Sodi totuuden puolesta kuolemaan asti,
niin Herra Jumala on sotiva sinun puolestasi.
Jees. Siirak. 4: 28.
Syyskuussa vuonna 1631 kuului kova hätähuuto Saksanmaalta, Saksin
luterilaisesta ruhtinaskunnasta. Kaupunkeja ja kyliä paloi ilmi
tulessa, sillä katolilaisten sotapäällikkö, vanha, hirmuinen Tilly,
hävitti maata. Kuningas Kustaa Aadolf lähti silloin auttamaan Saksia,
ja syyskuun 7 p:nä, vanhaa lukua, molemmat sotajoukot kohtasivat
toisensa suurella tasangolla pohjoispuolella Leipzigin kaupunkia,
lähellä Breitenfeldin kylää.
Kummassakin sotajoukossa oli arviolta 33,000 miestä. Katolilaisten
joukossa oli väkeä 20 eri kansasta, karaistuja, urhoollisia,
saaliinhimoisia sotilaita, ylpeitä voitoistaan ja varmoja siitä, että
ajaisivat nuo uskaliaat pohjolan miehet takaisin heidän lumimaahansa.
Ruotsin kuninkaan sotajoukossa oli ruotsalaisia, suomalaisia,
skotlantilaisia, 11,000 Saksilaista ja muita saksalaisia joukkoja.
Silloin oli tapana asettaa sotajoukko kahdeksi siiveksi eli
sivustaksi molemmin puolin keskirintamaa, ja oikeanpuolinen
sivusta ratkaisi tavallisesti taistelun. Senvuoksi asetettiin aina
urhoollisimmat siihen, ja nyt seisoi äärimmäisinä oikealla sivustalla
700 suomalaista ratsumiestä _Torsten Stålhandsken_ johdossa. Näiden
väliin oli kuningas asettanut tarkk'ampujia jalkaväestä. Suomalaiset
ratsastivat pienillä, mitättömän näköisillä hevosilla, joita
saksalaiset halveksien nimittivät kuormahevosiksi; mutta nämä hevoset
olivat hyvin kestäviä eivätkä väsyneet niin pian kuin saksalaisten
ratsut. Ruotsin jalkaväessä taisteli 380 karjalaistakin.
Kun sotajoukko oli järjestetty, ratsasti kuningas rintaman eteen,
otti hatun päästänsä, laski miekkansa kärjen maahan ja rukoili
korkealla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä on voitto ja
tappio, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi, puoleen!
Kaukaisista maista ja rauhallisista asunnoista olemme tulleet tänne
sotimaan vapauden, totuuden, sinun evankeliumisi puolesta. Suo meille
voitto pyhän nimesi tähden! Amen."
Vanhan tavan mukaan lähetettiin torvensoittaja vaatimaan vihollista
otteluun. Tilly vastasi: "Minä en ole koskaan taistelua välttänyt,
ja kuningas tietää, missä hän minut tapaa". -- Puolenpäivän aikaan
tykit alkoivat paukkua. Laaja kenttä peittyi savuun. Katolilaisten
joukossa oli silloin verrattoman urhoollinen sankari, nimeltä
_Pappenheim_. Hän asettui 3,000 ratsastajan johtajaksi, jotka kaikki
olivat kiireestä kantapäähän rautaan puetut ja ratsastivat suurilla,
väkevillä hevosilla. Tällä ylivoimalla hän hyökkäsi kuin rajumyrsky
suomalaisten kimppuun. Nämä ottivat hänet vastaan piikeillä ja
tarkk'ampujain murhaavalla tulella; rautapukuiset miehet säpsähtivät
ja kääntyivät takaisin. Pappenheim kokosi ne jälleen ja teki uuden
hyökkäyksen sivulta päin. Kohta kuningas käski rivien kääntyä
oikealle, niin että ne taas seisoivat rinta vihollista vastaan. Siinä
syntyi mitä ankarin ottelu, mies miestä vastaan, mutta kukaan ei
väistynyt paikaltaan, ja ruotsalainen ratsuväki tuli suomalaisten
avuksi. Seitsemän kertaa Pappenheim hyökkäsi, seitsemän kertaa hänet
torjuttiin takaisin. Joka kerta peittyi sotatanner hänen kaatuneilla
miehillään; viimein hänen väkensä hajaantui hillittömään pakoon.
Tällä välin Tilly oli ensin rynnännyt Ruotsin armeijan keskustaa ja
sitten saksilaisia vastaan. Saksilaiset olivat asetetut erilleen,
he eivät voineet kestää rajua hyökkäystä, heidän rivinsä murtuivat,
he pakenivat ruhtinaansa kanssa ja Tilly lähetti voitonsanoman
keisarille. Nyt hän komensi voittoihin tottuneen jalkaväkensä
hyökkäämään ruotsalaisten vasemman siiven kimppuun, ja tämän
olisi hukka perinyt, ellei se olisi ollut niin urhoollinen, niin
hyvästi harjoitettu ja niin taitavan sotapäällikön kuin suomalaisen
_Kustaa Hornin_ johdossa. Hän ja hänen väkensä puolustautuivat
sankarillisesti, kunnes kuningas lähetti hänelle apua. Ja näin
taisteli Euroopan kaksi parhainta ja harjaantuneinta sotajoukkoa
kauan ja mitä raivokkaimmin toisiansa vastaan kummankaan väistymättä.
Silloin kuningas huomasi, että Tillyn tykit olivat kukkulalle
jätetyt riittävää suojelusta vaille. Heti hän käski osaston oikeata
siipeä rynnätä kukkulalle, ja taas olivat suomalaiset ratsumiehet
etunenässä. Tillyn tykit vallattiin ja käännettiin hänen omaa
väkeänsä vastaan. Äkkiarvaamatta ja hirmuisesti kuulat tuhosivat
katolilaisten tiheitä rivejä. Nämä eivät voineet kauan kestää, ne
kaatuivat tai hajaantuivat hurjaan pakoon ja veivät mukanaan vanhan
Tillyn, joka itki epätoivosta. Ainoastaan neljä hänen urhoollisinta
rykmenttiään jäi uhitellen paikalleen metsänrinteeseen ja piti siinä
puoliaan pimeään asti.
Voitollinen, mutta uupunut Ruotsin armeija järjestettiin illan
pimeässä taas taisteluasentoon; vielä ei oltu voitosta varmat. Vasta
kun aamuaurinko valaisi veristä sotakenttää, nähtiin, että tähän
asti voittamaton Tillyn armeija, joka niin monta vuotta oli ollut
Saksan kauhuna, oli voitettu ja melkein hävitetty. Yhdeksäntuhatta
haavoitettua ja kuollutta peitti sotakenttää. Niiden joukossa
oli 2,000 saksilaista sekä 700 suomalaista, ruotsalaista ja
skotlantilaista, loput katolilaisia. Kuningas ratsasti ruudinsavusta
mustuneiden rivien eteen ja kiitti kaikkia, mutta hänen sydämensä
nöyrtyi sotajoukkojen Jumalan edessä ja ylisti häntä voitosta.
Breitenfeldin nimeä eivät tulevat sukupolvet koskaan unohda. Siinä
voitettiin ihana voitto Jumalan evankeliumin, ihmisten omientuntojen
ja kansojen vapauden hyväksi. Suomen kansa pitää kaikkina aikoina
kunnianansa, että se siellä on taistellut vanhurskaan taistelun.