Kahdeksantoista vuoden ikäinen oli Kaarle XII voittaessaan
tanskalaiset ja venäläiset. Tästä hetkestä alkaen hänestä tuli
Euroopan sankari. Maailma ylisti hänen verratonta urhoollisuuttaan,
hänen vaatimattomuuttaan voiton jälkeen, hänen lempeyttään voitettuja
kohtaan, hänen puhtaita tapojaan ja vilpitöntä jumalanpelkoaan.
Hänen kansansa uneksi vain voittoja, hänen sotilaansa -- hänen
kaarlelaisensa -- pitivät suurimpana kunnianansa saada sotia ja
kuolla kuninkaan puolesta.
Ja eteenpäin kulki kuningas Kaarle voitosta voittoon. Hän piti
vaarat leikinasiana; luodit näyttivät häntä väistävän. Hän kääntyi
kolmatta vihollistansa, Puolan kuningasta August Väkevää vastaan.
Siitä ei ollut apua, että August voi paljain käsin puristaa kokoon
hevosenkengän: kaiken täytyi väistyä pohjolan sankarin tieltä. Hän
kulki leveäin virtain poikki vihollisten nähden; hän kaatoi suuria,
urhoollisia, hyvin varustettuja sotajoukkoja. Hän kulki isoisänsä
tietä, valloitti koko Puolan valtakunnan, erotti kuningas Augustin
hallituksesta ja pakotti puolalaiset valitsemaan uuden kuninkaan,
jonka kanssa hän teki liiton. Viimein hän ryntäsi August Väkevän
perintömaahan Saksiin ja pakotti vastustajansa rukoilemaan rauhaa.
Seitsemän vuoden kuluttua Narvan taistelusta kuningas Kaarle oli
valtansa kukkuloilla. Ei ollut toista nimeä niin uljasta kuin hänen,
ei ollut toista sotajoukkoa niin tottunutta voittamaan. Keisarit ja
kuninkaat vapisivat, kun nämä pelättävät pohjolan sankarit vielä
kerran ilmestyivät Saksaan.
Mutta Jumala havaitsi, että kunnia ja sankarimaine olivat tulleet
kuningas Kaarlen mieliteoiksi ja että paljon viatonta verta oli
Puolassa vuotanut. Senvuoksi Jumala, joka on väkevintäkin sankaria
väkevämpi, asetti määrän kuninkaan voitoille ja sokaisi hänet
menestyksellä. Hänen kulkunsa Puolassa oli kuin purjehtijan kulku
merellä: kaikki väistyi hänen tieltään, mutta hänen takanansa
yhdistyivät aallot, kansa nousi ja karkoitti hänen liittolaisensa.
Nyt Kaarle kuningas lopuksi tahtoi valloittaa Venäjän valtakunnan ja
retkeili Etelä-Venäjälle, jossa odotti apua kasakoilta. Mutta niinä
seitsemänä vuonna, joina hän oli jättänyt venäläiset rauhaan, oli
tsaari Pietari ruotsalaisilta oppinut sotataidon ja harjoittanut
joukkonsa taistelukuntoisiksi. Kuningas Kaarle tunkeutui yhä
etäämmälle eikä saanut apua, näki ainoastaan hävitettyjä maita ja
vimmastuneita vihollisia. Hänen sotilaansa seurasivat häntä; uljas
sotajoukko sai uusia voittoja, mutta harveni harvenemistaan, ja
Pietari voitti ne lisäjoukot, joita Suomesta lähetettiin.
Kesäkuussa v. 1709 kuningas ryhtyi piirittämään Poltavan linnaa
Etelä-Venäjällä, 200 penikulman päässä omasta valtakunnastaan. Siinä
tsaari Pietari hänet saarsi 55,000 miestä ja 132 tykkiä käsittävällä
sotavoimalla. Ruotsin sotajoukossa oli 18,400 miestä; siltä puuttui
ruokavaroja ja ruutia, mutta kuningas Kaarlen tapana ei ollut kääntyä
takaisin. Oli 28 päivä kesäkuuta. Pelkäämättä, kuten ainakin,
ryntäsivät hänen uhkamieliset sotilaansa venäläisten linnoituksia
vastaan ja valloittivat ne. Mutta tähän asti haavoittumatonta
sankaria oli pyssynluoti nyt pahasti haavoittanut jalkaan, niin
ettei hän voinut ratsastaa kentällä järjestämässä taistelua. Syntyi
hämmennystä johdossa: osa armeijasta ryntäsi yhä eteenpäin ja joutui
vangiksi; toinen osa jäi paikoilleen, ja sen kimppuun karkasi suuri
ylivoima tsaarin itsensä johtamana. Hirmuisen taistelun jälkeen
Ruotsin sotajoukon täytyi väistyä; 2,500 miestä oli kaatunut,
2,000 oli vankina; loput kokoontuivat kuninkaan ympärille ja
marssivat eteläänpäin. Siellä on iso _Dnieper_-virta, johon yhtyy
pienempi _Worskla_-niminen joki. Näiden jokien kulmauksessa joutui
ruotsalaisen sotajoukon jäännös taaskin venäläisten ahdistamana
saarroksiin. 12,500 miehen täytyi antautua vangiksi; 500 miestä pääsi
kuninkaan kera Turkinmaahan.
Pultavan taistelussa kamppaili noin 3,000 suomalaista, jäännöksiä
niistä urhokkaista pataljoonista, jotka olivat sotatantereilla
harvenneet. Näiden joukossa oli Viipurin, Uudenmaan ja Turun läänin
ratsumiehiä, Karjalan rakuunia sekä jalkaväkeä Porin, Uudenmaan
ja Turun läänin rykmenteistä. Ne, jotka eivät kaatuneet, vietiin
vankeina kauas Venäjälle. Muutamat pakenivat kotimaahansa; toiset
päästettiin vapaiksi rauhanteon jälkeen, ja kaikilla oli kummallisia
elämänvaiheita kerrottavana.