Jumalan tahto oli, että Suomen kansa Kaarle XI:n onnellisina
aikoina kokoaisi voimia kestääkseen uusia koettelemuksia. Sillä
tämän kuninkaan viimeisinä hallitusvuosina alkoi pitkä jakso suuria
onnettomuuksia, joita ei yksikään kansa olisi voinut kestää ilman
sitkeätä elinvoimaa, kärsivällisyyttä ja luottamusta Jumalaan.
Luonnonvoimat ja vuodenajat olivat kuin hairahtuneet säännölliseltä
uraltaan. Viitenä vuotena, vuodesta 1689 alkaen, Jumala lähetti
edeltäpäin kaikenlaisia luonnossa näkyviä varoituksia. Kesät olivat
tavattoman kuumia, keväät ja syksyt tavattoman kuivia, talvet
ylenmäärin kylmiä. Vuonna 1690 kävi sydänkesällä niin kova halla,
että pääskysten pojat putoilivat kuolleina pesistään. V. 1691
poimittiin mansikoita huhtikuussa, mutta samaan aikaan v. 1692 oli
niin kova pakkanen, että monta ihmistä paleltui kuoliaaksi.
Etelä-Euroopassa oli kovia maanjäristyksiä, vuoret syöksivät tulta,
ja heinäsirkkalaumat hävittivät viljavainioita. Näinä viitenä
vuotena Suomessa kuitenkin saatiin monta runsasta satoa. Viljaa oli
niin paljon, että jyväkuormat usein seisoivat monta päivää myymättä
kaupunkien toreilla. Mutta kaikki elivät vain päivästä päivään
niinkuin taivaan linnut; kukaan ei huolinut säästää mitään vastaisen
varaksi, ei kukaan ottanut varteen Jumalan varoittavia ennemerkkejä.
Vuonna 1694 oli Keski-Euroopassa niin kauhea nälänhätä, että
rikkaassa Pariisissa kuoli nälkään 92,000 ihmistä. Suomessa tuli
katovuosi, kansa söi pettua, siellä täällä nähtiin jo nälkään
kuolleita ihmisiä teiden varsilla. Vuonna 1695 tuli "suuri
nälkävuosi". Silloin oli niin kova talvi, että moni paleltui
kuoliaaksi, ja sudet ahdistivat ihmisiä huoneissa. Kevät tuli kylmä,
kesä kylmä ja sateinen. Elo ei ennättänyt kypsyä, pelloilla nähtiin
vain joitakuita korsia ja niiden vieressä pelkkä musta multa.
Syyskuussa halla vei kaikki, mitä jäljellä oli. Hätä yltyi, herrat ja
talonpojat alkoivat palveluksestaan erottaa puolet palvelijoistaan.
Seitsemän jyvälaivaa joutui Merenkurkussa haaksirikkoon.
Vuosi 1696 oli kovempi kaikkea, mitä maamme siihen asti oli kokenut.
Se oli kummallinen vuosi. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat
jo helmikuun lopulla, pääskyset tulivat Etelä-Ruotsiin, ja useat
tekivät toukoa. Mutta maaliskuun 7 päivänä palasi pakkanen, ja järvet
jäätyivät jälleen niin lujiksi, että niitä ajettiin. Kevättouot
turmeltuivat, syyskylvö mätäni maassa. Kesä tuli kylmä, ja elokuun
8 päivänä peitti paksu jää kaikki järvet. Elokuun 22 päivänä tuli
taaskin halla, käyden neljänä yönä perätysten. Koko Suomessa saatiin
tuskin muutamia tynnyrejä hallan panemia, puoleksi tuleentuneita
jyviä. Niityt eivät kasvaneet heinää, elukat kuolivat, jänikset ja
osaksi linnut katosivat metsistä, kukko herkesi laulamasta, arka
ilves otti pakonsa kyliin, rottalaumat söivät kaikki, mitä eteen
sattui.
Silloin Jumalan käsi saattoi koko Suomeen suuren hädän ja puutteen,
semmoisen kuin profeetta Jooel sanoo: "Pelto on hävitetty, maa on
murheissansa ja peltomiehet seisovat hämmästyneinä." Mikkelinpäivän
aikaan alkoi irtolaisväkeä, pian myös torppareita ja pikkutilain
omistajia virrata kaupunkeihin. Nämä tulivat täpötäyteen väkeä,
ja vähän oli antamista. Kalpeita, haamuiksi laihtuneita ihmisiä
hoippui maanteillä, kunnes kaatuivat, ja monet jäivät kirkkomaille
kuolemaan. Kun nämä nälkiintyneet joukot tapasivat lehmän tahi
hevosen laitumella, löivät ne sen paikalla kuoliaaksi, söivät lihan
raa'altaan ja joivat veren. Jos ei sellaista ruokaa ollut, käytiin
käsiksi koiriin, kissoihin, rottiin, variksiin ja kaikenlaisiin
perkeisiin. Toiset söivät olkia, ruumenia, rapaa, ruohoja, juuria.
Talonpojat, porvarit, papit, herrasmiehet, kaikki söivät pettuleipää,
ja sitä pidettiin rikkaana, jolla oli hiukan tyhjistä tähkistä
hienonnettuja survejauhoja petun sekaan panna. Epäterveellinen
ravinto synnytti hävittäviä kulkutauteja. Monessa pitäjässä väki
väheni aivan sukupuuttoon. Yhtenä vuotena kuoli Suomessa 100,000
ihmistä ja näinä kolmena nälkävuotena yhteensä enemmän kuin 150,000
eli lähes kolmas osa maamme silloisesta väestöstä. Kaikki kansa
nöyrtyi nyt Jumalan väkevän käden alle, ja hänen sallimastaan loput
säilyivät hengissä, parhaasta päästä kalastamalla järvien ja meren
rannikoilla. Hiukan viljaa tuli myöskin valtakunnan hallitukselta
Ruotsista.
Vuonna 1697 oli kasvu parempi, mutta mihin ei mitään ollut kylvetty,
siinä ei ollut korjattavaakaan. Vasta seuraavina vuosina nähtiin
maassamme taas leipää. Nälänhädän seuraukset tuntuivat kuitenkin
kauan. Monta oli maastamme lähtenyt, kuollen Venäjälle tahi
Ruotsiin. Autioiksi jääneihin kyliin ja pitäjiin muutti sitten
toisia asukkaita. Elinvoimat masentuivat, valistus pimeni, tavat
villiytyivät. Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka
henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana
piti lait pyhinä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria
väkivallantöitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena
poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia
herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan
käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta
porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista
kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.