Tähän asti oli voitto seurannut ruotsalaisten ja suomalaisten
sota-aseita heidän jalossa taistelussaan totuuden ja oikeuden
puolesta. Suuri Kustaa Aadolf oli nyt valtansa kukkuloilla ja
ajatteli tehdä lopun keisarin vallasta sekä perustaa suuren
valtakunnan evankeelisen opin suojaksi. Mutta Jumalan tiet eivät ole
ihmisten teitä. Hänen valittujen välikappaltensa täytyy usein kärsiä
ja kuolla totuuden puolesta.
Böömin maassa eli siihen aikaan maankuulu sotapäällikkö, nimeltä
_Wallenstein_, jonka keisari oli pannut viralta hänen julmuutensa,
ylpeytensä ja määrättömän kunnianhimonsa tähden. Häneen keisari
turvautui hädässään, ja Wallenstein pestasi pian pelottavan, 60,000
mieheen nousevan sotajoukon, jonka hän vei Ruotsin kuningasta
vastaan. Kustaa Aadolf peräytyi ja asetti leirinsä Nürnbergin
kaupungin lähelle. Wallenstein kulki jäljessä ja asetti leirinsä
puolen peninkulman päähän kuninkaasta. Yhdeksän pitkää viikkoa
molemmat sotajoukot seisoivat vastakkain kesällä v. 1632, ja maata
hävitettiin laajalti. Wallensteinilla ei ollut säälin tunnetta,
mutta kuningas tahtoi tehdä lopun kurjuudesta ja rynnätä vihollisen
lujaa leiriä vastaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset kiipesivät jyrkkiä
vuorenseinämiä ylös pitkiä tykkirivejä vastaan: he suistuivat
kuin kotkat lennosta, he sortuivat alas verissä päin. Alempana
laaksossa taisteli Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen mainiota
Kronenbergiä ja hänen ratsumiehiään vastaan, jotka ylpeästi
nimittivät itseänsä "voittamattomiksi". Kronenberg kaatui; hänen
voittamattomansa työnnettiin pakosalle.
Viimein nälkä ja taudit pakottivat kummankin sotajoukon lähtemään
leiristään. Kuningas oli taas kääntynyt Baieria vastaan, kun syksyllä
tuli tieto, että Wallenstein hävittäen oli hyökännyt Saksiin. Kohta
riensi kuningas jälleen sinne ja huomasi, että Wallenstein oli
hajoittanut sotajoukkonsa talvimajoihin sekä lähettänyt Pappenheimin
pois parhaan ratsuväen kanssa. "Nyt", sanoi kuningas, "luulen
todentotta, että Jumala on antanut vihollisen käsiimme". Ja hän
päätti yllättää Wallensteinin _Lützenin_ kaupungin luona Saksissa.
Kaikki riippui siitä, voisiko äkkiarvaamatta yllättää vihollisen,
ennenkuin Pappenheim ehti takaisin. Ruotsin armeijan täytyi marssia
vastakynnettyjä, syyssateen liottamia peltoja pitkin. Ryntäys
viivästyi, ja Wallenstein sai aikaa koota hajanaiset joukkonsa.
Valkeni 6 päivä marraskuuta 1632. Se oli pilvinen ja sumuinen
syyspäivä. Kuningas ei tahtonut ottaa haarniskaansa, koska vanhat
haavat tuottivat tuskaa. Hän sanoi: "Jumala on minun haarniskani".
Sumun keskellä odotettaessa hän puhui sotilailleen. Hän viritti
Lutherin virren: "Jumala ompi linnamme" ja sen jälkeen: "Älä
pelkää, lauma piskuinen!" jonka virren hän itse oli vähää ennen
sepittänyt. Mustat, sumun peittämät rivit yhtyivät virteen, ja syvää
hartautta oli tässä juhlallisessa veisuussa, joka oli niin monelle
valmistuksena kuolemaan.
Kello 11 alkoi vieno tuuli hiukan hajoittaa sumua. Kuningas pani
kätensä ristiin miekan kahvan ympärille ja rukoili: "Jeesus, Jeesus,
suo meidän taistella tänäkin päivänä pyhän nimesi kunniaksi!" Samassa
alkoivat tykit jyskyä, ja Lützenin kaupungin nähtiin palavan.
Stålhandske 500 suomalaisen ratsumiehen kanssa seisoi taas
äärimmäisenä oikealla sivustalla kuninkaan omassa johdossa. He
syöksyivät koko Ruotsin sotajoukon kanssa syvän ojan ylitse,
musersivat vihollisen ensimmäisen rivin ja valtasivat sen tykit.
