehet asettuivat
neliöön ja pitivät puoliaan kuolemaan asti. Useimmat upseerit ja
2,500 miestä kaatui, eräs aliupseeri komensi kolmen rykmentin
jäännöksiä. Armfelt taisteli viimeisten joukossa ja murtautui läpi
vihollisten Laihian metsään. Ruhtinas Galitzin oli menettänyt
3,000 miestä, ja kuitenkin hän puhui suomalaisten urhoollisuudesta
kunnioittavasti. Kunnia oli pelastettu, mutta maa oli menetetty.
Seuraavana keväänä oli Kyrönjoki niin täynnä kuolleita, ettei
sen vettä pitkään aikaan saattanut juoda. Meidän ajan viljavat
peltovainiot joen rannoilla kätkevät kaatuneiden lahonneet luut.