Kristiina kuningatar oli mieleltään niin epävakainen, että pian
kyllästyi valtakuntaansa ja jätti kruunun vuonna 1654 serkulleen
Kaarle Kustaalle, joka oli Kaarle IX:n tyttärenpoika. Itse hän
matkusti ulkomaille, kulki maita mantereita ja himoitsi maailman
ihailua. Mutta kun hän ei pelännyt Jumalaa eikä rakastanut
isänmaatansa, ei hänellä ollut missään pysyväistä sijaa. Hänen isänsä
oli uhrannut henkensä Jumalan puhtaan opin puolesta, mutta tytär
mieltyi katolisen kirkon erheisiin ja päätti rauhattoman elämänsä
vieraassa maassa.
_Kaarle X Kustaa_ oli uskaliaimpia ja urhoollisimpia kuninkaita.
Häneltä puuttui vain tarpeeksi voimaa kukistaakseen puolet maailmaa.
Hän aloitti hallituksensa rauhallisesti tekemällä köyhien kansojensa
hyväksi hyödyllisiä parannuksia ja säästöjä. Silloin hän joutui
toisena hallitusvuotenaan sotaan Puolan kuningasta vastaan, joka
vaati itselleen Ruotsin kruunua. Siitä alkaen oli Kaarle Kustaan
lyhyt hallituskausi yhtämittainen jakso hämmästyttäviä urotöitä. Hän
valloitti ja kukisti koko mahtavan Puolan valtakunnan. Kun Tanska
ryhtyi sotaan, meni Kaarle Kustaa sydäntalvella jäätyneiden Beltin
salmien ylitse, valloitti Tanskan saaret ja pakoitti tämän vallan
luopumaan niistä hedelmällisistä maakunnista, jotka Tanskalla silloin
oli Etelä-Ruotsissa. Silloin saatiin onnekas rauhansopimus, mutta
Kaarle Kustaa rikkoi rauhan, musertaakseen kokonaan Tanskan. Hän ei
käsittänyt, mitä kansa voi, joka taistelee henkensä ja vapautensa
puolesta. Onni kääntyi; Tanskan kukistettu kansa nousi ja voitti tuon
suuren sotapäällikön sekä hänen voitollisen sotajoukkonsa. Uudet
rohkeat tuumat mielessä kuningas Kaarle Kustaa kuoli nuorena v. 1660.
Hänen aikanaan hyökkäsivät venäläiset Suomeen vuonna 1656. Melkein
kaikki maamme sotaväki oli poissa kuninkaan mukana; mutta niin
sotainen oli silloin Suomen kansa, että talonpojat, porvarit,
vieläpä koulupojatkin tarttuivat aseihin ja karkoittivat vihollisen.
Maansa ulkopuolella suomalaiset sotivat puolalaisia, tatarilaisia,
tanskalaisia, preussilaisia, hollantilaisia ja itävaltalaisia
vastaan. Usein he taistelivat yksi kymmentä vastaan, raivaten
itselleen tietä kautta tuntemattomain maiden, poikki vuolaiden
virtojen, metsien, jäiden ja erämaiden; ottelivatpa toisinaan
aseveljinä unkarilaisten, kasakkain ja puolivillien kansain rinnalla,
joiden nimiä eivät ennen koskaan olleet kuulleet.
Kaarle Kustaan kuuluisimpia sotapäälliköitä oli suomalainen _Arvid
Wittenberg_, joka oli kotoisin Porvoosta. Hän oli Kustaa Aadolfin
aikuisia sotureita ja kaikissa vaaroissa pelkäämätön. Wittenberg
johti ensimmäistä sotajoukkoa, joka hyökkäsi Puolaan; häntä
verrattiin silloin kiilaan, joka työnnettiin halkeavaan valtakuntaan.
Sotajoukot heittivät aseensa, ja vahvat linnat avasivat porttinsa
tälle väkevälle sankarille. Kuningas pani hänet Warsovan, Puolan
pääkaupungin päälliköksi. Pian nousi koko Puolan kansa pelastamaan
isänmaatansa, ja Wittenberg pienine joukkoineen joutui saarroksiin
tuossa suuressa viholliskaupungissa. Siinä hän piti puoliaan
kokonaisen vuoden. Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse
100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa.
Wittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana
näitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta
vastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä
piiritetyssä linnassa.
Puolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin
ei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan
pitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei
puolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan
urhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he
ryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla
kello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan
verrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta,
kaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta,
talo talolta. Vihdoin ei enempää kuin 900 miestä ollut jäljellä; nämä
sulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen.
Mutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät
sellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan
Wittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa.
Hänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna
kotka, salama kynsissä.