Nälänhädän kovimmillaan ollessa kuoli kuningas Kaarle XI vuonna 1697,
kansojensa siunaamana. Tukholman linna paloi, uusi aika alkoi.
Valtaistuimelle nousi nyt tämän viisaan kuninkaan viisitoistavuotias
poika, jonka kuuluisa nimi oli _Kaarle XII_. Hän rakasti vanhoja
sankarisatuja, ja jo aikaisin hänellä oli suuret urotyöt mielessä.
Nelivuotiaana hän istui hevosen selässä, 12 vuoden ikäisenä hän
ratsasti täyttä laukkaa pensaiden ja aitojen ylitse. Sotaleikit ja
metsästys olivat hänen mielitöitään lapsuudesta saakka, ja kun hän
oli kiertänyt karhun metsässä, ei hän sallinut kenenkään käyttää
muita aseita kuin ryhmysauvoja ja puuhankoja, saadakseen pedon
elävältä kiinni.
Ennenkuin hän oli 16 vuotta täyttänyt, otti hän valtiosäädyiltä
vastaan isänsä yksinvallan. Hän käytti sitä poikamaisella tavalla,
antoi vanhain valtaneuvosten hallita valtakuntaa ja näpähytteli
kirsikankiviä heidän nenällensä. Itse hän oli sotasilla, ryntäsi
lumilinnoituksia vastaan, laski kelkalla äkkijyrkkiä mäenrinteitä,
ratsasti hoviherrojaan kumoon, valjasti 30 hevosta riviin 30 reen
eteen ja piti meritappeluja, joissa taistelijat ruiskuttivat
toistensa veneet vettä täyteen. Kun hän oli näin riehunut kolme
vuotta, tuli hänestä mies ja sankari, jota koko maailma ihmetteli.
Tähän aikaan hallitsi Venäjällä tarmokas tsaari, _Pietari I_, jolle
jälkimaailma antoi lisänimen Suuri. Hän tahtoi tehdä valtakuntansa
mahtavaksi ja opettaa tietämättömälle kansalleen Länsi-Euroopan
sivistystä. Mutta Venäjä oli silloin Itämerestä eristettynä, ja sillä
oli pääsy merelle avoinna ainoastaan Jäämeren kautta. Pietari oli
valloittanut maita turkkilaisilta; nyt hän ryhtyi, Puolan ja Tanskan
kuningasten liittolaisena, ahdistamaan myöskin Ruotsia. Kaikki olivat
kuulleet puhuttavan Ruotsin valtaistuimella "mellastavasta pojasta"
ja tahtoivat käyttää tilaisuutta saadakseen takaisin ruotsalaisten
valloittamat maat.
Keväällä v. 1700 syttyi tämä suuri sota. Kuningas Kaarle oli
metsästämässä ja oli saanut 14 karhua elävältä, kun hänelle tuotiin
tieto kolmen vihollisen hyökkäyksestä. Silloin tuli leikistä täysi
tosi. Ennen kesän loppua oli "poika" sotajoukkoineen noussut maihin
Tanskassa ja pakottanut sen kuninkaan rauhantekoon. Sieltä hän lähti
Venäjää vastaan. Tsaari Pietari oli linnoitetussa leirissä Narvajoen
rannalla Virossa ja aikoi 45,000-miehisellä sotajoukolla valloittaa
ruotsalaisen Narvan linnan. Häntä vastaan marssi kuningas Kaarle
ja karkasi 20 p:nä marraskuuta v. 1700 venäläisten kimppuun 8,400
miehellä väsyneitä, viluisia ja läpikastuneita joukkoja, jotka olivat
yönsä viettäneet lumessa taivasalla.
Tsaari Pietari oli parhaiksi matkustanut pois, ja eräs ranskalainen
johti hänen harjaantumattomia joukkojaan. Kello 2 iltapäivällä
alkoi ankara pyryilma. Lumi tuiskusi venäläisten silmiin, niin
etteivät he voineet nähdä vihollisiaan, ennenkuin nämä jo olivat
heidän kimpussaan. Siinä alkoi tuima taistelu kaikilla aseilla,
enimmin kuitenkin miekalla. Venäläisten leiriin rynnättiin, vallit
murrettiin, venäläinen ratsuväki kääntyi pakoon ja yritti päästä
virran poikki, mutta 1,000 miestä hukkui. Venäjän jalkaväki piti
urhoollisesti puoliaan, mutta joutui epäjärjestykseen ja yritti
paeta erään sillan ylitse. Silta murtui, ja taaskin tuhansia
hukkui virtaan. Ne, jotka eivät voineet päästä pakoon, pitivät
hurjistuneina puoliaan. Kuningas oli joka paikassa ensimmäisiä;
hän ratsasti suoraan vallihautaan, menetti hevosensa, miekkansa
ja toisen saappaansa, mutta oli pian taas ottelussa. Pimeä tuli,
ystävät ja viholliset hämmentyivät toisiinsa. Venäläiset eivät
voineet väkeänsä laskea, heidän sotajoukkonsa oli hajoitettu kahteen
osaan, he eivät luottaneet ulkomaalaiseen päällikköönsä ja pitivät
taistelun menetettynä. Se päättyi; soturit seisoivat sota-aseissa
kylmässä talviyössä väsyneinä ja viluissaan. Seuraavana aamuna
voitollinen Ruotsin sotajoukko asettui pitkiin riveihin, peittääkseen
vähälukuisuuttaan. Siinä oli silloin ainoastaan 6,000 sotamiestä;
monella näistä ei ollut luoteja eikä ruutia. Osa Venäjän sotajoukosta
oli lähtenyt yöllä tiehensä; 12,000 heitti aamulla aseensa ja sai
vapaasti mennä menojaan. Kolmantena päivänä kuningas kiitti Jumalaa
voitostansa pelastetussa Narvassa.
Kaksi viidettäosaa siitä sotajoukosta, joka voitti Narvan
taistelussa, oli suomalaisia. Siinä taisteli 500 Turun läänin
ratsumiestä, 600 Uudenmaan ratsumiestä, 500 Viipurin läänin
ratsumiestä, 850 miestä Viipurin jalkaväkeä ja muita joukkoja eri
osista maatamme: yhteensä 3,200 suomalaista.