Toisessa rivissä oli heitä vastassa mustat, rautaan puetut
ratsumiehet. Kuningas huusi: "Stålhandske, käy noihin mustiin miehiin
käsiksi; niistä tulee meille vastusta." Stålhandske karkasi päin,
ja ankara ottelu syntyi. Kuningas ratsasti toista suuntaa, hän ajoi
kiiruusti, ja harvat voivat häntä seurata. Sumussa ja ruudinsavussa
hän joutui vihollisten keskelle. Kiväärinluoti murskasi hänen
käsivartensa. Hän vaipui verissään satulasta maahan ja jäi luotien ja
miekkain lävistämänä ja tuntemattomana makaamaan hevosten jalkoihin.
Yksi ainoa ystävä, eräs saksalainen nuorukainen, makasi verissään
hänen vieressään. Kohta ilmaisi kuninkaan haltijaton hevonen, verinen
satula selässä, herransa kaatuneen.
Tähän aikaan, kello 1 päivällä, oli ruotsalaisten ensimmäinen
rynnäkkö torjuttu, mutta saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta
sotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi
elämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut.
Taas ryntäsivät kaikki eteenpäin, ja herttua Bernhard rupesi
pääkomentajaksi. Stålhandske löi maahan kaikki, mitä hänen eteensä
tuli. Hän valloitti takaisin sen paikan, missä kuningas oli kaatunut.
Koko Wallensteinin sotajoukko horjui ja hajosi, kun samassa kuului
huuto: "Pappenheim tulee!" Ja Pappenheim tuli kuin kiljuva jalopeura
1,500 ratsumiehen kanssa. Keisarilliset saivat uutta intoa; syntyi
hirveä taistelu. Ruotsin jalkaväki, jossa oli 200 savolaista, ei
väistynyt: se kaatui paikalleen pitkänä rivinä, ja tappio näytti
olevan käsissä. Mutta Jumala pani sinä päivänä määrän monelle
sankarille. Pappenheim ei tietänyt kuninkaan kuolemasta ja etsi
häntä tulisen kiihkeästi. "Missä on Ruotsin kuningas?" -- "Tuolla",
sanottiin, "tuolla hän ratsastaa suomalaisten etupäässä!" Sinne
ratsasti Pappenheim, ja siellä hän kaatui. Moni luuli Stålhandsken
luodin hänet kaataneen. Keisarillisten joukossa ei ollut toista
niin rakastettua kuin Pappenheim; hänen kerallaan raukesi heidän
miehuutensa, ja hämmästyen he näkivät uuden ruotsalaisen sotajoukon
ikäänkuin maasta kasvavan. Kuningas oli asettanut sotarintaman taakse
5,300 saksalaista, jotka eivät vielä olleet ottaneet taisteluun
osaa. Näiden tukemana kävi tuo perin uupunut ruotsalainen sotajoukko
kolmannen kerran rynnäkköön, ja nyt oli kalliisti ostettu voitto
vihdoin saavutettu. Aurinko laski, pimeys tuli: Wallensteinin
täytyi lähteä sotatantereelta. Siinä makasi 10,500 kuollutta ja
haavoitettua: niiden joukossa 4,500 ruotsalaista, suomalaista,
skotlantilaista ja saksalaista, jotka olivat vuodattaneet vertansa
kuninkaan rinnalla.
Kuningas Kustaa Aadolfin ruumis löydettiin vasta myöhään yöllä
soihtujen valossa ruumiskasojen keskeltä ryöstettynä, alastomana,
ystävien ja vihollisten polkemana, jotka olivat hänen ylitsensä
ratsastaneet. Harvoin on maallinen suuruus ollut niin kuolemassa
rikkitallattuna ja kuitenkin kaikiksi ajoiksi jälkeensä jättänyt
kuolemattoman, rakastetun muiston. Hänen ruotsalainen, hänen
suomalainen kansansa suri häntä suurimpana sankarinaan, ystävät
ja viholliset, itse Saksan keisarikin, itkivät hänen kuolemaansa.
Ritariholman kirkossa Tukholmassa säilytetään hänen tomuansa.
Toisenlaisen lopun sai pelätty Wallenstein. Määrättömässä
ylpeydessään hän vehkeili herraansa, keisaria, vastaan ja tahtoi
ruotsalaisten avulla päästä itsenäiseksi ruhtinaaksi. Mutta keisari
otti häneltä päällikkyyden, hänen sotajoukkonsa hylkäsi hänet.
Kuningas Kustaa Aadolf kaatui julkisessa taistelussa, sydänpäivän
valossa, rehellisesti kamppaillen Jumalan evankeliumin puolesta.
Wallenstein kaatui petturina yön pimeydessä murhaajan miekan
lävistämänä, 1 vuoden ja 4 kuukauden kuluttua Lützenin taistelusta.